Tämän blogin ensimmäinen kirjoitus julkaistiin lähes päivälleen vuosi sitten. Tätä juhlapäivää juhlistaakseni ajattelin kirjoittaa hieman henkilökohtaisemman ja päiväkirjamaisemman tekstin siitä, mitä vuoden aikana oikein on tapahtunut.
Nämä sivut pystytin sähköiseksi käyntikortikseni. Halusin paikan, johon voin kerätä kaunokirjallisia töitäni, jonka kautta voin julkaista tekstejä kun löydän maailmasta epäkohdan, jonka kautta voin rakentaa henkilöbrändiä. Tiedän, miten pahalta tuo viimeinen kuulostaa, mutta en häpeä hevon vitun vertaa. Kaikesta kiinnostuneelle humanistille palvelumuotoilu on a ja o. Se missä on hyvä, pitää laittaa kauniiseen pakettiin. Minä olen hyvä kirjoittamaan. Nämä sivut ovat minun kaunis pakettini.
Sivujen julkaisun jälkeen koko loppuvuosi 2014 oli pelkkää mustaa rähmää. 25 vuotta parhaana ystävänäni pitämäni ihminen katkaisi minuun välit puhelimessa, hävisin rekrytoinnissa työpaikan, jonka tulenpalavasti halusin, rakas perheenjäseneni joutui äkillisesti sairaalaan ja kuoli. Olin pari viikkoa nuppisaikulla ja odotin, että vuosi vaihtuisi, että jotain uutta alkaisi, edes toipuminen.
Vuoden alussa tein töitä ja hain Taideyliopiston teatterikorkeakoulun dramaturgian maisteriohjelmaan. Ajatus siitä, että haluan kirjoittaa nimenomaan teatterille, tehdä esittävää taidetta, kypsyi luovan kirjoittamisen aineopintojen suorittamisen aikana. En päässyt sisään, en edes pääsykokeisiin. Kesäkuussa Nizzan puikulakivisen rannan aurinkotuolista soittamani palautepuhelu kertoi syyn rivien välistä: maisteriohjelmaan ei amatöörit kelpaa. Kirjallisuustiedettä ja luovaa kirjoittamista opiskelleena ja koko elämäni kirjoittaneena ihmisenä minä olin ja olen edelleen amatööri, jos suomalaiselta taide-eliitiltä kysytään. Tämä kuulostaa katkeralta jorinalta, mutta ei ole sitä. Oivallus oli lohdullinen ja pääsykokeiden jälkeen tavoitteeni kirjoittamisen suhteen ovat kirkastuneet. Olen ymmärtänyt, että en oikeasti kaipaa taidekouluun, en kuulu sinne, olisin aivan silmittömän huono taideopiskelija. Aion keskittää energiani esittävän taiteen kentällä inspiroitumiseen (1, 2) ja kirjoittamiseen, en muodolliseen pätevöitymiseen ja sen kautta verkostoitumiseen. Aika näyttää, onko se tyhmä ratkaisu.
Keväästä mieleen jäi päällimmäisenä eduskuntavaalit ja Otaniemi-jupakka, eli tarina siitä, miten ihan täysin nobody-bloggarin tunnissa ja turhautuneena kirjoittama teksti voi saattaa kirjoittajansa otsikoihin Jan Vapaavuoren ja Sauli Niinistön väliin. Kyllähän siinä pää aika pyörällä oli, varsinkin kun sain ruokamyrkytyksen samana päivänä kun Facebook-tilini suljettiin mitä ilmeisimmin misogynistien ilmiantojen vuoksi. Vaikka silloin oli takki melko totaalisen tyhjä ja vietin wappua yökkärissä kotisohvalla itkien, en kadu. Olen varma, että kirjoituksellani oli merkitystä. Olen varma, että maailma – edes Otaniemi – todella muuttui, edes hiukan.
Herrakerhoista kirjoittaminen ja feministiksi tunnustautuminen on vienyt minua outoihin pöytiin – minua on pyydetty alustajaksi ja keskustelemaan naisista miesvaltaisilla aloilla, vaikka en oikein osaa positioida itseäni ko. asian asiantuntijaksi. Aina olen tietenkin myöntynyt, sillä asia kiinnostaa. Olen nykyään rohkeampi feministi.
Keväällä kiinnosti myös ammattiyhdistysliike (1, 2), ja askartelimme kokoamani Kuule Akava -kollektiivin kanssa pamfletin siitä, miten Akavaa ja sen liittoja tulisi konkreettisesti kehittää. Syksyn käsittämätön työmarkkinakentän myllerrys saa nyt lappusemme näyttämään irrelevantilta ja naiivilta, mutta en usko, että se lopulta on sitä. Haaveideni uusi ay-liike on sellaisen kansansuosion keskiössä, että sen yli ei edes diplomi-insinööripääministerit kävele.
Kesäkuussa varmistui, että tulen siirtymään lokakuussa Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan kieli- ja käännöstieteiden laitoksen tohtoriohjelma Utulingiin tohtorikoulutettavaksi. Se tiesi muuttoa Turkuun, mutta myös irtipäästämistä niin rakkaaksi tulleesta Aalto-yliopiston ylioppilaskunnasta ja opiskelijaliikkeestä.
Ensimmäiset vieroitusoireet sain kesällä SuomiAreenassa (1, 2, 3, 4 & 5) kun tajusin, että olen siellä viimeistä kertaa edustamassa edustamaani organisaatiota. Tajusin, miten paljon tulen kaipaamaan sitä, että työkseni seuraan ja teen päivänpolitiikkaa. Kriisi oli niin syvä, että ohi kiitävän hetken mietin uudelleen puoluepoliittista sitoutumattomuuttani. Saman kysymyksen äärelle jouduin pari viikkoa sitten lounaalla, kun minua ensimmäistä kertaa elämässäni maaniteltiin henkilökohtaisesti mukaan puoluepolitiikkaan.
Pohdinnat eivät ole johtaneet mihinkään uuteen ja mullistavaan johtopäätökseen. Poliittisena toimijana haluan jatkossakin olla painokkaan sitoutumaton. Haluan sympata ja dumata ihmisten aatoksia yli puoluerajojen, antaa jokaiselle oikeasti mahdollisuuden tulla kohdatuksi muuna kuin puoluekirjanaan. Sitoutumattomuus on vapaus, josta en halua luopua. Sekä viime keväänä että tänä syksynä olen kuitenkin ollut tekemässä kolmen ihmisen kampanjaa eri luottamustehtäviin. Se on jotain, mitä voisin ja haluaisin tehdä jatkossakin. Olen hyvä pohtimaan vaikuttavia viestejä ja valmentamaan ehdokkaita niin, että he ovat parhaita mahdollisia itsejään myös äänestäjän silmissä. Pätevien ja hyväsydämisten ihmisten auttaminen ja nostaminen poliittisella urallaan on myös asia, josta nautin.
Tällä hetkellä yritän etsiä uudelleen paikkaani uudessa kodissa, uudessa työssä ja roolissa. Nopeiden ja isojen muutoksien syksy on laukaissut jonkinmoisen kolmenkympinkriisin esiasteen ja huomaan ymmärtäväni, mistä Levottomat-elokuvassa oikein oli kysymys.
Huomaamattani minusta on myös ilmeisesti tullut kiinnostava ihminen. Pääsin askeleen lähemmäs unelma-ammattiani, kun toimittaja elokuussa soitti ja pyysi kertomaan, miten Suomi saadaan nousuun. Sain kolumnistipaikan Espoon seurakuntien Esse-lehdessä uskaliaiden (toim. huom. minulle uskaliaiden) uskonnollisuuttani käsittelevien tekstien ansiosta (1, 2) ja fiilistelin jo lehden sivuilla what would Jesus do. Kuule Akava -hommelit poikivat jatkohaastattelun Akavan verkkojulkaisussa. Jopa demareita kinostelee meikämannen näkemykset koulutus- ja sivistyspolitiikan ongelmien ratkaisusta ja pääsin kertomaan erään lehden sivuille, miksi ihailen isosiskoani (juttu tulee ulos vasta tämän kirjoittamisen jälkeen).
Olen kaikesta osakseni saamasta arvostuksesta suunnattoman kiitollinen. Vaikka edelleen yllätyn siitä, että olen kiinnostava ihminen, olen pääpiirteittäin mielestäni arvostukseni ansainnut. Blogin kirjoittaminen – silloinkin kun sitä ei kirjoita aiheista, joista saa tappouhkausia, eli feminismistä ja rasismista – on perkeleen rankkaa hommaa, jos sen haluaa tehdä hyvin. Mielestäni olen onnistunut käsittelemään rehellisesti, tunnollisesti ja tunnistettavalla tyylillä niitä asioita, joista olen halunnut kirjoittaa.
Kiitos kaikille lukijoilleni, ystävilleni, tukijoilleni.
Teidän voimallanne kohti näiden sivujen kaksivuotissyntymäpäivää.