Tämä on kolmas osa viiden SuomiAreenaPäiväKirjat -blogauksen sarjasta. Kerron, mitä SuomiAreenassa olin kuuntelemassa, mikä oli parasta ja kuka oli väärässä.
Länsi-Suomen osuuspankki: Me korkeakouluja vai korkeakoulut meitä varten?
Aloitin päivän osallistumalla pankin järjestämään koulutuskeskusteluun, joka sinänsä on jo outo ja kunnianhimoinen konsepti. Vaikka koulutuskenttää edustamaan olivat kelvanneet vain kauppatieteellisen alan edustajat, oli keskustelu kiinnostava ja pääosin tasokas.
Suurin ihmetykseni aihe on jo hallitusohjelmasta tuttu: En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi niin moni on innolla laskemassa Suomen koulutustasoa. Myös OP:n paneelissa Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen, tutkija Otto Toivanen sekä opiskelija Otto Oksanen olivat kaikki innolla passittamassa mahdollisimman suuren osan ihmisistä työelämään jo kanditutkinnon jälkeen – myös yliopistoista. ”Jos ihminen ei 15 vuoden kouluputken jälkeen ole valmis työelämään, ei se ole koskaan”, jylisi päätoimittaja Jokinen.
Voi Jouko, annahan kun minä selitän.
Koulutuksessa ei – toisin kuin me usein annamme toistemme ymmärtää – ole lopulta kyse työhön pätevöittämisestä. Kyllä me voimme kaikki mennä 15-vuotiaina töihin esimerkiksi Aamulehden päätoimittajiksi. Varmasti kun olemme jonkin aikaa kyseistä tointa hoitaneet, meistä tulee itseoppineita ja voimme olla hommassamme jopa ihan hyviä.
Ei tutkinto tee autuaaksi. On monia aloja, joilla työelämään siirrytään jo tutkinnon suorittamisen aikana ja virallinen pätevöityminen eli tutkinnon hankkiminen jää kokonaan toisarvoiseksi. Ei tämä ole uutta tai edes mitenkään ongelmallista (muuta kuin yliopistojen kannalta – ne saavat ison osan rahastaan tutkintojen määrän perusteella).
Miksi sitten koulutamme, kun töissä pärjää ilman tutkintoakin?
Vastauksia on varmaan tuhansia. Omani kuulostaa jotakuinkin tältä: sivistys on hyvästä. Oppimisen ja tietotaidon syventäminen on hyvästä. On uskomatonta, että joudun kirjoittamaan tällaisia itsestäänselvyyksiä uutisina. Se kertoo jotain todella huolestuttavaa tieteen ja koulutuksen arvostuksen tilasta.
Kyse on lopulta siitä, mihin haluamme tähdätä. Jos me haluamme ihmiset ohkaisemmalla tietotaidolla töihin, se on ihan ok – kyse ei ole siitä, eivätkö he siellä pärjäisi. Samalla kuitenkin laskemme tietoisesti kansan koulutustasoa. Onko se vilpittömästi viisas liike? Mielestäni ei.
Professori Toivanen tuntui kannattavan kanditutkinnon muuttamista myös yliopistojen perustutkinnoksi eri syistä. Hänen mielestään erillinen maisterihaku tuottaisi vähemmän putkimaisen tutkinnon ja mahdollisuuden alan vaihtoo kandin ja maisterin välillä.
Toivasen tapa puhua opiskelijamassoista on politiikasta tuttu. Ajattelemme, että ohjailemme karjaa aitauksesta toiseen ja unohdamme, että kyse on ihmisyksilöistä ja heidän elämistään.
Vaikka alan vaihtaminen kandin ja maisterin välissä on hallinnollisesti helppoa ja mukavaa, eivät ihmiset ole helppoja ja mukavia. Jos ala alkaa tuntua puolen vuoden opintojen jälkeen väärältä, ei kukaan – toistan: kukaan – tee vielä kahta ja puolta vuotta kyseisiä opintoja ollakseen hallinnollisesti helppo. Alan vaihtamisen tulisi sujua joustavasti kesken tutkinnon, ei hallinnollisessa nivelvaiheessa.
Ymmärrän Toivasen ajatuksen siitä, että abiturienteille pitäisi tehdä koulutusvalinta vähemmän lopullisen tuntuiseksi. Kaikki viimeaikaiset koulutuspoliittiset toimet ovat päin vastoin pyrkineet alleviivaamaan nuorisolle, että valita saa vain kerran ja väärin valitsemisesta tulee sakkoa, häpeää ja ongelmia tulevaisuudessa. Uusi valtakunnallinen maisterihaku (joka muuten toteutuessaan olisi aivan mieletön hallinnollinen rumba, #norminpurkutalkoot) ei tätä lopullisuuden tutua hälvennä millään tavalla.
Kiitokset tämän aivopierusinfonian keskellä tulee osoittaa lohdulliseen suuntaan: opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasoselle. Hän muistutti, että ammattikorkeakoulussa kandidaatintutkinto on jo perustutkinto ja että yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on omat tehtävänsä koulutuskentässä. Se antaa pientä toivoa, että hallitusohjelmakirjauskin pyritään implementoimaan viisaasti, ei suomalaista sivistysyhteiskuntaa ja koulutustasoa rapauttaen.
___________________________________
Missä muualla kävin?
Opetus- ja kulttuuriministeriö: Paremman oppimisen paikka
Opetus- ja kulttuuriminiteriön peruskoulutukseen ja toisen asteen koulutukseen keskittynyt keskustelutilaisuus oli erittäin kiinnostava, joskin epädramaattinen. Erityisen älykkäitä puheenvuoroja esimerkiksi digitalisaation merkityksestä piti rehtori Ari Pokka. Tilaisuuden juonsi ministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen, jota ihailen enemmän kuin Madonnaa, Lady Gagaa ja kaikkia Rupaul’s Drag Racessa esiintyviä kuningattaria yhteensä. OKM ansaitsee myös erityispropsit siitä, että olivat älynneet pyytää paikalle jonkun ihan oikean opiskelijan, jolta Lehikoinen kysyi vielä yllättävän fiksuja kysymyksiä maskottinollakysymysten (”mikäs on nuorison kanta?”) sijaan.
Toim. huom.: Keskiviikon keskustelutilaisuudet jäivät vähemmälle ramppuulle muiden tapaamisten vuoksi.