Tämä on viides ja viimeinen osa SuomiAreenaPäiväKirjat -blogauksien sarjasta. Kerron, mitä SuomiAreenassa olin kuuntelemassa, mikä oli parasta ja kuka oli väärässä.
Nyt, kun on nukuttu yö kunnolla ja pesty saunassa liiallisen sosiaalisuuden synnit pois, on aika vetää viikkoa hieman yhteen. Miksi menin SuomiAreenaan? Mitä sain tai opin SuomiAreenasta? Onko tapahtuma elitistien yksi iso cocktail-tilaisuus vai koko kansan politiikkafestarit?
Menin SuomiAreenaan pääasiassa sen vuoksi, että olen töissä edunvalvontaorganisaatiossa. Opin kuitenkin jo monta vuotta sitten, että minä en ole hyvä lobbari, eikä SuomiAreena ole hyvä paikka lobata.
Mennään ensin siihen, miksi minä en ole hyvä lobbari. En osaa olla huomaamaton agendani kanssa, enkä ole hyvä keskustelemaan ihmisten kanssa, joita en ole ennen tavannut. Jäädyn, on vaikea keksiä keskusteltavaa. Pahinta oikeastaan on, jos keksin liikaa sanottavaa ja innostun, ja sitten minua ennestään tuntematon alkaa pitää minua jonain tivaavana hulluna – vahvat mielipiteet ja valkoviinilasi eivät vain sovi yhteen. Joskus tämä ahdisti, mutta nykyään osaan paremmin tunnistaa ja hyväksyä heikkouteni. Kävin tänäkin vuonna lukuisia hyviä keskusteluja paneelien ulkopuolella sellaisten sidosryhmätyyppien kanssa, jotka tuntevat minut ennestään, mutta joita en kovin usein tapaa. He ovat tottuneet kierrosten nousemiseen ja suoraan ulosantiini.
SuomiAreena on todella huono paikka avoimesti ja aggressiivisesti ajaa mitään agendaa. Keskustelua ohjailevat asiat kuten paneelit, kesälomasuunnitelmat, poliittinen tilanne ja sää. Jos lampsutat rinkiin, jossa puhutaan leppoisasti vesimeloni-feta-salaatista ja alat jauhaa rakennustuista, vaikutat oudolta. Eräs anonyymi ystäväni sen hyvin sanoi: ”Ei tämä ole paikka, jossa ajetaan jotain asiaa. Tämä on paikka, jossa tutustutaan sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa jatkossa ajetaan jotain asiaa, jotta kun ne tarttuvat puhelimeen, ne muistavat sinut ja soittavat sinulle.” Uskon, että tämä pitää pitkälti paikkansa.
SuomiAreenan suorin ja käsinkosketeltavin hyöty on ehdottomasti ajankohtaisen poliittisen diskurssin haisteleminen. Nyt puhetta leimasi yksilön vastuu, peruskoulun tasapäistävyys (ts. ”Suomessa ei huomioida huippuja”) ja keskiluokan paha mieli, joka johtaa veronmaksun oikeutuksen kokemuksen heikkenemiseen. Näistä kolmesta aiheesta keskusteltiin tai niitä sivuttiin lähes jokaisessa paneelissa, joita viikon aikana olin katsomassa. Se kertoo minulle poliittisena toimijana, mitkä ovat tämän hetken tuulet ja mitä tulevalta neljältä vuodelta voi odottaa.
Lisäksi SuomiAreena on viihdettä. Koska alan olla sinut sen kanssa, että olen politiikkanörtti, nautin myös erityisesti kun pääsen seuraamaan poliitikkojen ja muiden vaikuttajien puhetta. Heidän presenssinsä ja retoriset keinonsa ovat asioita, joiden analysoinnista nautin.
Väitteitä SuomiAreenan elitismistä en allekirjoita. On totta, että tapahtuman aikana järjestetään varmaan sadat cocktail-tilaisuudet, joista 98:an minua ei kutsuttu. Tässä maassa järjestetään kuitenkin vuoden aikana varmaan muitakin cocktail-tilaisuuksia, joihin minua ei kutsuta. Myös kokkareilla kuten keskustelutilaisuuksissa on walk-in -mentaliteetti. Kukaan ei kysele kutsuja. Jos röyhkeyttä löytyy, kuka vain pääsee ilmaisen viinan äärelle vaivaantumaan.
Itse keskustelut ovat ilmaisia, hyvin fasilitoituja ja aikataulutettuja. Jokaisessa, jota olin kuuntelemassa, paikalla oli aivan valtava enemmistö ihan tavallisia kansalaisia. Kiinnostuneena, osallistuneena, keskustelemassa vierustoverin kanssa tai kertomassa mikkiin, mikä kenkuttaa. Törmäsin Antti Rinteeseen useamman kerran viikolla. Jokaisella kerralla hänen hihassaan roikkui joku ihan tavallinen kansalainen kysymässä, että mites Ana tää sosiaalidemokratian tulevaisuus.
Olisihan se ihan tosi jännittävää, jos tässä olisi joku salaliitto taustalla. Että voisimme kaikki yhdessä olla sydämistyneitä, miten lobbarit ja poliitikot vastenmielisessä syrjäkylässä viettävät päiviä jatkuvia orgioita toistensa suuhun mustia mielipiteitään ejakuloiden. Siinä olisi suuren maailman meininkiä.
Minun nähdäkseni mitään sellaista ei ole. On koulujen lattioilla ja vuokratuissa rivitalonpätkissä punkkaavia poliitikkoja, joiden naama ja dekoltee alkaa torstaina punottaa. On toki selkääntaputtelua, mutta sitä SuomiAreena ei luo – vain tekee näkyväksi – mikä sekin on osaltaan mielestäni pelkästään hyvä asia.
Se miltä tapahtuma pitkin sosiaalisia verkostojamme sosiaalisessa mediassa näyttää, on asia erikseen. Harva ystäväni, joita Areenassa oli monia, jakaa mielipiteitään tai mitään asiapitoista omassa profiilissaan SuomiAreena-viikon aikana. Kuvat ja fiilikset painottuvat yleiseen ihQfantsuiluun: miten aurinko paistaa, skumppa virtaa ja kenen raXun kanssa ollaan lounaalla. Tästä ei voi kuitenkaan syyttää itse tapahtumaa vaan meitä somettajia ja sosiaalisen median luonnetta: asia ja negistely on tylsää, elämä pitää näyttää iloisena ja kiiltävänä.
Kyllä minä menen SuomiAreenaan ensikin vuonna, juuri sellaisena arveluttavana politiikkadiggarina, jonka taustalla ei ole mitään organisaatiota. Lupaan, etten jaa ensivuonna(kaan) yhtään skumppaselfietä, vaan kirjoittelen näitä puisevia blogauksia Hjallis Harkimon kokemusasiantuntijuuden ärsyttävyydestä.
___________________________________
Missä kävin?
Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra: #Uusikoulutus – kun tyhmä ei ole oikeasti tyhmä
Sitran järjestämä #uusikoulutus -keskustelu oli viikon parhaita. Panelistit olivat asiantuntevia ja sopivan provokatiivisia ja keskustelu oli hyvin strukturoitu. Muutamassa kohdassa sydämestä sieppasi: en kyllä perkele sentään kykene ymmärtämään, missä vaiheessa tasa-arvo – joka minun mielestäni tarkoittaa aidosti mahdollisimman samankaltaisten mahdollisuuksien takaamista ihmisille – on alkanut tarkoittaa asioita kuten ”kaikille saman verran” tai ”tasapäistäminen”. Tasapäistävä peruskoulu oli jälleen kaikkien huulilla, mutta edelleenkään kukaan ei oikein vastannut kahteen itseäni vaivanneeseen kysymykseen: 1) Millä perusteella nykyinen peruskoulujärjestelmä tasapäistää oppilaita? 2) Miten ”huippuyksilöt” erotetaan ja mitä heille tehdään?
Yhteisvastuukeräys: Miten suomalainen hyvinvointi turvataan – vapaaehtoistyöllä vai verovaroilla?
SuomiAreenan viimeiseksi ohjelmanumerokseni jäi Yhteisvastuukeräyksen keskustelu kolmannen sektorin merkityksestä hyvinvointivaltion palveluntuotannossa. Keskustelun aihe oli hyvin samankaltainen kuin maanantaisen SPR:n tilaisuuden, mutta keskustelijat oli kenties paremmin valittu, sillä he olivat joistakin asioista edes hiukan eri mieltä. Panelisteista eniten hämmensi Anne Bernerin esiintyminen. Jos Elina Lepomäki teki odottamattoman vaikutuksen lämpimällä mutta skarpilla olemuksellaan, Anne Berner tuotti kyllä pettymyksen. Kaikki Bernerin puheenvuorot olivat puheita, jotka hän tyhjä katse kasvoilla osoitti jonnekin teltan peräseinään. Keskustelemisella ei ollut juuri mitään tekemistä tilanteen kanssa.
Paneeli liippasi yhdessä vaiheessa läheltä yritysten yhteiskuntavastuuta, kun APU-lehden päätoimittaja Aarnipuro kertoi, ettei lehti pystynyt millään järkevällä tavalla lahjoittamaan rahaa työttömille. Vaikka minulle on ideologisesti selvää, että meidän ei tule tukea ja kannustaa siirtymistä hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, toivon kovasti, ettei keskustelu yritysten yhteiskuntavastuusta tallautuisi Suurten Periaatteiden jalkoihin. Asiassa olisi nimittäin paljon kiinnostavaa keskusteltavaa ja tehtävää.