Tämä on neljäs osa viiden SuomiAreenaPäiväKirjat -blogauksen sarjasta. Kerron, mitä SuomiAreenassa olin kuuntelemassa, mikä oli parasta ja kuka oli väärässä.
Alkuavautuminen: tällä politiikkafestaroijalla alkaa tossu painaa. Tilaisuuksissa ramppaaminen, jatkuva kiinnostuneena jöpöttäminen ja ennen kaikkea ihmisten kanssa keskusteleminen on hirvittävän rankkaa. En jaksa. Olisin paska poliitikko (no okei, aika monesta muustakin syystä) ja ymmärrän sen. Kun kirjoitan tätä, minun pitäisi olla kylillä minglailemassa. Eilinen minglailu kuitenkin venähti ja tänään tuntui, että on vain pakko käpertyä makkaraperunoihin ja olla hiljaa. Päivän kuitenkin jaksoin raahustaa tilaisuuksissa.
Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA: Käsi kansan taskussa – mikä on verojen kipuraja ja mitä veroilla saamme?
EVA ei paljoa agendaansa piilotellut. Propagandamateriaali oli pöydällä odottamassa ja Matti Apusella oli mikrofoni. Apunen myös huolehti, että jos keskustelun kehys karkasi liian kauas oleellisesta, se palautettiin näppärin välispiikein takaisin oikeille raiteille: verotus on saatanasta ja Suomen verotus vielä saatanammasta.
Vaikka tilaisuus ei edes yrittänyt esittää puolueetonta, oli keskustelijat valittu taiten ja kattavasti. Heikki Hiilamoa asiantuntevampaa sosiaalipolitiikan tutkijaa tuskin Suomesta löytyy. Tarja Filatov oli – kuten anonyymi seuralaiseni totesi – ”ihan oikea demari”, vakava mutta lempeä hyvinvointivaltion ja heikkojen puolustaja. Elina Lepomäki, jonka tapa katsoa yhteiskuntaa aiheuttaa minussa vilunväristyksiä, oli rauhallinen ja johdonmukainen argumentoija, ja läsnäololtaan paljon miellyttävämpi kuin hänen tiukat ja suorat blogikirjoituksensa antoivat odottaa. Hjallis Harkimo oli kokemusasiantuntija Hjallis Harkimo. Siitä enemmän tuonnempana.
Tarja Filatov sen sanallisti: keskustelijoiden välillä oli huomattava jakolinja sen suhteen, miten isona insentiivinä kaikenmoiselle inhimilliselle toiminnalle he näkivät rahan. Ohjaako meitä raha vai jokin muu?
Olen aikaisemminkin miettinyt sitä, mihin perustuu väite, että ansiotuloverotuksen taso johtaa siihen, että teemme vähemmän töitä. Suurimmalla osalla työntekijöistä palkka ja työaika ovat työsopimuksen ja työehtosopimuksen kautta vakioituja, eivätkä muutokset verotuksessa käytännössä voi vaikuttaa. Toki jos ihminen sattuu olemaan sellaisessa asemassa, että voi itse määrittää työntekonsa määrän, ja tehdystä työtunnista jää verotuksen vuoksi vähemmän käteen, hän saattaa sen vuoksi valita vapaa-ajan satasen sijaan. Todennäköisesti silloin ei syynä kuitenkaan ole verotuksen pahuus vaan vapaa-ajan houkuttavuus.
Elina Lepomäen mielestä puhe aatteenpalosta on ylimielistä: on normaalia ja tuettavaa, jos ihminen haluaa enemmän rahaa hankkiakseen paremman elämän itselleen ja perheelleen. Lepomäeltä meni Filatovin pointti ohi – ei kait kukaan kyseenalaista sitä, että rahalla saa kauniita ja kiiltäviä asioita, jotka tekevät toiset kateellisiksi, ja siksi moni meistä haluaa kauniita ja kiiltäviä asioita. Filatov tarkoitti – tai kuten minä sen tulkitsin – että silloinkin kun raha ohjailee meitä, se on jotain muuta: arvostuksen, turvan ja aseman kaipuuta. Toiset meistä kaipaavat näitä rahan mukanaan tuomia asioita enemmän kuin toiset, varsinkin tietyn perusturvallisen elintason saavutettuaan. Tässä lienee oikeiston ja vasemmiston ero.
Nyt siihen Hjallikseen ja vähän myös Mattiin. Harkimon tyyli on kieltämättä viihdyttävä ja hän sekä Apunen ovat ymmärtääkseni tarvittaessa kykeneviä itseironiaan, mikä on aina hyvä juttu. Jossain kohtaa keskustelua Hjalliksen ohkaisella argumentaatiolla päällystetyt töksäytykset alkoivat väsyttää. En tiedä, eikö Harkimo oikeasti tunne sitä suomalaista verojärjestelmää, jota hänet oli kutsuttu kommentoimaan, vai eikö hän vain jaksanut argumentoida tiedoillaan kun läppääkin voi heittää. Joka tapauksessa Harkimon käytös on löysää ja nokkavaa. Vaikka Harkimo ei ole keskivartalolihava, hänen esiintymisensä kiteytti unelma-ammattini piirteet parhaimmillaan. Tällainen lörpäkkä one-linereilla toimiva kädet puuskassa tuhahteleva yleisasiantuntijuus on vain miesten etuoikeus – väitän, että jos nainen sortuisi samanlaiseen hengenvelttouteen, hänet vaadittaisiin tilille välittömästi.
Ja sitten se Matti. Minulla ja Apusella on ollut ongelmia aikaisemminkin. Mielestäni Apunen oli huono juontajavalinta, sillä hän ei yksinkertaisesti kykene olemaan olematta starba. Apusen välispiikit ja erityisesti hänen loppupuheenvuoronsa osoittivat, että Apunen ei koskaan fasilitoi – hän on aina kommentaattori ja jollain tapaa vaikka väkisin illan tähti.
___________________________________
Missä muualla kävin?
Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto SAKKI ja Suomen opiskelijakuntien Liitto SAMOK: Ei polku tää vie mihinkään?
Minusta on tullut amissymppari. Ammattiin kouluttamisesta ja amislaisista puhutaan aivan liian vähän suomalaisessa yhteiskunnassa. Parhainta antia polveilevassa ja välillä vähän tylsässä keskustelussa oli puhe siitä, arvostetaanko ammatillista koulutusta ja ”tarviiko ihminen korkeakoulutuksen pärjätäkseen”. Olen itse taipuvainen ajattelemaan niin, että kaikki koulutus ja työ on saman arvoista – meillä kaikilla on paikkamme ja roolimme yhteiskunnassa. Oleellisinta on, että itse koemme työmme enemmän tai vähemmän mielekkääksi ja voimme työssämme hyvin. Uskon, että eri koulutustaustojen erilainen arvostus johtaa kupliin, eripuraan ja ylimielisyyteen.
Akava ry: Hyvät ja huonot uutiset koulunpenkiltä
Lounastamisen vuoksi saavuin Akavan tilaisuuteen myöhässä, joten kommenttini koskevat vain tilaisuuden jälkipuoliskoa. Keskustelijakokoonpano oli mietitty hauskaksi, mutta ”uutiset”, joista panelistit laitettiin keskustelemaan tuntuivat hieman irrallisilta. Erityisesti nuorten miesten istumisotsikko, josta päästiin kertomaan anekdootteja siitä kuka tykkää mistäkin liikunnasta, oli hassuttelevaa ajanhukkaa (…tai sitten olen turhan kurttuotsainen koulutuspoliitikko). Erityispropsit keskustelusta ansaitsee duudsoni ja opettaja HP Parviainen, joka oli positiivinen ja ratkaisukeskeinen. Se tuntuu täällä laskevan käyrän ja kipeiden ratkaisujen maassa olevan nykyään niin harvinaista.