Facebooktwitter

Pidin rapea viikko sitten rakkaan ystäväni ja ihailemani johtotehtävissä toimineen naisen läksiäisissä spontaanin puheen. Kirjoittaminen on vahvuuteni, sillä ehdin ajatella sanomisiani – puhuessa tulee sanoneeksi asioita, jotka ulos lumpsahtaessaan kuulostavat oudoilta ja loukkaavilta (niin toki käy toisinaan kirjoituksienkin kanssa, mutta ei yhtä kömpelösti ja suunnittelemattomasti).

Tällä kertaa töksäytykseni koski edellisen puhujan kehuksi ja kunnioituksen osoitukseksi lausumaa sanaparia: vahva nainen. Sanoin jotakuinkin, etten pidä nimityksestä, eikä sitä mielestäni pitäisi käyttää.

Puheessani vahvan naisen dumaaminen oli epäeleganttia ja lepsua ja asia on jäänyt vaivaamaan. Nyt kirjoitan kunnolla, miksi mielestäni vahvoja naisia ei ole, ja miten vahvan naisen kultin ylläpitäminen uusintaa vahingollista kulttuuria ja tapaa puhua naisista ihmisinä.

Kaiken taustalla on tietenkin henkilökohtainen agenda ja trauma. Olen elämäni alusta saakka saanut kokea olevani jotenkin outo tytöksi. Vanhentuessani minua on alettu kutsua tuolla kryptisellä sanaparilla – saan toistuvasti kuulla, miten vahva nainen olen.

Paikannan sanojien motiivit positiivisiksi. Vahvalla naisella tarkoitetaan naista, joka saa suunsa auki, on vahvatahtoinen, aloitteellinen ja (näkyvästi) kunnianhimoinen. Kaikkia näitä olen häpeilemättä. Näillä luonteen- ja temperamentin piirteillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sukupuoleni kanssa. Ei ole olemassa vahvaa miestä, koska mies, joka saa suunsa auki, on vahvatahtoinen, aloitteellinen ja (näkyvästi) kunnianhimoinen, ei ole anomalia vaan oletus. Sanaparilla vahva nainen erikseen osoitetaan, että naisen kohdalla ”vahvuus”, kuten sen tässä jäsennän, on poikkeama. Me – minä – olen kummallinen.

Vaikka yleisesti tykkään olla erityinen prinsessa, tässä asiassa en voi omaan ainutlaatuisuuteeni tuudittautua. Epäilen, että vahvatahtoisia, aloitteellisia ja (näkyvästi) kunnianhimoisia tyyppejä on tällä pallolla dallailemassa ihan pari muutakin. ”Vahvoja” ihmisiä, noin puolet heistä naisia.

Vahvan naisen stigma heittää kantajansa ylle myös varjon: vahvat naiset ovat nimittäin myös pelottavia. Vahvoilta naisilta ei uskalleta kysyä, heitä ei uskalleta haastaa ja kun he kritisoivat jotakin toimintaa, he ovat hyökkääviä ja kärkkäitä. En voi väittää olevani ilmiön ulkopuolella. Myös itse suhtaudun äänekkäisiin naisiin pelokkaammin kuin miehiin ja leimaan naiset kevyemmin perustein pelottaviksi. En pelkää yhtään miestä, mutta suhtaudun useaan ihailemaani naiseen tutisevalla ja pelonsekaisella kunnioituksella. Olen myös itse saanut kuulla olevani ”aluksi pelottava, ennen kuin sinuun tutustui”. Silloin kun se ei naurata minua, se tekee surulliseksi.

Lopulta on kyse siitä, että kuvailemani ”vahvan” ominaisuudet omaava mies saa olla kokonainen ihminen, meille muijille jää louhen osa: jos osoitat ”vahvuutta”, et voi olla herkkä, väsynyt, virheellinen, anteeksiantavainen, lepsu, hellyydenkipeä ja suttuinen. Tällaiseen yksipuoliseen lokeroon survominen on nähdäkseni naisille yhtä vahingollista kuin ihmisillekin. Vahvuuden kruunu ei ole kunnia, se on taakka, joka estää meitä näyttämästä pehmeitä puoliamme ja tekee meistä yksinäisiä.

Koska olen tunnollinen kielenhuoltaja, koen tarvetta tarjota tilalle paremman sanaparin. Onneksi minulla on sellainen varastossa. Se on itse arkipuheessani määrätietoisesti viljelemä skarppi muija (sisareni käyttää termiä ahkera kana, se käy myös).

Siinä missä siinä missä esimerkiksi hyvä jätkä selviää elämästä huumorintajunsa, suhteidensa ja pelisilmänsä vuoksi, skarppi muija tekee menestyksensä eteen hartiavoimin töitä. Kuten vahva nainen, skarppi muija uskaltaa sanoa ääneen ikäviäkin asioita, eikä pelkää sitruunapillun leimaa. Koska hän on matkansa varrella törmännyt vähättelyyn ja päähäntaputteluun, hän argumentoi aina huolellisesti ja taistelee väsymättömästi.

En ole vahva nainen. Hyväksi jätkäksi en halua tulla. Olen siis skarppi muija – ole sinäkin!