Olin lauantaina katsomassa Tom of Finland-musikaalia Turun kaupunginteatterissa.
Aivan aluksi produktio ansaitsee vilpittömät kehut ja pidäkkeettömät suositukset.
Ensinnäkin sen aihe on hankala: pitäisi kertoa ihmisen elämänkaari ja samalla kommentoida isoja yhteiskunnallisia aiheita kuten sota, politiikka ja homoseksuaalien oikeudet. Tässä käsikirjoitus onnistuu ihan hyvin punomalla kokonaisuuden kasaan toisaalta Touko Laaksosen elämän virstanpylväistä, toisaalta yleisestä ajan ja yhteiskunnan kuvauksesta ja toisaalta kertomalla ”tavallisen kaappihomon” elämän ja kehityksen Markus Palinin hahmon kautta. Tietenkin kokonaisuus jää hieman kollaasimaiseksi, epäyhtenäiseksi ja poukkoilevaksi, mutta se on enemmänkin musikaalien normaali kuin Tom of Finland -musikaalin ongelma.
Kohtausten joukosta erottuu myös ihan oikeasti todella mahtavia pläjäyksiä, joihin on saatu show-henkeä, jota Suomessa ei ole tottunut näkemään – siis samaan aikaa massiivista ja kämppiä olematta suomalaisessa kontekstissa vaivaannuttavaa. Se itsessään on jo palkinnon arvoinen suoritus.
Lisäksi musikaali on merkityksellinen ja yhteiskunnallinen kulttuuriteko. Edelleen kaksi miestä paritanssimassa lavalla ja kourimassa toisiaan on poikkeuksellista. Tom of Finland -musikaali tuo todeksi kotimaista kulttuurihistoriaa, jota emme ole tottuneet näkemään.
Mutta sitten se kitinäosuus.
Ainoa merkittävä musikaalin naisrooli on Laaksosen siskon, Kaijan rooli. Kaija muodostui oudoksi, kaksijakoiseksi hahmoksi. Toisaalta hän on iloinen ja nauravainen faghag – toisaalta esiin on haluttu nostaa dramaattinen ja synkkä puoli. Kaija kuvataan surullisena, vähän säälittävänä vanhana piikana, joka on katkera Toukolle paitsi uran varastamisesta myös siitä, että tällä on kumppani. Kaijan ”teemalaulu” on outo joika siitä, miten ”nainen kantaa sisällään kumppanittomuuden ja lapsettomuuden haavaa”.
Erityisesti nämä Kaijan synkkyyden syyt – aviottomuus ja lapsettomuus – jäivät vaivaamaan. Ihmisen on ihan ookoo kaivata kumppania ja haluta lapsia. Lisäksi näytelmän Laaksosen elämänkertaa käsittelevä juoni nimenomaan käsittelee todellisia hahmoja. Yritin googlailla tietoa Kaijasta – oliko hän todella katkera ja elämäänsä tyytymätön vanhapiika? Mikä on faktaa, mikä fiktiota?
Kaijasta ei löytynyt sen tarkempaa tietoa internetin syövereistä. Sen sijaan löysin jutun, jossa musikaalin käsikirjoittaja Tuomas Parkkinen kertoo meille seuraavaa:
”Touko Laaksosen hahmon luomisessa apuna olivat elämäkertojen lisäksi radiohaastattelut ja televisiodokumentit. Musikaalissakin esiintyvistä Laaksosen elämän tärkeistä ihmisistä, kuten miesystävä Velistä ja Kaija-siskosta, on sen sijaan säilynyt vähemmän tietoa.
Parkkinen kertoo, että moni musikaalin hahmoista on syntynyt pienten dokumentaaristen rakennuspalikoiden päälle. Hän ottaa esimerkiksi Kaija Laaksosen.
’Tiedetään, että Laaksosen perheessä lapsia kannustettiin eri aloille. Vanhemmat olivat varanneet musiikin Toukolle ja kuvataiteen Kaijalle. Lisäksi tiedetään, että Kaija Laaksonen ei koskaan mennyt naimisiin eikä saanut lapsia. Näistä kahdesta asiasta johdin musikaalin Kaijan.'”
Nämä ”pienet dokumentaariset tiedot” Kaijan lapsettomuudesta ja aviottomuudesta tuotti johdannaisen, jossa usea musikaalin kohtaus ja koko hahmon teemakappale käsittelee sitä, miten aviottomuus ja lapsettomuus on naiselle tragedia, ”haava sisällä”.
Kuten sanottu, on ihan ymmärrettävää ja luonnollista, että ihminen kaipaa kumppania ja perhettä. Silti en voi olla ajattelematta, että dramaturginen valinta nostaa Kaija-sisko erityiseen asemaan musikaalissa ja kuvata hänet katkerana, tuntuu paitsi epäreilulta historiallista Kaija Laaksosta kohtaan myös patriarkaattiselta näkökulmalta ja kyvyttömyydeltä kuvitella nainen, joka iloitsee veljensä menestyksestä ja on onnellinen aviottomana ja lapsettomana.
Tasa-arvoa ja erilaisten elämänvalintojen tasavertaista asemaa hehkuttavassa musikaalissa katkera vanhapiika-Kaija tuntuu vanhentuneelta ja tunkkaiselta pölähdykseltä. Tästä pölähdyksestä huolimatta suosittelen mitä lämpimimmin Tom of Finland -musikaalia kaikille.
27 maaliskuun, 2017 @ 15:09
Ymmärrän pointtisi ja kannatan keskustelua lapsettomien yksineläjien kohtaamasta leimaamisesta. Leimaaminen lienee voimakkaampaa naisia kuin miehiä kohtaan, mutta kumpikin sukupuoli saa siitä osansa. En kuitenkaan ole kanssasi samaa mieltä Kaijan luonnekuvauksen patriarkaalisuudesta. Näkisin draaman vaativan kontrastia ja kitkaa, jota Toukolla oli yhtäältä itsensä ja yhteiskunnan sekä toisaalta itsensä ja oman perheensä välillä. Näissä kahdessa em. suhteessa Touko oli eri asemassa, ja Kaijan rooli olisi tähän asetelmaan nähden voinut yhtä hyvin olla Keijo.
Toisaalta löydän kyllä ajatuksistamme samaa siinä mielessä, että näytelmä ja Kaijan rooli siinä herättivät minussakin ajatuksia ”lapsettoman vanhanpiian” kohtaamista asenteista nykyaikana. Ja mikä onkaan parempaa kuin taide, joka laittaa puhtaan ”taide-elämyksen” lisäksi pohtimaan itseään ja ympäröivää yhteiskuntaa.
Mukavaa kevättä!
27 maaliskuun, 2017 @ 22:40
Draamaa, kontrastia ja kitkaa voi luoda monilla tavoin. Se, että päättää lihottaa historiallisen henkilön tietynlaiseksi – tässä tapauksessa katkeraksi ja yksinäiseksi naiseksi, on yksi tapa. Myös Palinin hahmo oli kontrastiivinen, ikäväkin. Se ei kuitenkaan ollut stereotyyppinen. Valinnat, joita käsikirjoittaja teki suhteessa Kaijaan ovat patriarkaattisen yhteiskunnan näkemyksen mukaisia. Siksi minusta voi perustellusti väittää, että tapa nähdä lapsettomat aviottomat naiset jotenkin kategorisesti epäonnistuneina ja siksi katkerina ja onnettomina, on patriarkaattinen näkökulma.
Tottakai taiteen on tarkoitus herättää tunteita ja halua analysoida omia reaktioitaan. Taiteella on yhteiskunnallista merkitystä ja siksi sen tavasta käsitellä ympäröivää todellisuutta on hyvä keskustella. Aina ei tarvitse olla samaa mieltä.
Kivaa kevättä sinullekin!