Tämä postaus on Selvitysnaiset-jälkikirjoitus. Selvitysnaiset on podcast, jota teen yhdessä Kaisa Hernbergin kanssa. Suora linkki podcastin RSS-syötteeseen on tässä. Jälkikirjoitukset toimivat hauduteltuna jatkona podcastimme keskustelulle.
Keskustelimme viime sunnuntaina julkaistussa podcastissa Osmo Soininvaaran kanssa työmarkkinoista ja työhön ”kannustamisesta”. Keskustelu levähti käsittelemään paitsi työmarkkinoita – työn tarjontaa ja kysyntää – myös tulonmuodostusta, sosiaaliturvaa, verojärjestelmää ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.
Kiinnostavin osa-alue työmarkkinoista keskusteltaessa on omasta mielestäni on työmarkkinoihin vaikuttaminen ja niiden muokkaaminen – miten töitä luodaan ja miten niitä syntyy? Tämä on kinkkinen kysymys, jota mm. eräät Juha S., Petteri O. ja Timo S. kovasti tälläkin hetkellä pohdiskelevat. Lienee selvää, ettei nykyinen hallitus pääse työllistämistavoitteeseensa, joka oli lähtökohtaisestikin melko kunnianhimoinen. Työn kysynnän lisääminen ja niin sanottu kasvun luominen on monimutkainen kokonaisuus. Työmarkkinat muokaantuvat ja muuttuvat koko ajan – osaan muutoksista vaikuttavat poliittiset päätökset ja valtion toiminta, mutta monet muutokset ovat käynnissä globaalin talouden heilahtelun, teknologian kehityksen ja ihmisten käytöksen muutoksien vuoksi.
EK:n uusi puheenjohtaja Veli-Matti Mattila kertoi tovi sitten HS:n haastattelussa, että työmarkkinoita voisi muuttaa laskemalla palkkoja kohtuulliset 10-15 prosenttia. Palkkojen leikkaaminen on toki yksi mekanismi muuttaa työmarkkinoita, mutta Mattilan ajatuksien takana on suurempi agenda. Keskitetystä sopimisesta, joka aikaisemmin on nähty vakauden, lakottomuuden ja maltillisten palkankorotuksien takeena, onkin tullut nyt syypää kaikkiin työmarkkinoiden ongelmiin. Keskeisimpänä keinona joustavoittaa työmarkkinoita ja muokata niitä on yhtäkkiä kolmikannan purkaminen ja sopimisen hajauttaminen. Se, synnyttäisikö tämä varsinaisesti työtä tai kasvua, on kysymysmerkki. Neuvotteluun käytettävää aikaa se kyllä moninkertaistaisi ja heikentäisi sellaisten alojen neuvotteluasemaa, joilla ei ole voimakasta lakkoasetta.
Itse olen pyrkinyt nostamaan esille koulutuksen ja tutkimuksen vaikutusta työmarkkinoihin. Käytännössä kun päätämme, millaista osaamista koulutetaan, päätämme, millaiset työmarkkinat ovat tulevaisuudessa. Koulutustarpeen ennakointiin on hiipinyt kummallinen tulevaisuuspuhe: Post-it -lappujen kanssa kreaillaan, millaista osaamista tulevaisuudessa tarvitsemme. Tosiasia on, että emme tiedä tulevaisuuden osaamistarpeesta sen paremmin mitään kuin aikaisemminkaan. Ihmiseltä puuttuu kyky ennustaa tulevaa. Silti lienee perusteltua väittää, että luovuus, sivistys ja kyky sekä halu oppia uutta ovat jatkossakin tarpeellisia.
”Robotit tulee” -paniikin, oudon maistronomipölinän, tupokiky-jänkyröimisen ja Juhana Vartiaisen raikkaiden ajatuksien sijaan kaipaisin tarkkaa ja älykästä analyysiä esimerkiksi seuraavasta podcastissämme vilahtavasta kysymyksestä: Jos on tosiasia, että työn määrä vähenee – millaisessa järjestelmässä ja toisaalta kulttuurissa on mahdollista ja hyväksyttävää, että ihmisen tulot muodostuvat sosiaaliturvan ja ansiotulon yhdistelmästä?
Kenties käsittelemme aihetta toisella kertaa.