Tämä on toinen osa viiden SuomiAreenaPäiväKirjat -blogauksen sarjasta. Kerron, mitä SuomiAreenassa olin kuuntelemassa, mikä oli parasta ja kuka oli väärässä.
Sivistystyönantajat: Ei oppi ojaan kaada –entä tasapäistävä koulutus?
Eilisessä päiväkirjamerkinnässäni keskiöön päätynyt Nykypäivä-lehden keskustelu oli hämmentävä (ja tasokas) osittain myös siitä syystä, että se ei ollut oman aatteen ja näkökulman tv-shop -insertti vaan aito keskustelu, vaikka järjestäjänä oli avoimesti puolueellinen poliittinen taho.
Sivistystyönantajien koulutuskeskustelusta ei voi sanoa samaa. Jo otsikko oli masentavan pölö ja asenteellisuudessaan suorastaan naurettava. Mukaan keskusteluun oli haalittu kaikenmoista jääkiekkovalmentajaa ja pääkirjoitustoimittajaa, mutta kun tarkoitus oli ilmeisesti selvittää, miten koulussa kohdellaan eritasoisia oppilaita, olisi asiaa voinut kysyä esimerkiksi joltain oppilaalta pääkirjoitustoimittajan ja jääkiekkovalmentajan sijaan.
Antti Loukolan, Elina Herralan ja Antti Törmäsen suulla tilaisuudessa tuli useasti toisteltua, että suomalainen koulutusjärjestelmä ei ota tarpeeksi hyvin ”huippuja” huomioon. Myös yleisö oli yksimielisesti sitä mieltä, että koulussa ei ”huippuja” huomioida.
Teki mieli nousta pystyyn, huutaa ja haukkua kaikki. Yritän nyt tässä hiukan maltillisemmin selittää miksi.
En edes yritä väittää, että olisin ”huippu”. Peruskoulussa ja lukiossa olin kuitenkin sitä arvosanojen perusteella parhaiten pärjännyttä sakkia, halveksittua kympin tyttöjen porukkaa. Ei minulle jäänyt koulussa epäselväksi, että olen lahjakas. Minulta vaadittiin, minua kehuttiin ja minua haastettiin. Joka tapauksessa selväksi kävi, että rahkeita riittää vaikka mihin, erityisesti kirjoittamisen ja näsäviisastelun saralla.
Kun nyt mietin, mitä muuta minun tai jonkun oikeasti lahjakkaan eteen oltaisiin enemmän voitu tehdä, en tiedä. En ymmärrä, mitä lahjakkaiden erityishuomiointi koululuokassa tai koulutusjärjestelmässä laajemmin voisi tarkoittaa – paitsi kehumista, huomioimista ja haastamista. En ymmärrä, mihin väite peruskoulun tasapäistävästä vaikutuksesta perustuu. Opettajat kohtaavat oppilaat ihmisinä – jos heillä on aikaa ja ryhmäkoot ovat hallittavat. Opettajat (ja oppilaat) oppivat tuntemaan toistensa vahvuudet ja heikkoudet. Mitä enempää voisi vaatia tai tehdä?
Lisäksi on huomattava, että lahjakkuutta on erilaista – Aleksej Fedotov, joka oli ainoa järjen ääni paneelin aivot seinään tralalaa -meiningissä, terotti useaan otteeseen tätä seikkaa. Myös Elina Herrala omassa puheenvuorossaan erikseen toi esiin, että ”huiput” eivät välttämättä ole hyviä kaikessa, eivätkä sosiaalisesti lahjakkaita. Tämä herättää kysymyksen: miten ”huiput” sitten tunnistetaan? Jos yleisesti hyväksytään, että osaamista ja lahjakkuutta on erilaista, eikä jossakin ”huippu” ole kaikessa hyvä, on aika ongelmallista erottaa ”huippuja” omaksi porukakseen. Me olemme kaikki tavallamme ”huippuja”.
Yksilön – ihmisen – kohtaaminen, johon opettajat yrittävät parhaan taitonsa mukaan kyetä, on kaikki tarvittava.
___________________________________
Missä muualla kävin?
Kalevi Sorsa -säätiö: Puoluesihteeripaneeli
Kyllä se on niin, että puoluesihteeri on puoluesihteerille puoluesihteeri. Vaikka tilaisuuden juontaja Mikko Majander ei ollut kovin taitava sparraaja, ei tilaisuuden luonne sitä edes vaatinut. Pystyin hyvin kuvittelemaan Porin kaupungintalon pihaan takkatulen, ja puoluesihteerit istumaan syvälle nahkanojatuoleihinsa karhuntaljan lämmittäessä mukavasti varpaita. Tilitysrinki oli suora ja häpeilemätön, mikä sai toivomaan, että puoluesihteerit olisivat enemmänkin äänessä ja julkisuudessa. Erityisesti SDP:n Reijo Paanasen suorastaan anarkistiset ajatukset puoluepolitiikan kansalaisaktivismimetamorfoosista (”ei meidän säännöt mitään rajoita, ne sanoo vain, että pitää järjestää puoluekokoukset ja ne kyllä hoituu”) laittoivat miettimään, että miten ne demarit voikaan olla kusessa, vaikka puoluesihteerinä on tuollainen silmät auki maailmaa hämmästelevä sarkasmihumoristi. Lisäksi Perussuomalaisten Riikka Slunga-Poutsalon harkitut ja kiinnostavat ajatukset nuoren puolueen rakentamisesta ilahduttivat mieltä.
MTV: Entiset puoluejohtajat SuomiAreenalla
Odotin tilaisuudelta kaurismäkeläistä lakonisuutta ja estotonta tilitystä. Sain Kreikkaa Kreikkaa Kreikkaa ja Matti Vanhasen ryssä kostaa -inceptionin.
Palvelualojen ammattiliitto ja Suomen Toivo-
ajatuspaja: Konsensus- johtamista ilman valtaa ja vastuuta?
Erityiset rakkauspropsit kummallisesta järjestäjäavioliitosta – PAM ja kokoomuksen ajatuspaja eivät ole ne ensimmäiset mieleen juolahtavat yhteistyökumppanit. Keskustelu sen sijaan oli valitettavasti hiukan tylsä. Erityisesti Vartiainen ja Laitinen-Pesola ovat kiinnostava pari, mutta keskustelu junnasi paikallaan korporaatiojärjestelmän juoksuhaudoissa, eikä sen suurempia oivalluksia hihaan tarttunut.
Savonlinnan oopperajuhlat: Savonlinnan oopperajuhlien terveiset Poriin
Oopperadiiva on oopperadiiva ja Johanna Rusanen on yksi helvetin mahtava oopperadiiva. Sekä ääni, karisma, että kaulassa killuva jumalaton BLINGGI saivat lapsellisen innostuneeksi. Ensi vuonna Savonlinnaan, maksoi mitä maksoi.
Suomen evankelisluterilainen kirkko: Virsi- ja viini-ilta
Raatihuone ei tilana ollut se kiitollisin Virsi- ja viini-illalle. Hiki virtasi ja 80 prosenttia osanottajista joutui seisomaan epäselvässä sekamelskassa. Veisuussa oli silti aivan taianomainen meininki, täysi peukku konseptille.