Laskeva käyrä eli impotenssin vaarat

Viime kesänä seisoskelin arkkitehtonisessa ilotulituksessa eli porilaisessa kauppakeskuksessa nimeltään BePOP. Tapahtuman nimi oli Suomi-Areena ja lauteilla istui puolueiden puheenjohtajia: Antti Rinne, Juha Sipilä, Carl Haglund, Ville Niinistö. Kysyttäessä, mikä on tulevan hallituskauden tärkein asia, herrojen vastaus oli ruutupaidan väriin katsomatta liikuttavan yksimielinen. Talouspolitiikka, talouspolitiikka, talouspolitiikka. Kurtistin kulmiani. Helteen sulattamillakin aivoilla talouspolitiikan nimeäminen tärkeimmäksi politiikan osa-alueeksi tuntui yhtä lyhytnäköiseltä ja nurinkuriselta kuin että jätkät olisivat nimenneet auton mekaniikalle olennaisimmaksi osaksi bensiinin.

Ihan alkuun pieni disclamer: En ole mikään sellainen outo haihattelija, joka ajattelee että rahaa saa kun laittaa tyynyn alle hampaan ja toivoo oikein tosi kovasti. Ymmärrän resurssien merkityksen ja kannatan tehokkuusajattelua tiettyyn pisteeseen saakka. Kuten edellisessä blogauksessani painotin: raha on tarpeellinen ja välttämätön renki, mutta huono isäntä.

Taantuma on ja pysyy otsikoissa. Päättäjiltä, asiantuntijoilta ja Suomen ylioppilaskuntien liiton hallitustyrkyiltä kysellään tukkaa molemmin käsin haroen: mitä pitäisi tehdä? Mitä ihmettä meidän oikein pitäisi tehdä, jotta talous saadaan nousuun? Minulla, kuten monella muullakaan, ei ole yksiselitteistä taikasanaa tai vastausta. Sen sijaan olen melko varma siitä, miten taloutta ei saada nousuun, nimittäin jankkaamalla, että miten se saataisiin nousuun.

Perusteesini on tämä:
Laskeva käyrä on kuin veltto mulkku. Mitä enemmän siitä vouhaa ja sitä tuijottaa, sitä todennäköisemmin se ei nouse.

Vertaus on groteski, mutta osuva. Jokainen veltoksi valahtavaan penikseen kiusallisessa asiayhteydessä törmännyt ihminen tietää, että lötköä kyrpää pitää hämätä. Yliyrittäminen on myrkkyä, pitää luoda turvallinen luottamuksen ilmapiiri. Peniksen pitää vilpittömästi kokea, että sillä onko se kova, ei ole mitään väliä. Vain se luo paineettomat olosuhteet, jossa kivuta kukoistukseensa.

Tämän laskevan käyrän uhkaavassa varjossa kyyristellessämme olemme tekemisissä samankaltaisen ilmiön kanssa. Sen sijaan, että tuijotamme autistisesti lukuja ja käyrää, meidän pitäisi puhua enemmän siitä, mitä haluamme lisää – mikä mielestämme tuottaa hyvää ja hyvinvointia yhteiskuntaan. Meidän on tehtävä pitkäjänteistä investointipolitiikkaa, laitettava rahaa nyt sinne, mitä yhteiskunnalta huomenna haluamme. Luotettava siihen, että oikein sijoitettuna se alkaa poikia ja kasvaa eli tuottaa hyvinvointia – sekä taloudellista että aineetonta.

Joku voisi sanoa, että olen vasemmistolainen ja vastuuntunnoton elvytyspolitiikan kannattaja. Minä sanon, että olen arvopolitiikkaa kannattava ja tulevaisuuteen uskova, arvaamattomien organismien kanssa tahtomattani ennenkin taiteillut järjen ihminen.