Olen välttänyt osallistumasta lukion tuntijakoa ja valinnaisuutta koskevaan keskusteluun. Syitä tähän on kaksi. Ensinnä: en ole opettaja ja minulla on siksi turvaton olo kommentoidessani mitään 1. ja 2. asteen koulutusjärjestelmään liittyvää. Toinen syy selittää ensimmäistä: tuntijakokeskustelu menee niin nopeasti tunteisiin, että hankin draamani mieluummin katsomalla laadukkaita epookkisaippuasarjoja. Niihin ei tarvitse itse sotkeentua.
Ymmärrän toki tuntijakoon kytkeytyvät suuret tunteet. Kun puhutaan ”yleissivistyksestä” ja siitä, mitä siihen kuuluu ja miten paljon, puhutaan samalla eri alojen ja oppiaineiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä. Ja kaikkihan me ollaan kaikkein tärkeimpiä, eikösjuu.
Oma suhtautumiseni lukion yleissivistävään tehtävään on ristiriitainen. Toisaalta ajattelen, että on joitakin asioita, jotka ylioppilaaksi kirjoittavan on syytä tietää. Toisaalta ajattelen, että tietoa ei voi pakottaa päähän, ja että optimaalisin lopputulos saadaan aikaan, jos ihmiset saavat seurata omia kiinnostuksenkohteitaan ja olla uteliaita. Tämä ristiriita realisoituu järjestelmään pakollisten ja valinnaisten kurssien kiikkeränä tasapainona.
Tänään törmäsin YLE uutisten artikkeliin, joka laittoi minut miettimään aloja ja niiden välillä tehtyjä valintoja ja sitä, kenen vuoksi valintoja oikein tehdään.
Juttuun valittu tulokulma on kummallinen ja kertoo todella paljon ajasta, jossa elämme. Vaikka oppimisen ja uuden luomisen ytimessä on uteliaisuus ja innostus, ei jutussa keskitytä niihin. Sen sijaan koulutusvalinnat kuvataan päätöksinä, jotka 16-vuotiaat opiskelijat ovat velkaa elinkeinoelämälle. Valitessaan koulutuksen oman kiinnostuksensa ja osaamiskokemuksensa mukaan opiskelija siis saattaa valita ”väärin” suhteessa elinkeinoelämään (joka muuten on varmaan aika erilainen nyt kuin silloin, kun ensi syksynä lukionsa aloittavat valmistuvat korkeakoulusta).
Tällainen koulutusvalintakeskustelu ei ole minulle vierasta. Kirjottaessani humanisteista ja humanistien työllistymisestä kommenttiosioon lorahteli usea litra kommenttikusta, jonka mukaan humanistisella osaamisella ei ole mitään merkitystä, koska iso osa humanisteista työskentelee julkisella tai kolmannella sektorilla, ei ”elinkeinoelämässä”. Tämä on käsittämätön näkökulma kansantalouteen ja aivan helvetin surullinen näkökulma yhteiskuntaan.
No, se siitä, takaisin asiaan.
Millä kulmalla juttu olisi sitten pitänyt kirjoittaa?
En ole eri mieltä siitä, etteikö pitkää matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa tulisi opiskella. Koska olen humanisti uskon, että kaikenmoinen ymmärrys maailmasta on tarpeen ja että on ensisijaisen tärkeä ihmiskuntaa eteenpäin ajava voima, että olemme kiinnostuneita eri asioista.
Minä väitän: Jos luonnontieteitä opiskelevien määrää halutaan kasvattaa, kannattaisi alan parissa työskentelevien pyrkiä määrätietoisesti purkamaan jakoa ”koviin” ja ”pehmeisiin” tieteisiin, joista toiset ovat hupsua höpölöpöä ja toiset Niin Kovaa Tiedettä, että niitä on mahdotonta osata.
Se, miten inhimillinen ymmärryksemme käsittelee tieteenalojen luonteita tukee tätä kahtiajakoa. Monet inhimilliset ilmiöt kuten kieli ja historia ovat eri tavalla käsitettävissä kuin monet luonnontieteen ilmiöt. Ihmisyydestä meillä on rautainen kokemusasiantuntijuus, kvanttifysiikasta ei samalla tavalla tiedostettu. Tämä on monen ihmistieteilijän raskain kiviristi (ja toisinaan myös ilo): yleisöosaston pirkot ja pentit kuvittelevat tietävänsä tutkimuskohteesta kaiken ja tutkija saa osakseen silmienpyörittelyä: ”Miksi ihmeessä sinä tälläista tutkit ja mitä hyötyä siitä voi olla?” Maailman epäsovellettavinta perustutkimusta tekevä fyysikonretku ei saa osakseen samaa julkista paheksuntaa, vaan ihailevia katseita: ”Vau mä en yhtään tajua, pakko olla hienoa ja tärkeää tiedettä.” Tutkijan näkökulmasta tämä tuntuu välillä kohtuuttomalta. Alojen varhaisempien vaiheiden opetuksessa jako on eri tavalla haitallinen: luonnontieteiden maine vaikeina ja tylsinä poikien aineina perustuu nähdäkseni tähän samaan rakennelmaan.
Ilmiön ja sen haittojen purkamisen sijaan jutussa päinvastoin päätetään vahvistaa entisestään käsitystä siitä, että ”kovat” luonnontieteet ovat ”kovia” eli vaikeita ja vaativia. Se selittynee sillä, että juttuun on haastateltu vain luonnontieteiden alojen ihmisiä, joille oma ala on tietenkin se loogisin, haastavin, vaikein, tuottavin ja tärkein. Tämä on ymmärrettävää. Mutta voisiko luonnontieteiden kiinnostavuudesta ja helppoudesta puhuminen auttaa siihen, että niitä opiskeltaisiin enemmän? Ehkä. Toinen vaihtoehto on tietenkin, että nuoret ovat saamattomia ja laiskoja:
”Matemaattisten Aineiden Opettajien Liiton, MAOLin toiminnanjohtaja Juha Sola on tehnyt saman havainnon: osa koululaisista ei pysty enää pitkäjänteiseen opiskeluun. Sola muistuttaa, että aina on hyviä oppilaita, mutta matemaattisissa aineissa edes kohtuullisen hyvien joukko voisi olla huomattavasti suurempi.
– Kaikilla nuorilla ei ole samanlaista halua tehdä töitä niiden asioiden eteen, jotka vaativat aikaa ja vaivaa.”
On mielestäni aivan todella tekopyhää, härskiä ja naurettavaa moralisoida opiskelijoita siitä, että he valitsevat ”helppoja” aineita, joissa he pärjäävät hyvin arvosanoin. Jotta opiskelija voisi nauttia haastavuudesta, opiskelun täytyy olla kivaa ja onnistumisen potentiaalisesti mahdollista. Jokainen meistä nauttii eniten asioista, joissa on hyvä. Ei kukaan halua toistuvasti tuntea itseään paskaksi ja huonoksi ihmiseksi. Miksi teini-ikäinen olisi poikkeus?
Jutun viimeisessä kappaleessa päästään takaisin kiinni 16-vuotiaan mielenliikkeiden ja koulutusvalintojen ytimeen: Suomen vientiteollisuuteen. Vaikka 30 ikävuotta lähestyy uhkaavasti, muistan jotakin siitä, mitä oli olla 16-vuotias. En muista käyneeni yhden yhtä keskustelua Suomen vientiteollisuuden tilasta ja sen vaikutuksesta omiin koulutusvalintoihini. Sen sijaan muistan ne lukuisat ystävät ja opettajat, jotka lukiossa tukivat ja kannustivat. Muistan, mikä kiinnosti ja oli hauskaa.
Kysynkin: Voisimmeko me nyt vihdoin lakata panikoimasta sen talouden lerpan kyrvän juuressa ja sen sijaan innostaa toisiamme keskittymään siihen, mikä kiinnostaa? Kyllä se käyrä sieltä nousee.
20 huhtikuun, 2016 @ 19:26
Aamen.
Se, mikä itseäni jäi ärsyttämään, oli tuo syyllistävä sävy. En vain tajua miksi edelleen kaksituhat luvulla asioista on tehtävä inhottavia, vaikeita ja marttyyriyttä vaativia. Ja sitten syyllistetään oppilaita, jotka eivät halua uhrautua yhteiskunnan hyödyn nimissä.. Ja henk.koht. luonnontieteet eivät minusta ole tylsiä ja työteliäitä vaan älyttömän mielenkiintoisia. Miksi tätä ei korosteta enemmän? Matikkaa, fysiikka ja kemiaa voi oppia hauskasti ja mielenkiintoisesti. Eikä luonnontieteiden oppiminen ole oikeastaan muusta kiinni kuin mielenkiinnosta ja perseen kuluttamisesta (kuten kaikki asiat keskiverto ihmiselle). ”Vaikeista” ja oikeastikin vaikeista asioista voi tehdä ihmisille joko helpompia tai vaikeampia ymmärtää ja oppia. Niin miksi näissä tapauksissa on pakko mennä vaikean kautta, eikä käyttää pienintäkään myötäelämisen kykyä helpottamaan muiden etenemistä? Minulla on ollut kouluvuosinani joitain aivan mahtavia luonnontieteiden opettajia, jotka saivat kiinnostumaan asioista enemmän. Kavahdan ajatusta siitä, että joku Juha Solan kaltainen olisi ollut herkässä iässä pilaamassa innostustani. Asioista voi tehdä oppilaille helppoja tai vaikeita, oli kyseessä oikeasti helppo tai vaikea asia. Miksi mennä inhottavan kautta? Luonnontieteissä on niin mahtavan mielenkiintoisia juttuja, etten käsitä miksei niistä puhuta enemmän noin muutenkin.
Muutenkin välillä mietin että mikä tätä maata vaivaa, että miksi pitää aina mennä pahan mielen ja syyllistämisen kautta? Kun asioista voisi tehdä helpompia niin miksi mennä hankalan kautta? Enemmän Esko Valtaojia maailmaan ja vähemmän urputtajia. Urgh.
27 huhtikuun, 2016 @ 13:53
Olen itse humanistisen alan tohtori, ja suuntauduin siihen päin jo nuorena, mutta tästä huolimatta luin koulussa pitkän matematiikan. Voin jokseenkin valehtelematta sanoa, että käytin siihen enemmän aikaa ja vaivaa kuin kaikkiin muihin aineisiin yhteensä, ja silti tulos ylioppilaskirjoituksissa oli vain keskinkertainen – muista aineista tuli laudaturit vähällä lukemisella. Lisäksi olen seurannut yliopistotasoisen matematiikan harjoittamista lähipiirissäni.
Näiden kokemusten perusteella uskallan väittää, että matematiikan ja luonnontieteitten todella hyvä osaaminen (enkä puhu nyt mistään pelkästä insinöörikoulutuksesta) vaatii sellaista työmoraalia ja paneutumista, johon ihan jokainen ei kykene. Tässä on kyse juuri siitä, että matematiikka kurottaa arkijärjen tuolle puolen, ja siksi kadunmiehen ihailu sitä perustutkimusta tekevää retkua kohtaan on osin ihan perusteltua. Kehittävää pitkän matematiikan opiskelu silti on jokaiselle, myös henkilölle, joka ajattelee suuntaavansa ihan muulle alalle. Se antaa edes varjonomaisen, aavistelevan käsityksen homman luonteesta. Siksi en kadu sitä, että itse käytin aikaani matematiikkaan, ja yhdyn YLEn artikkelissa esitettyihin ajatuksiin. Syyllistävä sävy ei tietenkään ollut paras mahdollinen; kannustamalla saataisiin parempi lopputulos. Minusta vain vaikuttaa siltä, että moni nuori ei enää näe ”varmuuden vuoksi” ponnistelemisessa sitä samaa lisäarvoa, mikä vielä omana lukioaikanani kaksikymmentä vuotta sitten oli melkolailla selviö.
27 huhtikuun, 2016 @ 15:05
Hei! Mun mielestä minkä tahansa aineen ”todella hyvä osaaminen” vaatii sellaista työmoraalia ja paneutumista, johon ihan jokainen ei kykene. Mutta on kenties totta, että ihmistieteissä ja kielissä on helpompi pärjätä ”pelkällä” terävällä päällä. En tiedä! Minustakin olisi hyvä, jos useampi lukisi pitkän matematiikan, vaikka en itse ole niin tehnyt. Jos moni nuori ei enää näe ”varmuuden vuoksi” ponnistelemisessa mitään järkeä niin voi perustellusti kysyä, miksei näe. Vastaus saattanee löytyä tästä ympäröivästä yhteiskunnasta ja julkisesta keskustelusta, ei nuorten sisäsyntyisestä laiskuudesta.
21 toukokuun, 2016 @ 10:00
Matematiikan opiskelu on oman kokemukseni perusteella usein työläämpää kuin humanististen alojen (en tietenkään voi yleistää kaikkiin humanistisiin aloihin, koska en ole niitä kaikkia opiskellut). Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että humanistiset alat olisivat jotenkin huomattavasti helpompia, vaan pikemminkin siitä ettei kursseilla vaadita samalla tavalla säännöllisten tehtävien tekemistä. Oikeastaan opiskellessani humanistisessa tiedekunnassa usein toivoin, että kursseilla vaadittaisiin enemmän. Olen toki käynyt myös humanistisella puolella kursseja, jotka ovat olleet aivan yhtä haastavia ja työläitä kuin matematiikan kurssit.
Humanististen tieteiden vaikeutta ei huomaa samalla tavalla kuin matematiikan. Matematiikassa jos jotain asiaa ei tajua, sen huomaa heti. Kulttuurintutkimuksessa tai vaikkapa filosofiassa voi ymmärtää jonkin käsitteen vuosia väärin, ennen kuin tulee vastaan tilanne jossa huomaa että on ollut kokoajan väärässä. En myöskään väittäisi että humanistiset tieteet ovat vain arkijärkeilyä: esim. filosofia on vähintään yhtä abstraktia ja älyllisesti haastavaa kuin matematiikka.
Pidän jakoa ”pehmeisiin” ja ”koviin” tieteisiin ylipäätään absurdina. Ensinnäkin väittäisin että ”pehmeissä” tieteissä on usein vähintään yhtä vaikeita tutkimusongelmia, koska niitä ei voida purkaa osiin ja tutkia laboratoriokokeilla tuhoamatta koko tutkittavaa ilmiötä. ”Pehmeissä” tieteissä asiat pitää perustella aivan siinä missä ”kovissakin” tieteissä. Tyypillinen tapa tosin pilkata humanistisia tieteitä on kaivaa esiin jokin (mahdollisesti) huonosti tehty tutkimus, jossa käytettyjä käsitteitä pilkkaaja ei edes ymmärrä ja sen perusteella aivopieruindusoida kaikki humanistiset tieteet roskaksi (koska musiikkitiede ja kognitiivinen kielitiedehän ovat sama asia jne.). Näistä hyvä esimerkki on hesarissakin julkaistut Samuel Pihan jokseenkin surkuhupaisat tekstit. Takaisin asiaan: kyseiset käsitteet ”pehmeä” ja ”kova” ovat todella harhaan johtavia, koska ne luovat mielikuvaa siitä että pehmeissä asioita voi tehdä miten lystää ja kovissa ollaan supereksakteja (mikä sekään ei nyt ihan pidä paikkansa). Vielä ärsyttävämpi asia tässä jaossa on se, että ajatellaan humanististen tieteiden ja matematiikan/luonnontieteiden/tekniikan olevan toisensa poissulkevia. Itse näkisin juurikin näiden asioiden yhdistelmillä paljonkin potentiaalia (kokonaisuudessaan älykkäämpien ihmisten kehittämisen ja jopa kaupallisten sovellusten kannalta) ja siksi toivoisin, että jopa teknillisen alan opiskelijat uskaltautuisivat selkeillä luonnontieteissä muodostetuilla paradigmoilla kyllästetystä maailmastaan opiskelemaan vaikkapa antropologiaa, ja toisaalta ettei humanistit näkisi matematiikan tai tilastotieteen sivuaineopintoja täytenä mahdottomuutena.
21 toukokuun, 2016 @ 10:38
En voisi olla kanssasi enempää samaa mieltä, kiitos kommentista!