Tänään on suomen kielen päivä.
Minä olen valmistunut maisteriksi suomen kielestä. Sen ääneen kertominen johtaa yleensä olettamukseen, että olen pätevä äidinkielenopettaja (en ole) ja että minulla on pakottava tarve nussia pilkkua (ei ole). En ole Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas, minulla on se hyllyssä (oman saa ostettua esim. täältä, ei tarvitse vaivata viatonta fennistiä vammaisilla kysymyksillä). Koska olen puhutun kielen tutkija, minulle tärkeintä on kielen ymmärrettävyys ja sen funktio ajattelun ja kommunikaation välineenä.
Jätän noin kuukauden kuluttua väitöskirjani tutkimussuunnitelman arvioitavaksi Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Hakupapereiden motivaatiokirjeeseen kirjoitin:
”Haen jatko-opinto-oikeutta suomen kieleen, koska mikään ei kiinnosta minua samalla tavalla kuin puhutun kielen tutkimus. Kielen kulttuurinen aspekti ja se miten kielellisellä vuorovaikutuksella muovaamme todellisuutta ja määritämme oman identiteettimme, on kiinnostavin asia maailmassa. En itse asiassa ymmärrä, mikseivät kaikki maailman ihmiset halua olla kielitieteen jatko-opiskelijoita.”
Mutta tosiaan, kaikki eivät halua olla kielitieteen jatko-opiskelijoita, osa haluaa jostain käsittämättömästä syystä olla esimerkiksi ekonomeja. Reilu vuosi sitten Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun kaislikossa suhahti: eräs opettaja kanteli apulaisoikeuskanslerille yliopiston kauppatieteiden maisteriopetukseen liittyvistä kielilinjauksista. Apulaisoikeuskansleri katsoi, että vaikka yliopistojen autonomia antaa erivapauksia opetuskielen määrittelylle, tulee tutkintojen jatkossakin olla suomenkielisiä.
Vaikka kantelu ja apulaisoikeuskanslerin siihen puuttuminen ei johda varsinaiseen seurantaan, se sai aikaan vipinää. Kieliohjeistuksen sorvaamista sen lähimaastosta seuranneena asia paljastui yllättävän monimutkaiseksi. ”Kieli” on melko monitahoinen asia yliopistokontekstissa: opetuskieli, suorituskieli, osasuorituskieli ja tutkintokieli ovat kaikki tavallaan eri asioita, jotka kaikki voivat myös käytännössä olla erit kuin paperilla.
Suhtautumiseni Aalto-yliopiston sisäiseen kielikeskusteluun on ristiriitainen. Toisaalta pragmaatikko sydämessäni ymmärtää, että jos sekä tutkimus- että työympäristö ovat kansainvälisiä, on suomalaisen opetuksen järjestäminen keinotekoista. Yliopiston kansainvälistyessä ja rekrytoidessa professoreita ja opetushenkilökuntaa myös maamme rajojen ulkopuolelta, on meidän käytännön syistä tingittävä opetuksen suomenkielisyydestä.
Ja kuitenkin, kaikesta käytännöllisyydestäni huolimatta, pidän suomen kieltä – sitä että saan ajatella, lukea, kirjoittaa, keskustella ja tutkia omalla äidinkielelläni – itseisarvoisen tärkeänä ja säilytettävänä asiana.
Meidän ei sovi unohtaa, että suomen asema tieteen ja sivistyksen kielenä on verraten nuori. Ei ole lopulta edes vuosisataa siitä, kun kieliriidat värittivät nuoren tasavallan rakentamista. Tieteen yleisjantuset ja kansanperinnefiilistelijät kuten Elias Lönnrot keksivät tieteen ja sivistyksen sanastoa, koska sitä ei ollut. Paskavarpaat eivät sanoja kuten ”kirjallisuus” tai ”käsite” kaipaa.
Vaikka moninaisuus on edistystä ja kansainvälistyvä Suomi tulevaisuutta, meidän tulee vaalia suomen kieltä – arvostaa ja käyttää sitä paitsi tieteessä myös hallinnossa. Työryhmä ei muutu tehokkaammaksi, jos sitä kutsuu task forceksi.
Ajatuksemme ja siten kehityksemme on kielemme varassa. Pidetään siitä kiinni.