Facebooktwitter

Olen etäältä seuraillut Janne Saarikiven ja Taina Riikosen “Vapaa yliopisto” ja “Turhaa tietoa” -puuhasteluja. Vaikka olen viimeiseen saakka akatemian ihminen, aatteellinen ja ylpeä humanisti, jokin siinä touhussa on jäänyt kaivelemaan. En pysty olemaan täysillä mukana fiilistelemässä.

Tästä Hesarin jutusta sen paikansin, miksi:

“Tässä on kannanotto myös innovaatioretoriikalle. Miten niin vain suoraan sovellettavat keksinnöt olisivat hyödyllisiä? Me humanisteina ajattelemme, että on tärkeää saavuttaa myös ymmärrystä.”

Aloitetaan käsitteistä.

Innovaatio on käsite, jota kieltäydyn luovuttamasta yksin taloustieteelle. Innovaatio nimittäin tarkoittaa maailmassa,  kielitieteissä ja kasvatustieteissä geneerisesti uutta: uusia ideoita, joiden ei määritelmällisesti tarvitse olla mitenkään hyödyllisiä, varsinkaan taloudellisesti. Lisäksi – vaikka haluaisin omia “ymmärtämisen” vain meille humanisteille, se ei ole mahdollista. Me ihmistieteilijät yritämme ymmärtää ihmisiä ja inhimillisiä prosesseja, muut tieteenalat muita aineita, entiteettejä ja prosesseja. Se ei ole yhtä kiinnostavaa, mutta se on ymmärtämistä yhtä lailla.

Tiede on innovointia. Myös soveltavilla tieteenaloilla, kuten teknillisissä tieteissä, tehdään “täysin hyödytöntä” perustutkimusta, koska koskaan ei voi tietää, mitä voi soveltaa ja miten.  On ironista, että juuri Riikosen kritisoiman  “innovaatioretoriikan” keskiössä yritetään pitää positiivisella tavalla esillä yhtä perustutkimukselle elintärkeää asiaa: uusia ideoita ei noin vain, pim, keksitä. Täytyy testailla, jankata, erehtyä, skräpätä ja pallotella, epäonnistua tuhat kertaa. Se on koko tieteen tekemisen ja pahamaineisen “innovoinnin” ydin.

Yliopistot ovat leikkauksien kourissa. Vaikka Alex kuinka vakuutteli, koulutusleikkaukset eivät tule kohdistumaan mihinkään mystillisiin “rakenteisiin” vaan ihan suoraan koulutukseen ja tutkimukseen. Ihmisiä irtisanotaan. Vähemmän tutkijoita ja opettajia palkataan.

Meidän pitäisi puolustaa tieteenteon määrärahoja yhdessä ja verissäpäin. Riikonen sen sijaan keskittyy rakentelemaan raja-aitoja kuvitteellisten kovien ja pehmeiden tieteiden välille:

“[Suosittelisin kurssia] sellaisille, jotka eivät halua kulkea laput silmillä ja uskoa tietynalaisen ideologian mukaiseen kapeakatseiseen ajatteluun, jonka mukaan ainoastaan tietyt tieteet – talous tai muut ns. kovat tieteet – olisivat vain merkittäviä.”

Jos me todella haluaisimme muuttaa diskurssia, meidän tulisi puhua enemmän siitä, että kansantaloustiede ja muut taloustieteet eivät ole “ns. kovia tieteitä”. Ne ovat ihmistieteitä – humanistisia tieteitä – jotka apinoivat luonnontieteitä. Taloutta ei ole olemassa ilman ihmisiä ja kulttuuria. Talouden ilmiöt ovat ovat aina inhimilliselle toiminnalle alisteisia.

Kaikki tiedeyhteisön vertaisarviointiin perustuvan tarkastelun kestävä tiede on kovaa tiedettä siinä samassa mielessä kuin Arska on “kova jätkä”. Jaottelu ja vertailu tässä suhteessa on mielestäni kuitenkin noloa ja turhaa.

Minä olen helvetin ylpeä siitä, että olen humanisti. Juuri siksi ymmärrän, että muut tieteenalat ovat kumppaneita, eivät vihollinen, ja että humanistisen osaamisen palvelumuotoilu on ensisijaisen tärkeää. En ajattele, että yhä usemman humanistin pitäisi sijoittua yksityiselle sektorille, koska me tarvitsemme sitä, tai koska meidän pitäisi olla kiinnostuneita voiton tuottamisesta. Ajattelen, että Suomen yksityinen sektori kipeästi tarvitsee meitä.

Miksi?

Pörssiyhtiöiden johtopaikat ja hallitukset on kansoitettu pääkaupunkiseudulla teknillisen, kaupallisen tai molemmat koulutukset saaneilla miehillä.

Suomen vienti ei vedä.

Jotain uutta pitäisi kokeilla.

Ihan noin kansantalouden kannalta, objektiivisesti tarkasteltuna, minä kokeilisin humanistimuijaa.