Facebooktwittergoogle_plus

Vaikka useimmiten kirjoitan ajankohtaisista aiheista, aina välillä on pakko käsitellä juttuja, jotka vaivaavat vuodesta toiseen.

”Työttömien humanistien” -myytin murtaja olen ollut jo vuodesta 2009, ja nyt oli aika kirjoittaa kirjoitus, jonka voin jatkossa linkata jokaiseen aiheesta käymääni keskusteluun. Niitä on vuosien varrella kertynyt liikaa.

Mennään asiaan: Tarinat kortistoon valmistuvista humanisteista ja yliopistoaloista, joilla ”koulutetaan työttömiä”, ovat yksiselitteisesti vahingollista paskapuhetta.

Yliopistoissa tehdään jatkuvasti kyselytutkimuksia omien opiskelijoiden valmistumisen jälkeisestä sijoittumisesta (esim. TY, HY, TaY). Sen lisäksi ammattiliitot ja korkeastikoulutettujen keskusliitto Akava julkaisee säännöllisin väliajoin työttömyystilastoja. Näihin tilastoihin tutustuessa voi todeta korkeastikoulutettujen työttömyysriskin olevan alhaisempi kuin alemmin koulutettujen työttömyysriskin, ja sijoittumistilastoista voi erityisesti havaita, että työllistymistilanne paranee, mitä pitempi aika valmistumisesta on. Joka tapauksessa mainitsemieni työllistymis- tai työttömyystilastojen perusteella ei voi todeta, että suomalaisten yliopistojen humanistisissa tiedekunnissa olisi aloja, joilta valmistuneet eivät kategorisesti työllisty, tai joista hälyyttävän isolla osalla olisi vaikeuksia sijoittua työmarkkinoille.

Tilastolliseen tarkasteluun ja yleisesti kyselytutkimuksiin liittyy tietenkin paljon ongelmia. Kyselyissä pyritään erottamaan työllistyminen ”omaa osaamista vastaavasta työllistymisestä”, eli ns. laadullinen työllistyminen ilmeisesti ”laaduttomasta”. On kuitenkin melkolailla mahdotonta standardisoida, miten vastaajat arvioivat koulutuksestaan saamansa valmiudet suhteessa työhönsä. Työskennellessäni suomen kielen maisterin koulutuksella edunvalvonta-asiantuntijan ammatissa oli vaikea sanoa, olinko koulutustani vastaavassa työssä, kun en tehnyt kielitieteellisellä osaamisellani mitään. Kuitenkin käytin työssäni lukuisia koulutukseni antamia ja vahvistamia taitoja, kuten esimerkiksi projektinhallintaa, kriittistä ajattelua, kirjallista viestintää ja tekstien analyyttista ymmärrystä. Tätä problematiikkaa on monissa kyselyissä kierretty kysymällä työn koulutuksen vastaavuuden sijaan, vaatiiko vastaajan työ tämän mielestä ylipäätään yliopistokoulutusta. Olen törmännyt hämmentävän moneen, jotka eivät tunnista edellä mainitsemiani taitoja yliopistokoulutuksen aikaansaannoksiksi, vaan pitävät niitä sisäsyntyisinä taitoina tai puhtaasti työelämästä hankittuina oppeina. Tällä en tarkoita vihjailla, että ihmiset ovat itsekeskeisiä ja typeriä, vaan enemmänkin kyseenalaistaa, ovatko humanististen yliopisto-opintojen osaamis- ja oppimistavoitteet läpinäkyviä ja selkeitä. Tästä olen kirjoittanut nuorempana ja vihaisempana ennenkin.

Valmistuneiden sijoittumiskyselyissä otokset ovat toisinaan oppiainekohtaisesti tarkasteltuna naurettavan pieniä, niin pieniä, että en ymmärrä miksi niistä pokalla naamaa lasketaan prosenttiosuuksia ja tehdään piirakkakuvaajia.

Lisäksi erityisesti ammattiliittojen tilastoja ihmetellessä on tärkeää muistaa tarkistaa, millainen skaala kuvaajan akseleihin on valittu. Vaikka on totta, että akateeminen työttömyys on ollut kasvussa, on muistettava, että keskusliiton velvollisuus esittää tämä työttömyyden kasvu mahdollisimman dramaattisena.

Tilastoja tarkastellessa on lisäksi hyvä tiedostaa, että humanisteja vaivaa työmarkkinanäkökulmasta erittäin vaarallinen kansantauti – suurin osa meistä on naisia. Ja korkeastikoulutetut naiset – minkä nyt synnyttämiseltään kerkiävät – ovat miehiä useammin paitsi perhevapailla myös määräaikaisissa työsuhteissa ja työttöminä.

On vielä yksi seikka, johon en voi tässä yhteydessä jättää tarttumatta, ja se on ”ei pidä kouluttaa työttömäksi” -retoriikan oletus, että työmarkkinat ja koulutuspolitiikka toimivat tilaaja-tuottaja -mallilla. Suhde on nimittäin vuorovaikutuksellinen. Koko ”osaamisella Suomi nousuun” -ajatus rakentuu sille oletukselle, että koulutus muokkaa työmarkkinoita. Tiede perustuu ajatukselle uuden luomisesta. Vaikka mielestäni on ensisijaisen tärkeää, että koulutussisältöjä kehitetään yhdessä työnantajien kanssa, viisaat työnantajat ymmärtävät, että eivät tiedä, millaista osaamista tulevaisuudessa tarvitaan. ”Avoimien työpaikkojen määrä” ei ole millään ilveellä paras tapa määritellä tulevaisuuden koulutustarpeita. Siksi koulutustarpeen ennakointi on suurimmissa määrin politiikkaa, eli arvoille perustuvaa valintaa: valitessamme, millaista koulutusta tänään tarjoamme ja miten monelle, käytännössä valitsemme, millaista osaamista tulevaisuuden Suomessa on.

Erityisen surulliseksi tulen aina, kun naiset puhuvat yleistäen halventavasti naisista (”me naiset olemme kaikki tunteellisia hupsuja/natseja/rahan perässä”) tai kun humanistit haukkuvat itseään (”ei hän me ymmärretä tekniikasta/luvuista/tosielämästä mitään”). Länsisuomalaisena ihmisenä, joka sisäsyntyisesti ymmärtää mustan huumorin ja itseironian päälle, tiedostan hyvin omakohtaisesti itsensä vähättelyn erityislaatuisena keinona puolustautua jo etukäteen hyökkäykseltä vähän niinkuin Eminem 8 mile -elokuvassa. Siitä huolimatta tämä väheksyvä puhe, joka vahvistaa steretypioita, on suuri ja kaikin puolin tarpeeton este humanistien ja naisten tiellä.

Tietenkin maailmassa on pällejä, jotka länkyttävät tätä samaa kansantarinaa HS.fi:n kommenttiraidat piukkaan, vaikka mitä tilastoa eteen rätkyttäisi. Mutta miksi me fiksutkin sorrumme samaan? Erityisen tyypillistä opiskelijaliikkeen sisällä on puhua työttömistä humanisteista, kun vastustetaan opintotuen muuttamista lainapainotteisemmaksi tai lainaksi. Vaikka on totta, että ne opiskelijat, joilla ei ole vielä opintojen aikana selkeää näkemystä edes urapolkunsa alkupäästä, näkevät yksilöllisen ”koulutusinvestointinsa” suurempana riskinä, tällä ei ole mitään tekemistä todellisen työllistymistilanteen ja työttömyysriskin kanssa. Kyse on epävarmuuden aiheuttamasta varovaisuudesta, joka tulee inhimillisyydessään hyväksyä, mutta johon ei tule vastata pelonlietsonnalla ja lepsulla löpinällä työllistymisen epävarmuudesta. Samalla me nimittäin vahvistamme käytännössä itse sellaista julkisen keskustelun ääntä, joka vähättelee koko olemassaolomme merkitystä ja tarpeellisuutta. Se on väärin, tyhmää ja vaarallista.

Olen aikaa sitten lakannut käymästä internetissä keskusteluja, joissa minun edellytetään perustelevan, mihin ”tuottamattomia” humanisteja tarvitaan. Ihminen, joka ei ymmärrä, mihin kulttuurin, taiteen ja inhimillisen toiminnan asiantuntijoita ja opettajia tarvitaan, on sellainen moukka (kyllä, käytin juuri sanaa moukka), jonka kanssa ei kannata keskustella. Tämä on kaltaiseltani dialogisuvakilta erittäin jyrkästi sanottu. Tässä maassa, jossa joka toinen viikko valitetaan mykkien tai huutavien diplomi-insinöörimiesten huonoista johtamistaidoista ja siitä, että meillä ei osata myydä, humanistien ja laajemmin ihmistieteiden parjaaminen on osoitus ennen näkemättömästä kognitiivisesta dissonanssista. Edelleenkään en toivo, että teekkareille opetettaisiin kirjallisuutta ja taidehistoriaa, tai että 50-vuotiaiden diplomi-insinöörimiesten tilalle palkattaisiin 30-vuotiaita diplomi-insinöörimiehiä. Sen sijaan hartaasti toivoisin, että humanistit ymmärtäisivät hakeutua myös yksityiselle sektorille ”epätyypillisiin” hommiin ja että heitä ymmärrettäisiin palkata yrityksiin ja nostettaisiin niiden hallituksiin. Että siellä jossain kabineteissa nähtäisiin diversiteetin, erilaisen ajattelun ja osaamisen tuoma potentiaali.

Sitä odotellessa.


Lotta-tädin muistilista humanistimuijille (muutkin saa käyttää)

1.Tunnista ja tunnusta osaamisesi.

  • Jos kurssin alussa luennoitsija ei kerro kurssin oppimistavoitetta, viittaa ja kysy, mikä se on. Jos kurssin vetäjä kertoo vain kurssin tiedolliset substanssitavoitteet, kysy, onko kurssin työskentelytavat tai muut toteutustavat valittu niin, että myös ne opettaisivat jotain ja jos on, niin mitä.
  • Älä suorita ja pänttää vaan mieti, mitä ja miten opit ja kuulostele, mikä sinua eniten kiinnostaa.
  • Hankkiudu väittelyihin mahdollisimman erilaisten ihmisten kanssa ja seuraa politiikkaa tai muuta ajankohtaisia sinua kiinnostavia asioita. Tee huomioita: mikä sinua vituttaa ja miksi? Mihin haluaisit itse ottaa kantaa, miten ja miksi?

2. Puhu osaamisestasi, älä nöyristele.

  • Opettele puhumaan omasta asiantuntijuudestasi pisteeseen päättyvin lyhyin päälausein. Älä selittele, vähättele tai liioittele – totea, mutta tee se usein ja päättäväisesti.
  • Älä annan vähättelyn ja jyrähtelyn masentaa ja hiljentää sinua. Säilytä maltti ja totea oma asiantuntijuutesi. Älä alistu.

3. Älä mene muottiin, murskaa niitä.

  • Maailmassa on laskimia, tietojärjestelmiä ja ohjelmistoja, jotka helpottavat elämää ja tutkimusta.  Jokaiseen niistä ei tarvitse rakastua, eikä kaikkea tarvitse osata, mutta uudenlaisten välineiden vierastaminen imagosyistä on pälliä.

4. Ole utelias, älä ylpisty.

  • Tutustu ihmisiin, jotka tutkivat ja tarkastelevat tätä maailmaa eri lähtökohdista kuin mitä itse teet. Ole utelias, kysele, kuuntele. Tarjoa heille omia näkökulmiasi itsevarmasti, mutta älä sorru vähättelyyn tai harhaan, että näkökulmasi on parempi kuin toisten. Arvosta erilaisuutta ja näe kauneutta synteeseissä.

Ps. En pidä työttömäksi jäämistä epäonnistumisena, enkä halua millään tavoin vähätellä kenenkään henkilökohtaista työttömyyden tragediaa. Puhun humanistien työttömyydestä otsikon mukaisena kansantarinana, jollaisena se on satua, vaikka se omalle kohdalle osuessa on aina julmaa todellisuutta. Tarkoitukseni ei ole väittää, etteikö akateemista työttömyyttä olisi olemassa ja etteikö siihen tulisi suhtautua vakavasti.