Facebooktwittergoogle_plus

Oli sellainen aika, jolloin en ymmärtänyt feminismiä. En identifioitunut feministiksi, enkä ymmärtänyt, miksi sukupuoliin liittyvät näkökulmat nostettiin aina ensimmäiseksi tarkasteluun. Ajattelin sukupuolen olevan vain osa minua, yksi ominaisuus kengänkoon, silmien värin ja musiikkimaun joukossa. Koko kouhoaminen sukupuolisuudesta vaivaannutti ja väsytti: puhutaan jostain, mikä on uutta ja mielenkiintoista.

Sitten tulin Otaniemeen. Aloitin työt Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edunvalvonta-asiantuntijana elokuussa 2011.

Muistan hyvin, kun ensimmäistä kertaa tuntematon ihminen kohtasi minut työhön liittyvässä asiapitoisessa yhteydessä ”naisena” minun itseni sijaan. ”Naisiin” liitetään piirteitä kuten tunteellisuus ja häveliäisyys, huolehtivaisuus ja tietynlainen ujous, herkkä kainous. Osan näistä piirteistä voin mukisematta liittää myös omaan persoonaani, mutta häveliäs ja kaino en ole. Ihminen, joka on viettänyt kanssani 15 minuuttia tietää, että huumorintajuni on mauton ja kiroiluni sujuvaa. Siksi ajauduin mykistyneen hämmennyksen valtaan, kun erityisesti minulta yhtäkkiä kesken tapaamisen pyydettiin lipsahtanutta kirosanaa anteeksi. Teki mieli kysyä: Kenelle te oikein puhutte? Ilmeisesti jollekin mystiselle ”naiselle”, jolla ei ole mitään tekemistä minun osaamiseni ja persoonani kanssa.

Antamani esimerkki on detaljihuomio ongelman kiltistä ja hienovaraisesta päästä, mutta se avasi silmäni. Maailma todella on eri paikka miehille ja naisille. Voin ihan kaikessa rauhassa kouhota olevani ihminen ja yksilö, mutta edelleen olen joillekin ihmisille ”nainen”. Otaniemessä on paljon vielä kilometrejä jäljellä matkalla kohti yhdenvertaista ja tasa-arvoista toimintaympäristöä, jossa kaikki saavat olla ihmisiä sukupuoliroolin sijaan.

Otaniemestä ja tasa-arvosta puhuttaessa ei voi olla puhumatta Otaniemen herrakerhoista: Sitsimiesliitosta ja Luolamiehistä. Eivät poikakerhot toki tähän lopu: myöskään uuden sukupolven Vapaateekkareissa ei ole ollut niiden historian aikana naispuolisia jäseniä.

Kun aloitin Aalto-yliopiston ylioppilaskunnassa meni jonkin aikaa, että äkkäsin kerhojen olemassaolon. Ensimmäinen ajatukseni niistä kuultuani oli ”mitä vittua, 2010-luvulla srsly dudes?!?!”, mutta en sanonut mitään. Olin 23-vuotias humanistinainen Turusta. En kokenut, että minulla on oikeus arvostella.

Kerhoihin liittyy myös mystiikkaa ja prestiisiä johon tempaannuin mukaan, en vähiten niiden eksklusiivisten kerhotilojen vuoksi. Muistan oikein hyvin ensimmäisen koko yön istuntoni luolassa ja ensimmäisen similistini (juoma, ei hoito). Toiminta vaikutti kuulilta ja oli siistiä päästä ovesta sisään, josta kuka vain ei kulje. En minä ole immuuni eksklusiivisuuden nostattamalle erityisyyden tunteelle.

Mitä kauemmin olen työskennellyt ylioppilaskunnassa ja mitä kotoisammaksi olen alkanut tuntea oloni Otaniemessä, sitä syvemmin herrakerhot ovat alkaneet minua riepoa. Kun vuonna 2012 kuulin järkevän ja skarpin luolamiehen suusta sanat:

”Ootteko te koskaan lukeneet sellasia wappulehtiä, jota naiset on tehneet? Ne on kaikki aivan paskoja!”

, istuin sohvannurkassa täysin typertyneenä. Olen palannut tuohon hetkeen ajatuksissani monta kertaa. Jos nyt olisin samassa tilanteessa sanoisin tuolle miehelle, että ymmärtääkö hän juuri käytännössä sanoneensa, että minulla ei ole huumorintajua, koska olen nainen. Minulla, maailman hauskimmalla ihmisellä! Aloin ymmärtää, miten syvällä asenteet ja stereotypiat ”naisesta” istuvat, ja miten niiden annetaan elää ja rehottaa. Miten ne työelämään siirtyessä minnekään katoaisivat?

Olen tutustunut työni kautta moniin viisaisiin ja humaaneihin herrakerholaisiin. Olen käynyt heidän kanssaan vuosien varrella pitkiä ja väsyttäviä keskusteluja siitä, miksi kerhot eivät vieläkään rekrytoi naisia. Argumentit kiertävät kehää ja toistuvat sanasta sanaan niin samankaltaisina, että niistä oli aika helppo kirjoittaa tällainen excel.

Lopulta yksikään keskustelukumppanini ei ole pystynyt katsomaan minua silmiin ja sanomaan, että naisten kategorinen ulossulkeminen olisi oikein. Toiminnan epäoikeudenmukaisuus myönnetään, mutta toiminnan muuttaminen on vaivalloista ja ikävää. Pitäisi nostaa kissa pöydälle ja vakuuttaa kaikki. Pitäisi todella työskennellä kääntääkseen pahimpien jäärien päät. Naisten tasa-arvoinen asema ei vaan tunnu niin tärkeältä, että jaksaisi. Mitään muuta selitystä en keksi.

Suurimpana ongelmana näen sen, että mieskerhot ja miesnormatiivinen kulttuuri Otaniemessä on tabu. Kaikki keskustelunavaukseni keskustelukumppanini sukupuoleen tai asemaan katsomatta alkavat olkien yli vilkaisulla, sen tarkistamisella, että kuka kuulee. Asiasta keskusteleminen pelätään otettavan kerhojen parissa sodanjulistuksena, ahdisteluna ja painostamisena. Koska kerhoilla on kiistatta valtaa ja niissä toimii yhteisön arvostamia jäseniä, kaikenmoista skismaa ja paskamyrskyä halutaan vältellä. Epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisesta kuitenkin harvoin selviytyy täysin kakkavapaasti.

Viimeksi tänään kuulin, että ”naisten” pitäisi kuulemma olla kannustavia kritisoinnin sijaan ja mm. iloisia siitä, että kerhojen pyörittämien wappulehtien toimituskuntaan naiset nykyään pääsevät. Eli kun sinut kategorisesti ja täysin epäoikeutetusti suljetaan ulos jostain toiminnasta jalkovälisi vuoksi, pitäisi vaan tiettekö niellä se pettymys ja kiukku, mitä selittämätön sorto yksilössä aiheuttaa ja olla kannustava. Kuulostaako kohtuuttomalta? Minun korvaani ainakin kuulostaa.

Otaniemi ja sen opiskelijakulttuuri on monessa mielessä outo rinnakkaistodellisuus. Rakastan teekkarikylän kyläkulttuuria, jossa naapuria moikataan ja tippuneet avaimet ja hukkuneet kengät löytävät FB-ryhmän kautta omistajansa. Arvostan ja ihailen teekkareiden tekemisen meininkiä, analyyttistä ajattelua ja kieli poskessa kujeilua. Kaikki nämä hyvät asiat saavat minut entistä ahdistuneemmaksi siitä, että herrakerhot ovat normaaleja. Ne hyväksytään, koska teekkarinaiset eivät koe voivansa vaikuttaa tilanteeseen. Ja tämän teekkareille ominaisen pragmaattisen ”tosiasioiden hyväksymisen” he kantavat mukanaan työelämään, joka palkitsee heidät pienemmällä palkalla ja heikommilla etenemismahdollisuuksilla kuin mieskollegansa. Toinen sisaristani on diplomi-insinööri ja voin kertoa: # It doesn’t get better.

Mitä sitten voimme tehdä?

Minä olen tehnyt sitä, mitä yhteisön ulkopuolisena sisäjäsenenä voin: olen haastanut kerholaisia ja miehiä kohtaamaan ja myöntämään tämän vääryyden ja toimimaan sen korjaamiseksi. Olen yrittänyt kannustaa ja voimauttaa asian tolaan tottuneita naisia vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua ja tasavertaista paikkaa teekkariyhteisössä. Olen päättänyt, etten kilistä lasia kummassakaan kerhotilassa – tällä en oleta olevan mitään merkitystä, mutta se on itselleni symbolisesti tärkeää. En voi, enkä halua osoittaa tukeani ja arvostustani sellaisille toimijoille, jotka käytännössä ajattelevat, että naiset ovat toisarvoisia miehiin verrattuna.

Lopulta, koska olen optimisti uskon, että molemmat kerhot tulevat ennemmin tai myöhemmin ottamaan naisjäseniä. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että vuosi 2015 on hirvittävän ja aivan todella häpeällisen myöhään.

Ps. Tämä kirjoitus ilmentää täysin omia kokemuksiani ja mielipiteitäni, eivätkä siinä esitetyt kannat ole Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan virallisia kantoja.

Edit 30.4.2015
Tänään julistetaan wappurieha ja kommentointi on suljettu.

Lainaan fuksimajuri Mikko Leinoa, rakkauden lähettilästä:

Kaikki kunnia ja kiitos keskustelua käyville osapuolille, on tärkeää, että asiasta keskustellaan.

Toivoisin kuitenkin, ettei nyt käytävä keskustelu himmentäisi meiltä suurinta ja ylväintämme riemujuhlaa – Wappua!

Päätöksessäni järjestää Wappu, olen seurannut tarkasti uutta fuksisukupolvea ja innolla olen saanut huomata heidän kiinnostuneen teekkarikulttuurista ja siihen tutustumisesta, tekniikan opiskelusta ja ennen kaikkea uusista ystävistä ja toisten huolen pidosta. Ertiyisesti fuksien kasvaminen osaksi yhteisöämme on lämmittänyt mieltäni suuresti.

Wappu onkin minulle ennen kaikkea rakkauden juhla. Se on aikaa, jolloin riemu ja ilo ovat pinnalla ja ennen kaikkea sitä saa juhlia rakkaiden ystävien kanssa. Wappu mahdollistaa myös kaikki uudet tuttavuudet, mm. wappuheilojen muodossa ja minä ainakin aion rakastaa täysillä nyt tulevana Wappuna. Aion halata, suudella ja rakastaa kaikkia teekkari- ja opiskeluystäviäni aivan sukupuolesta riippumatta tulevina päivinä, sillä sitä minulle Wapun juhliminen parhaimmillaan on.

Ja mikä tärkeintä, upea, epätäydellinen teekkariyhteisömme saa 1.5. lähes 700 uutta innokasta teekkaria joukkoonsa! Huomenna saan kunnian olla jakamassa teekkarilakin näille kaikille uusille yhteisömme toivoille, en voisi pienelle miehelle suurempaa kunnianosoitusta toivoa. Minun Wappuni näyttää aurinkoiselta, oli sää millainen tahansa.

Kehotankin siis vielä kaikkia rakastamaan näin Wapun aikaan, juhlikaa, pitäkää hauskaa ja keskustelkaa mistä mielenne ikinä tekepi. Mutta muistakaa myös juhlistaa näitä uusia teekkareita, ja toivottaa heidät lämpimästi tervetulleiksi yhteisömme täysvaltaisiksi jäseniksi sekä iloitkaa heidän kanssaan. Nämä uudet teekkarit ovat tehneet koko lukuvuoden ahkerasti töitä liittyäkseen meidän teekkareiden jaloon kastiin. Älkää himmentäkö heidän työpanostaan ja osoittakaa arvostusta heille heidän työstään. Muuta en voi teiltä pyytää.

Onnesta ja Wapusta halkeamaisillaan oleva,
Mikko Leino
Fuksimajuri

Edit 3.5.2015
Avasin jälleen blogini kommentit, mutta tulen jatkossa olemaan kommenttien moderoinnissa huomattavasti tiukempi. Kaikki minua henkilökohtaisesti ruotivat kommentit ja ihmisvihamieliset, epärakentavat kommentit poistetaan. Niinniettä olkaahan kiltisti.