Facebooktwitter

Kunnioitetut kutsuvieraat, arvoisa juhlaväki, rakkaat, rakkaat humanistit.

Minulle oli suuri ilo ja kunnia tulla pyydetyksi puhumaan Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden edunvalvontajärjestö Humanitaan ensimmäisiin pyöreiden vuosien vuosijuhliin. Olen koko elämäni ollut järjestötoimija, teininä Suomen lukiolaisten liitossa, opiskellessani aluksi ainejärjestössäni NEFA-Turku ry:ssä ja lopulta puheenjohtajana Humanitas-nimisessä järjestössä herran vuonna 2010. Siitä on toisin sanottuna laskentatavasta riippuen viisi tai kuusi vuotta. Se on samaan aikaan ihan todella vähän aikaa ihmisen elämässä ja ihan todella paljon. Moni asia on muuttunut, mennyt eteenpäin. Ystävät ovat valmistuneet ja itsekin ehdin sellaista tehdä, vain palatakseni takaisin ihmettelemään Turun yliopiston humanistista tiedekuntaa tällä kertaa tohtorikoulutettavan näkökulmasta.

Kun muistelen vuotta Humanitaan puheenjohtajana, en voi olla hymyilemättä. Jotain ehkä tekisin toisinkin nyt – en esimerkiksi kiroilisi ääneen talousasiaintyöryhmän kokouksessa – mutta en oikeasti tekisi ja kyllä kiroilisin. Aikani edunvalvonta-aktiivina humanistisessa tiedekunnassa oli unohtumaton osa elämää. Opin itsestäni johtajana ja ihmisenä paljon. Sain useita ystäviä, jotka ovat elämässäni edelleen, moni ilokseni täällä tänään. Ihmiset ovat järjestötoiminnassakin lopulta se paras anti.

Ja juuri siksi: tänään ei puhuta lempiaiheestani eli minusta. Tänään puhutaan meistä. Tänään puhutaan humanismista.

Hyvät ystävät. Vastakkainasettelun aika on aina ollut täällä. Me ihmiset olemme erilaisia ja ajattelemme eri tavalla. Se on lähtökohtaisesti helvetin hyvä asia. Se on kaiken uuden ja eteenpäin kulkemisen edellytys. Samanmielisinä lampaina me vaellamme vain kohti pimeää laaksoa, virheidentoistoa ja vanhoja virsiä. Tämä kannattaa pitää kirkkaasti mielessä aina, varsinkin kun kohtaa fyysikon. Niitäkin tarvitaan.

Humanismin keskiössä on kyky kyseenalaistaa ja kysyä väsymättömästi, miksi. Nähdä kulttuurisia, kielellisiä ja historiallisia rakenteita siellä, missä insinööri näkee kahvipöydän. Kun kyseenalaistamme ja paljastamme normiksi muotoutuneita ilmiöitä inhimillisessä kulttuurissa me olemme todellisia visionäärejä ja innovaattoreita. Ilman meitä ihmiskunta olisi tuomittu vaeltamaan sokeana, ilman itseymmärrystä ja kykyä itsereflektioon. Me puhallamme pölyt nurkkakuntaisuuden nojatuolilta ja selvitämme, mistä ihmisissä ja inhimillisessä toiminnassa on pohjimmiltaan kyse. Meillä ja osaamisellamme on korvaamaton arvo, joka ei ole altis suhdannevaihteluille.

Minulle humanismi edustaa ennen kaikkea inhimillisen toiminnan monimuotoisuuden ehdotonta hyväksymistä. Humanistille ihmiset eivät ole tyhmiä ja väärässä, kun he pelkäävät tai käyttäytyvät yllättävästi ja epärationaalisesti. Humanisti ei arvota inhimillistä toimintaa oikean ja väärän huojuviin lokeroihin vaan pyrkii ymmärtämään syitä ja vaikuttimia, jotka toimintaa motivoivat. Me emme ”kannusta” ihmisiä toimimaan niin kuin on ”järkevää” vaan pyrimme vilpittömästi ymmärtämään ja selittämään inhimillistä toimintaa, joka harvoin on järkevää.

Tänä jyrkkien lausuntojen aikana on harmittavan harvinaista hahmottaa, että totuuksia ja todellisuuksia ei ole vain yhtä. Meille humanisteille todellisuuden moninaisuus on itsestään selvää. Koska luovimme päivittäin representaatioiden, diskurssien ja käsitteenmäärittelyiden sekasotkussa, toisia piinaava arvojen moninaisuus on meille leppoisa päiväkävely Ruissalossa lempeänä kesäpäivänä.

Jotta koko puhe ei menisi itsekehuskeluksi, meillä on mielestäni myös kehittämiskohteita. Mennään niihin.

Ensinnä: meidän on lopetettava valittaminen.

En jaksa kuulla enää yhden yhtä kertaa masentavaa ulinaa siitä, miten kaikki muut on ihan kakkapyllyjä ja meitä vastaan on kakkapyllyjen salaliitto. Perusteltu kritiikki on perusteltua kritiikkiä, itsesäälissä vellominen on itsesäälissä vellomista. Eron hahmottaa kuka tahansa, jos haluaa. Toivottavinta on suora toiminta. Jos tapa, jolla asioita tehdään vituttaa, menkää ja tehkää paremmin. Tekemään pääsee kyllä, kun menee, lempeästi koputtaa ovea ja ryhtyy hommiin. Tämä koskee sekä yliopistohallintoa että maailmaa. Negatiivisia tunteita ei tietenkään pidä tukahduttaa. Vitutus on luova voima, koska se johtaa toimintaan. Itsesääli ja yhteisöllinen valittaminen ovat turruttavia ja rapauttavia sijaistoimintoja, jotka johtavat vain hengen velttouteen ja ristille kiipeämiseen. Ja me, rakkaat humanistit, emme ole uhreja.

On totta, että aika, jossa elämme, ei ole meille suopea. Osaamistamme ja yhteiskunnallista kontribuutiotamme on vaikea mitata, ja tämä aikakausi on insinöörien kehittämien mittatikkujen ja indikaattoreiden aikakausi. Mutta me jos ketkä ymmärrämme, että tikulla mittaamalla ei voida saada selville pyöreää arvoa. Asenneilmapiiri ja poliittinen talouden diskurssi ei millään tapaa vähennä osaamistamme eikä merkitystämme. Jos todella tunnemme arvomme, emme masennu ja vajoa valittamisen sysimustaan alhoon. Me selviydymme käymällä väsymätöntä ja kriittistä keskustelua, joka on meille joka tapauksessa ominaista. Kyllä me osaamme ja jaksamme. Ja jos emme osaa ja jaksa, se on valinta. Koskaan ei ole liian vanha hakemaan lääkikseen.

Nuorille kanssahumanisteilleni haluan sanoa: meidän on liittouduttava. Tätä tarkoitan kahdessa mielessä. Nykyisten humanistiopiskelijasukupolvien loppuvastus ei väijy tiedekunnan kansliassa tai dekaanin työhuoneessa. Vaikka Humanitas on opiskelijoiden edunvalvontajärjestö, on Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan etu humanistiopiskelijan etu. Lainatakseni suurta pohjoispohjanmaalaista diplomi-insinöörifilosofia, samassa veneessä tässä ollaan, paitsi että ei olla, vaan me humanistit olemme siinä veneessä, josta on nyppäisty tulppa ja jotkut toiset osallistuvat vapaaehtoisesti talkoisiin. Nyt ei kannata synnyttää keskinäistä eripuraa vaan luoda henkilökohtaisia ja lämpimiä suhteita henkilökuntaan ja tiedekunnan ja sen laitoksien hallintoon. Yhteinen sävel löytyy aina, kun tarpeeksi kauan juodaan ja lauletaan.

Toisessa mielessä ehdotan liittoutumista tiedekuntarajojen ylitse. Ihmistieteilijät kuten yhteiskuntatieteilijät, kasvatustieteilijät ja kauppatieteilijät ovat yhtälailla kiinnostuneita inhimillisistä ilmiöistä ja tutkivat niitä samankaltaisin metodein kuin me. Turhanpäiväinen nokittelu siitä, kuka on vähiten cool ja kuka kerää eniten ulkoista rahoitusta, on väsyttävää ja turhaa. Mitä useampi ihminen tukee toisiaan tänä aikana, kun tukea puheelle ihmisten ymmärtämisestä arvottamisen sijaan on hankala löytää, sitä todennäköisemmin päivä voittaa pimeyden.

Lisäksi toivon, että tunnistaisimme paremmin vahvuutemme ja toisaalta kohtaisimme pelkomme ja epävarmuutemme reippaammin. Jos erilaiset sähköiset työkalut ja ohjelmistot tuntuvat vierailta ja niiden opettelu mahdottomalta, vaatikaa niitä opetussuunnitelmiin. Osaajat, jotka ymmärtävät sekä koodia, tilinpäätöksiä että ihmistä ovat harvassa. Jäämmekö odottelemaan, että nörät oppivat keskustelemaan kirjallisuudesta? Minusta kannattaisi itse opetella nöräämään ja valloittaa uusia alueita humanistiselle osaamiselle.

Kyse ei ole siitä, etteikö meidän osaamisemme kelpaisi. Meidän on kehdattava ja uskallettava ennakkoluulottomasti ja pelottomasti mennä. Ymmärrän, että se ei ole helppoa, enkä yritä teeskennellä, että se olisi. Sanon vain, että luottakaa siihen, mikä teitä ihmisissäkin kiehtoo: omaan inhimilliseen uteliaisuuteenne. Kysykää miksi ja luottakaa siihen, että ihmiset kertovat kyllä. Ja te, te rakkaat humanistit, te ymmärrätte kyllä ihmistä. Siihen teidät on koulutettu.

Kiitos.

_____________________________________________

Puhe on pidetty juhlapuheena Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden edunvalvontajärjestö Humanitaan 10-vuotisvuosijuhlilla 16.4.2016.