Facebooktwittergoogle_plus

Kaksi päivää sitten tapahtui jotain niinkin käsittämätöntä kuin että taiteilija arvosteli hallitusta. Joku voisi sanoa, että se on ihan normaalia, että semmoista sattuu – varsinkin, kun maassamme on vallassa poikkeuksellisen oikeistolaista politiikkaa junttuuttava poikkeuksellisen täydellisesti omat vaalilupauksensa pettänyt (1, 2) ja vallassa valehdellut tai muuten vain kikkeliskokkeliskikkaillut hallitus.

Mutta ehei.

Meillä se on ihme, jota setäarmeija kipuaa valtansa betonoimiin puhujanpönttöihin mitätöimään ja väheksymään.

Ensin pönttöön saapasteli Iltasanomien politiikantoimituksen esimies Mika Koskinen, joka rivien välistä implikoi, ettei Laura Lindstedillä ole oikeutta osallistua poliittiseen debattiin, sillä apurahaa nauttivana taiteilijana hän ei maksa veroja. Kumma kyllä Mika Koskinen ei ole käyttänyt tätä veronmaksuun liittyvää moralisointipuheenvuoroaan muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien kuten Anne Bernerin, Juha Sipilän ja Laura Rädyn kaltaisten laillista verosuunnittelua harjoittaneiden ammattipoliitikkojen kohdalla. Vain taiteilijan verovapaan apurahan kohdalla moraalin tulisi estää osallistumasta yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Lisäksi on pelottavuudessaan naurettavaa, että tuossa asemassa valtaa käyttävä toimittaja epäsuorasti vihjailee, että oikeutemme osallistua yhteiskuntaan riippuu siitä, miten paljon veroja maksamme – ihan niin kuin valta ei lähtökohtaisesti jo olisi niillä, joilla on eniten rahaa ja siten suurin verotaakka. Ihan niin kuin apurahalla toimivat naistaiteilijat olisivat yhteiskunnan etuoikeutettuja, joiden sana yhteiskunnassa eniten painaa.

Paljastan yllättävän uutisen: eniten yhteiskunnassa painaa setämiesten sana. Setämiesten kuten Matti Apusen.

Asiaintola ei varsinaisesti ole Matin ja kaltaistensa vika, vaan ihan meidän kaikkien. Matilta nimittäin aina kysytään, mitä mieltä Matti on. Tällä kertaa Matin päästi puhujanpönttöön Helsingin sanomat. ”Mielipidevaikuttaja” Apusella oli sydämellään mm. tällaista:

”Laura Lindstedtin argumentit olivat äärimmäisen emotionaalisia, mutta hyvin ylimalkaisia ja ympäripyöreitä, ja niistä paistoi syvä kiihtymys. —  Taiteilija tietenkin lähestyy talouspolitiikkaa tunteen kautta. Lindstedt tasoitteli tilejä henkilökohtaisesti voimakkaasti koetun epäoikeudenmukaisuuden kohdalla. Mutta jos sanotaan Lindstedtin tavoin, että hallituksen toimet ovat petkutusta ja huijausta, niin se on jo tarpeettomankin ylimalkaista. Kun käyttää noin voimakkaita sanoja, täytyisi olla kärsivällisyyttä ja tilaa perustella paremmin.”

Nyt seuraa yleisökysymys.

Oletteko koskaan lukeneet Matti Apusen kolumneja? Ne ovat täynnä voimakkaita sanoja ja niistä paistaa läpi syvä kiihtymys. Apunen tuntuu tasoittelevan niissä henkilökohtaisesti voimakkaasti koettua epäoikeudenmukaisuutta. Ja kyllä, hän on tarpeettoman ylimalkainen. Kärsivällisyyttä perustella paremmin Matilla ei juurikaan ole.  Vuodelta 2014 tästä on olemassa ihan tutkijan analyysi. Kärkevin ja törkein lähihistorian esimerkki löytyy  kesäkuulta, jolloin Apunen käytännössä syytti yliopistoa sensuurista ja vasemmistopropagandan istuttamisesta puhtaisiin ihmismieliin. Kaikki Matin tekemät tunteikkaat väitteet olivat tietenkin ihan höpöhöpöä, mutta se ei estänyt häntä kirjoittamasta tai ajanut häntä oikaisemaan tekstinsä törkeitä asiavirheitä.

Matti Apunen on varsinkin talouspolitiikkaa käsitellessään retorisesti taidokas ja tyyliltään äärimmäisen pateettinen. Törmäsin viime viikolla Sixten Korkmanin osuvaan vertaukseen: ”taloustieteessä on nykyään aivan liikaa vääriä profeettoja, jotka esittävät näkemyksiään totuuksina vailla fakta- ja todellisuuspohjaa”. Allekirjoitan Korkmanin ajatuksen täysin ja pidän Matti Apusta tyylipuhtaana esimerkkinä saarnamiesretorista: Retoriikka on ”ehdotonta faktaa” pullollaan, mutta samaan aikaan perustunteillamme – pelolla, anteeksiannon ja pelastuksen kaipuulla – operoivaa.

Mutta palataan takaisin Lindstedtin puheen kommentointiin. Matti jatkaa:

”Apusen mukaan Lindstedtin palkintopuheen tapainen tunnepurkaus ei edistä keskustelua.

’Täytyisi muistaa, että talouspolitiikka on eri kenttä kuin taide, ja siellä tarvitaan eri argumentit’, Apunen sanoo. ’Ei voi toimia siten, että kun kysytään, mitä mahdat tarkoittaa petkutuksella ja huijauksella, niin keskustelu päättyy siihen. Talouspolitiikan kannanotoissa täytyy pystyä esittämään vaihtoehtoja.'”

Erityisellä rakkaudella muistelen tässä kohden Apusen kirjoitusta peruskoulutuksesta, jossa ei ollut mitään järkeä – eli siis asiapohjaa tai perusteltuja vaihtoehtoja. Mutta itseoppinut taloustieteilijä kuten Apunen on toki pätevä kommentoimaan mitä vain, taiteilija puolestaan ikuisesti höpöttelevä hupsu, jolla ei ole oikeutta kurkotella huvittavasta hippien sormiväripajastaan isojen ja tärkeiden setien pöytiin ja talouskeskusteluihin.

Tässä kohden haluaisin myös kysäistä Matilta:

Miten yksikään Hesariin kirjoittamasi saarna on millään tavoin edistänyt keskustelua?

Matti Apunen on edellä mainitsemistani syistä uskomattoman tehokas provokaattori. Itse olen helvetin helppo provosoitava ja Matin yksisilmäinen, pateettinen ja röyhkeä provokaatioveitsi uppoaa ärsytykseni voihin niin että hupsis vaan.

Provokaatio on taiteenlaji, enkä minä kurmoota Mattia nyt siinä mielessä, että hänen pitäisi ryhtyä toimimaan jotenkin toisin. Minusta ihmisten pitää tehdä sitä, missä he ovat hyviä. Masa on hyvä provokaattori, siitä kannattaa olla ylpeä. Mutta silloin ei kannata käydä jeesustelemassa Hesarin palstoilla, miten joidenkin toisten pitäisi olla maltillisempia keskustelijoita ja kärjistää vähemmän. Se on noloa ja mulkkua.

Laura Lindstedt sanoi puheensa aluksi:

”Ilosta huolimatta en käytä omaa viisiminuuttistani verbaalisen konfettisateen tuottamiseen.”

Tämä on huomattavaa. Sellaisten taiteilijoiden kuten Laura Lindstedtin mielipidettä ei tulla kysymään, sillä he eivät ole ”mielipidevaikuttajia”. Heillä on hetkensä, harvat omat viisiminuuttisensa, jotka heille pitkän ja määrätietoisen työskentelyn jälkeen suodaan. Olen pohjattoman kiitollinen, että heillä on myös rohkeutta käyttää tuo viisiminuuttisensa yhteiskunnalliseen puheenvuoroon, joka tuo kaivattua ja toivottua moniäänisyyttä setäkerhon emotionaaliseen talouspuhemonologiin.