Silläkin uhalla, että menee kuolleen hevosen potkimiseksi, kirjoitan uudestaan Akavasta. Tänään nimittäin ilmestyi Akavan viestintäjohtajan Marjo Ollikaisen vastineehko Akavan Ella työllistyy ja työllistää -videon synnyttämälle liikehdinnälle, johon itsekin osallistuin.
Ei tarvitse olla pienen länsirannikkokaupunkin passiivisaggressiivisen elämäntavan kasvatti havaitakseen vitutuksen, joka Ollikaisen kirjoituksesta kuultaa. Vaikka Ollikainen sanoo:
”Otamme ilman muuta kaikenlaisen palautteen huomioon”,
ei siinä taida olla ihan koko sydän mukana.
Ymmärrän oikein hyvin Ollikaisen ja hänen kaltaistensa kolkon uhriutumisvitutuksen alkulähteen. Työskentelen ammattiliiton kaltaisessa organisaatiossa, ylioppilaskunnassa, edunvalvontatehtävissä. Yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa on kovaääninen mutta pieni joukko ihmisiä, joiden mielestä ylioppilaskuntien erityinen oikeudellinen asema eli niiden automaatiojäsenyys on suurimpia ihmisoikeus- ja yhdistymisenvapausloukkauksia, mitä maa päällään kantaa. Tämä joukkio ja heidän symppaajansa tuntuvat myös ajattelevan, että ylioppilaskunnan aktiivit ovat kusipäisiä pikkubroilereita, jotka päivät pitkät siemailevat kuohuviiniä ja miettivät, mihin älyttömyyteen aikaansa ja väkipakolla keräämänsä verirahat tänään tuhlaisivat.
Kun katselen ympärilleni ylioppilaskunnan keskustoimistolla, näen joukon alipalkattuja työntekijöitä, minimaalisella kuukausipalkkiolla töitä tekeviä luottamustoimijoita ja ilmaiseksi tapahtumia sekä toimintaa järjestäviä vapaaehtoisia, jotka raatavat sydän aatteen ja yhteisen hyvän palosta loimottaen myös niiden nillittäjien hyvinvoinnin eteen. Erityisesti edunvalvonta huomataan yleensä silloin, kun se epäonnistuu. Onnistuneesta duunista ei koskaan kukaan kiitä, koska se on näkymätöntä.
Kyllähän se pistää vituttamaan.
Erityisesti automaatiojäsenyyteen liittyvän debatti ja vilpitön, puhdassydäminen omistautuminen toiminnalle johtaa siihen, että ylioppilaskunnat ovat jatkuvassa itsereflektion tilassa. Jokaisena vuonna (näillä neljän vuoden kokemuksella) käydään pitkiä keskusteluja siitä, teemmekö oikeita asioita, viestimmekö oikein, miten voisimme vuorovaikuttaa paremmin.
Ote on käsinkosketeltavan nöyrä.
Ollikaisen vastineehkossa ei ole rahtustakaan nöyryyttä, vain väkevä siilipuolustus. Aggressiivinen reaktio on Ollikaisen mielestä ”somekansan” (minkä helvetin ”somekansan”?), ei liiton omien jäsenten. Ymmärrän, että valittua camp-otetta halutaan ratkaisuna puolustaa – ei minustakaan siinä Ella-videon toteutuksessa varsinaisesti mitään vikaa ollut. Mielestäni viisas viestintäjohtaja näkee kuitenkin syyn huumorintajuttomuuden takana: Ei se karaokevideo jurppisi, jos Akava noin muuten olisi hoitanut hommansa jäsentensä tai tämän mystisen ”somekansan” mielestä hyvin. Jos videon taustalla ja lomassa olisi edes jotain oikeaa asiaa.
Mutta mitä Ollikainen siitä asiasisällöstä sanookaan?
”Korkeakoulutettujen työttömyysaste on pahempi kuin koskaan ja tohtoreiden työttömyys on kaksinkertaistunut kahdessa vuodessa (tutustu tuoreimpaan työttömyyskatsaukseen). Tämä ei tietenkään johdu siitä, että korkeakouluissa annettaisiin vääränlaista koulutusta. Eritoten yliopistoja on kuitenkin kritisoitu siitä, että koulutuksessa ei saa tarpeeksi nykyajan vaatimia työelämävalmiuksia.”
Selvä, totta, hyvä. Mutta miksi te sitten siinä videollanne sanoitte, että korkeakoulusta valmistuu työttömäksi, koska korkeakoulutus ei toimi? Oliko se nyt ihan todella järkevästi sanottu? Jos haluaa kehittää ja olla kriittinen, kannattaisi kehittää ja olla kriittinen perustuen johonkin. Oman organisaation koulutuspoliittiset linjat voisivat olla ihan hyvä kohta aloittaa, ja kuten aikaisemmin kirjoitin, ne eroavat aika paljon karaokerallatuksen lyriikoista. Ollikainen kirjoittaa, minkä ristille kiipeämiseltään ehtii: ”Ay-liike ei saa kritisoida korkeakoulutusta edes läpällä, koska Suomen korkeakoulutus on maailman parasta.” Minä autan mielelläni Marjon alas ristiltä ja sanon: kyllä saa kritisoida ja pitääkin, mutta mielellään perustuen johonkin ja asiapohjalta, ei läpällä. Te olette kuitenkin korkeastikoulutettujen liitto, ette te voi heittää löysää ja paskaa läppää korkeakoulutuksen kehittämisestä. Oikeasti. On aika helvetin pelottavaa, ettette sitä omin avuin ymmärrä.
Lisäksi: joka kerta, kun joku ammattiliitossa sanoo ”työelämävalmius” spesifioimatta, mitä sillä tarkoittaa, pieni viaton yliopistosektorin luottamusmies saa klamydian. ”Työelämätaito” ei tarkoita mitään. Jos kyse on esimerkiksi ryhmätyötaidoista, ajankäytönsuunnittelusta ja johtamistaidoista, rohkenen väittää, että ne ovat jo yliopistojen opetussuunnitelmissa, vaikka eivät toki aina toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Ei tämä ole mikään uusi juttu, tämä on ihan normaalia opetuksen kehittämistä, hidasta mutta arvokasta työtä, jota yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa tehdään joka päivä.
Sitten on tämä akateeminen työttömyys:
”Akava kertoo aina ensimmäisenä, että korkeakoulutus on yhä kannattavaa. Olisimme kuitenkin todella huonoja edunvalvojia, jos emme yrittäisi eri keinoin viestittää, että 15 prosentin vuosivauhtia kasvavalle työttömyydelle voitaisiin tehdä jotakin erilaisin keinoin. Näistä syistä päätimme tehdä aiheesta videon.”
Minustakin akateemisen työttömyyden kasvu on kiinnostava ja huolestuttava kehityskulku. Sen vuoksi kaipaisin aiheesta järkeviä, tolkkuja puheenvuoroja. Julkisessa keskustelussa minua on jo pitemmän aikaa nyppinyt skandaalinmetsästys: puhutaan maisterien leipäjonoista ja lietsotaan hysteriaa, vaikka oikeasti pitäisi pitää pää kylmänä ja tutkia kehityksen syitä. Tätä rationaalista ja ongelmanratkaisukeskeista asennetta kattoliitoltani kaipaisin, en ”läppää” karaokevideolla.
Ollikainen tuntuu ajattelevan, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja iloitsee siitä, että Ella-videota on katsottu useammin kuin yhtäkään Akavan aikaisempaa julkaisua, kokonaiset 7000 kertaa. Valitettavasti joudun olemaan viestintäjohtajan kanssa asiasta eri mieltä. Camp-huumorilla kerätty kohujulkisuus voi ristiriitaisestakin palautteesta huolimatta olla positiivista. Kuitenkin kun edunvalvontaorganisaatio kerää huomiota levittämällä asiavirheitä ja omien linjojensa kanssa ristiriitaisia heittoja, ja antaa viestintäjohtajansa kirjoittaa kritiikkiin vastineen sisällöllä ”läppä, läppä, anteeksi kun pahoititte mielenne meidän hauskasta huumorista (nat)”, se tuskin lisää luottamusta kyseiseen organisaatioon. Edes läpällä.