Rasismista, luokista ja kielestä

Pakolaiskeskustelun ja muun maahanmuuttokeskustelun bensanroiskeista on viime päivinä leimahtanut kiivas luokkakeskustelu. Rasismista ollaan kovaa vauhtia tekemässä luokkakysymystä, jossa rasisteina nähdään ”valkoinen roskasakki”: kouluttamattomat ja kirjoitustaidottomat Isäm maam puolustajat. Tällaisen tahallisen kirjoitusnormeja rikkovan ilmaisun käyttäminen kokonaisen kansanosan, jonkin ”alaluokan” metonyyminä ei ole ilmiönä uusi, mutta se on kiinnittänyt ratkaisevasti huomioni vasta viime aikoina.

Edellisessä kirjoituksessani yritin tuoda ilmi, miten rasismin siemen elää meissä jokaisessa, sillä uuden pelkääminen on meille ihmisille luontaista. Pelko ja siten rasismi ei ole luokkaan vaan ihmisyyteen kytkeytyvä tunne.

Ensisijaisesti olen huolissani siitä, että tässä maassa, minun isänmaassani, noustaan väkivaltaan toista, heikompaa, kohtaan.

Toissijaisesti olen huolissani siitä syvästä juovasta, jota nämä keskustelut repivät yhteiskuntaamme.

Selitän kielitieteen näkökulmasta.

Sosiolingvistinen puhutun kielen vaihtelun eli variaation tutkimus jaetaan karkeasti kolmeen tyyppiin: tilanteisen vaihtelun tutkimukseen (miten puhut äidillesi vs. lääkärin vastaanotolla), alueellisen vaihtelun tutkimukseen (murteet, tästä minä alan tehdä sitä väitöskirjaa) sekä sosiaalisen vaihtelun tutkimukseen.

Sosiaalista vaihtelua puhekielessä on Suomessa (vrt. USA ja Iso-Britannia) tutkittu verrattain vähän, kenties koska yhteiskuntamme on melko tasa-arvoinen, ja perinteikäs vanhan rahan ”yläluokka” on pääasiassa ruotsinkielistä. Puheenparren perusteella voi tunnistaa, kuka on Pohjanmaalta ja kuka Kuopiosta, mutta mihin palkkakymmenykseen puhuja kuuluu – sitä emme toistemme puheesta (oletettavasti) kuule.

Kun yhä suurempi osa vuorovaikutuksestamme siirtyy sosiaaliseen mediaan ja muualle internettiin, operoimme uudenlaisella kielimuodolla, joka ei ole yhtä korrektia ja formaalia kuin perinteisesti kirjoitettu kieli, vaan mukailee puhekielen vapaata ja vaihtelevaa ilmaisua.

Tämä on kielitieteilijän näkökulmasta ihan hirvittävän kiinnostavaa. Yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostuneen kielitieteilijän näkökulmasta se on myös huolestuttavaa.

Kielitaju on luontainen osa meitä: ajattelemme kielen avulla, kieli ohjaa ajatuksiamme ja ajatuksemme ja ajassa muuttuva ympäristömme puolestaan kieltä. Kirjoitettu kieli on tämän luontaisen kielitajun valjastamista ja tietoista harjoittamista – taito, jota voi opetella, ja joka käyttämättömänä ruostuu. Karkeasti sanottuna: mitä enemmän olemme erilaisten tekstien kanssa tekemisissä ja tuotamme niitä, sitä harjaantuneempia olemme tuottamaan ja tunnistamaan erilaisia tekstejä. Osaamme noudattaa normeja, kun päivittäin operoimme niiden kanssa. Näin ollen asioilla kuten koulutustasolla on aivan mieletön merkitys sen kannalta, miten harjaantuneita kirjallisia ilmaisijoita ja tulkitsijoita olemme.

Koulutustaustalla ja kirjallisen kielellisen ilmaisun korrektiudella ei kuitenkaan ole merkitystä ihmisarvon kannalta tai sen kannalta, kuka yhteiskuntaamme ja sen politiikkaa saa kommentoida. Ne eivät myöskään mitenkään suoraan korreloi älykkyyden – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – kanssa. Tämän luulisi olevan kaikille selvää.

Edellisen kirjoitukseni otsikko oli harkitsematon, koska siitä voi tulkita, että syytän jotain kuvitteellista kansanosaa rasistiseksi. Leipätekstiin perehtyneen en voi ymmärtää samaa tulkintaa tekevän. Lähtökohta kaikessa toiminnassani on, että teot ovat tuomittavia, eivät ihmiset. Kirjoitukseni pihvi ei edelleenkään ole muuttunut: nämä maatamme ravistelleet rasistiset väkivallanteot sekä niihin johtanut pitkä myötäilyn ja hyssyttelyn ja sananvapauden toteuttamiseksi verhotun vihapuheen virta – ne on pystyttävä yksiselitteisesti tuomitsemaan ja nitistämään. Siihen me tarvitsemme ihan kaikkia kirjoitustaidosta johdettuun luokkakonstruktiopositioon katsomatta.