Koulutusleikkaukset ovat muuttuneet todeksi yliopistokentällä. Helsingin yliopisto toteuttaa paraikaa historiallisia irtisanomisia, samoin muut yt-menettelyyn ajautuneet yliopistot (esim. 1, 2, 3, 4 ). Myös kotiyliopistoni Turun yliopisto sopeuttaa pitkään ja aika näyttää miten kipeästi. Opintotuesta leikataan ja leikkauksia vastaan mielenosoitetaan.
Ja mitä Helsingin Sanomien mielipideosastolla julkaistaan? Professoriliiton puheenjohtajan yhteiskannanotto opetus- ja kulttuuriministerin kanssa. Kirjoitus on kivakivayleishöttöä tieteen tärkeydestä, huipputieteestä ja tulevaisuususkosta. Se vaikuttaa banaalilta vitsihuumorilta, jos ei ole vielä aivan täysin kyennyt menettämään todellisuudentajuaan.
Sanoin kolmisen viikkoa sitten erään ammattiliiton propagandatilaisuudessa varsinaissuomalaisille kansanedustajille, että suurin tappio – vaikkakaan ei suoraan laskennallinen – on tulevaisuususkon romahtaminen ja yleisen tappiomielialan leviäminen yliopistolla. Erästä viisasta professoria lainatakseni: yliopisto ei ole asiantuntijaorganisaatio vaan taiteilijakommuuni. Työn tekemisen eli tutkimisen ja uuden oppimisen ja opettamisen ytimessä on inspiraatio ja motivaatio. Vaikka työhyvinvointi on millä tahansa työpaikalla oleellinen tekijä myös tuottavuus- ja tehokkuusnäkökulmasta, erityisesti yliopistolla motivaatio ja luova tila ovat toiminnan ytimessä. Paskalla fiiliksellä ei yksinkertaisesti saa aikaan sitä, mitä pitäisi.
Paskalla fiiliksellä on myös muita fataaleja seurauksia. Eräs toinen ansioitunut professori sanoi minulle vähän aikaa sitten, että lahjakkaiden opiskelijoiden harkitessa graduvaiheessa jatko-opintoja, hänen ensimmäinen viestinsä on: ”mieti vielä, mieti kunnolla”. Se työ, jota 90-luvun laman jälkimainingeissa alettiin määrätietoisesti tehdä tutkijanuran ja urapolun selkeyttämiseksi, on vedetty kuluneen vuoden aikana vessanpöntöstä alas. Ne, joilla on olosuhteet kestävää tyhmyyttä tai riskinsietokykyä tutkijanuralle, eivät välttämättä ole ne lahjakkaimmat. Olemme haitallisella tiellä.
Tämä ei ole sattumaa vaan määrätietoisten poliittisten päätöksien tulos. Kuten olen tähän blogiini kohta jo kymmeniä kertoja kirjoittanut: koulutuksesta ei ole pakko leikata. Koulutuksesta leikkaaminen on poliittinen päätös.
Poliittisen ja julkisen keskustelun kentällä on siirrytty jo spinnaamisen eli suunnitellun aiheenvaihtamisen vaiheeseen. Viikonloppuna luin äimän käkenä ajatuspaja e2:n johtaja Karina Jutilan kirjoitusta siitä, miten koulutusleikkauksien vastustaminen ja tieteen puolustaminen on dramaattista ja paatoksellista negistelyä, epärakentavaa hysteriaa.
Monet uudet ja vanhat, suorat ja epäsuorat kokoomusvaikuttajat yrittävät nyt twitterissä, facebookissa ja lehtien palstoilla kilvan puhua mustaa valkoiseksi. Nämä retoriset temput, tilastolliset illuusiot ja kiva tsemppipuhe ei muuta sitä tosiasiaa, että kokoomus on mukana historiallisen koulutusvihamielisessä hallituksessa ja hallinnoi siinä opetusministeriön salkkua. Kaikille, joilla on aivot ja jonkinmoinen kognitiokyky, se tekee loven kokoomuksen maineeseen sivistyspuolueena. Jos olisin sivistyporvari, siirtyisin RKP:n tai vihreiden äänestäjäksi.
Toki minä uskon, että kokoomus on aidosti yrittänyt puolustaa hallitusneuvotteluissa koulutusta ja minimoida koulutusleikkaukset. Edelleen: hyvät aikeet eivät muuta todellisuutta, jossa massiivisia leikkausia tehdään, vaikka niitä ei kannata kukaan suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa (edes EK). Edes puolueet itse eivät kannattaneet niitä ennen vaaleja.
Koska suomalaista johtajuutta ja parlamentarismia sävyttää tuuliviirin maineen pelko ja maskuliinisten ”vahvojen johtajien” ihannointi, ahdistuneena epäilen, ettei koulutusleikkauksia peruta tai lievennetä. Nämä ovat hetkiä, jotka politiikan pelin innokkaana seuraajana tekevät minut surullisiksi. Koulutusleikauksia ei haluta perua, vaikka varmaankin kaikki ymmärtävät, että se olisi järkevää. Omaa arvovaltaa varjellaan viimeiseen saakka.
Toinen pettymykseni kohde on suomalaisten yliopistojen rehtorit. Helsingin yliopiston Jukka Kola ja Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri ovat ainoat, jotka ovat mitenkään näkyvästi kritisoineet koulutusleikkauksia mediassa ja silloinkin lähinnä niiden implementointia: pääkaupunkiseudun suurien yliopistojen rehtoreita kenkuttaa, että heidätkin pakotetaan säästämään eikä lanata jotain maakuntayliopistoa maan tasalle. Varmasti rehtorit ovat käyneet suljettujen ovien takana kipakkaakin keskustelua koulutusleikkauksista valtiovallan kanssa, mutta ulospäin tästä eripurasta ei näy mitään.
Ymmärrän, että rehtorit eivät halua kärkkäästi ja julkisesti kritisoida hallintoa, joka päättää niiden rahoituksesta. Vain tyhmä puree ruokkivaa kättä, vaikka se olisi oikein. Siitä huolimatta että uskon julkisrahoitteeseen korkeakoulujärjestelmään, en voi kiistää ongelmaa. Tämä hyssyttelyn, mukautumisen ja perseennuolennan ilmapiiri on haitallinen yliopistojen toiminnalle ja koko yhteiskunnalle, kun suurten sivistyslaitojen johtajat hiljenevät julkisuudessa silloin, kun heidän ääntään eniten kaivattaisiin.
En tarkoita syyllistää vaikeassa paikassa toimivia rehtoreita: he todennäköisesti kuvittelevat turvaavansa vaikenemalla yliopiston toimintaedellytykset ja työntekijöidensä työrauhan rippeet. Kuitenkin – näinä synkkinä aikoina – kaipaisin rohkeita ja näkyviä johtajia, jotka puhuisivat avoimesti ja suorasanaisesti siitä, että tänään tehdyillä poliittisilla päätöksillä eli koulutuksesta ja tutkimuksesta leikkaamisella on yksiselitteisesti kylmääviä seurauksia tulevaisuudessa.
Uskon, että se valaisi rohkeutta ja palauttaisi kadotettua tulevaisuudenuskoa yliopistoyhteisöihin. Sitä tarvitaan kipeästi. Höpöhöpökivapuhetta ei.
11 huhtikuun, 2016 @ 19:57
Suomalaisen yliopistokentän valitus vääjäämättömien leikkausten edessä muistuttaa väsyneen lapsen raivokohtausta kauppajonossa Pätkisten jäätyä hyllyyn. Näiden aikuisten päiväkotien tulisi omasta mielestään olla tyystin taloudellisien realiteettien ulkopuolella, mutta jo pintapuolinen perehtyminen tilastoihin osoittaa akatemian rahoitustarpeen todellisen tilan.
Lähdetään tosiasioista. Suomessa on 5 miljoonaa asukasta, keskikokoisen metropolin verran. Vuosittain syntyvä ikäluokka on noin 50 000 – 60 000 lasta. Maassa on 14 yliopistoa ja kuusi maakunnallisena työllistämisprojektina toimivaa yliopistokeskusta. Näissä yliopistoissa on 22 000 aloituspaikkaa, lisäksi ammattikorkeakouluissa on 31 000 aloituspaikkaa. Kun uusia ylioppilaita lakitetaan vuosittain 35 000, on selvää että kolmannen asteen järjestelmässä on ylikapasiteettia.
Jos pyrkimys kouluttaa koko ikäluokasta tusinamaistereita olisi Suomen pelastus, nykyistä leikkaustarvetta ei olisi. Nyt Suomi kouluttaa ekonomeja pankkineideiksi ja insinöörejä trukkikuskeiksi. Korkean asteen koulutus on arvokas asia, mutta se kannattaa kohdistaa vain ikäluokan lahjakkaimpaan osaan. Lahjakkaimmat oppivat nopeimmin ja kykenevät soveltamaan oppimaansa tietojaan myös muiden eduksi. Ei ole yksiselitteistä mikä on sopiva osuus koulutettavaksi, mutta kolmannen asteen opiskelupaikan varaaminen yli 90 %:lle ikäluokasta on surkeaa.
Yliopisto myy opiskelijoille keinotekoisia unelmia mahdollisuuksista toteuttaa itseään, näille ei valitettavasti ole perusteita. Kansantieteilijät, arkeologit ja maisematutkijat saavat vapaasti kumota väitteeni. Kuuden vuoden käyttäminen koulutukseen, jota ei voi soveltaa muiden palvelemiseen, on haaskattua aikaa. Elämänsä voi käyttää myös paremmin. Yliopistoverkko nykyisessä koossaan tuottaa suunnattoman määrän inhmillistä kärsimystä kasaan kuivuneiden unelmien edessä. Suomessa tulisi aloittaa yliopistokeskusten lakkauttamisesta ja sen jälkeen luopua provinssien yliopistoista keskittäen korkeasteet viidestä kuuteen kaupunkiin. Ideat kehittyvät älykkäiden ihmisten kohdatessa, kohtaamisten lisäämiseksi alueellinen keskittäminen olisi mielekästä.
Kirjoitukseni tuskin saa sinua muuttamaan kantaasi mutta lopuksi lets agree to disagree. Demarit nyt muutenkin päätöksentekoon ryhtyessään ottavat ensimmäiseksi taskulaskimesta pariston pois.
11 huhtikuun, 2016 @ 21:07
Mihin perustat väitteesi, että maistereita koulutetaan turhaan? Kommenttisi on paatoksellinen ja uhmakas, mutta ei perustu mihinkään todelliseen työmarkkinatilanteeseen, vaikka väität ”aloittavasi tosiasioista”. Useiden tilastojen mukaan koulutus kannattaa ja suomalainen koulutustaso ei ole liian korkea. Suosittelen tutustumaan tosiasioihin.
Niin, ja minä en ole demari. En tiedä, mistä sellaista keksit.
15 huhtikuun, 2016 @ 11:19
On totta, että korkeakoulutettujen työttömyysaste on muuta väestöä matalampi. Valmistuneiden joukosta pääasiassa puuttuvatkin mm. tarkkaavaisuus- ja oppimishäiriöiset, mikä ei ole millään tavalla yliopistoissa tarjotun opetuksen ansiota. Korkeakoulutuksen ja työllisyyden yhteydestä keskusteltaessa unohdetaan korrelaation ja assosiaation ero, se on laiskaa ajattelua.
Oleellista olisi tietää soveltavatko nämä ihmiset koulutustaan työelämässä. Jo Yleisradion sivuille vienyt linkkisi osoitti että monilta aloilta valmistuneiden vuotuiset keskiansiot jäävät alle 12 000 euron. Hesburgerin kassalla ansiot ovat suuremmat.
Suomalaiset yliopistot kouluttavat ihmisille vääriä taitoja. Koska ne eivät itseohjautuvasti kykene tilannetta muuttamaan, rahoituksen leikkaus toivottavasti herättelee niitä. Eikä mikään kiellä yliopistoja hankkimasta ulkopuolista rahoitusta puuhastelunsa jatkamiseksi.
17 huhtikuun, 2016 @ 20:39
Keskiansiot tietenkin vaihtelevat uran eri vaiheissa. Ammattiliitoilla on luotettavinta tieto aloittaisista keski- ja mediaanipalkoista. En edelleenkään ymmärrä, mihin perustat väitteesi, että ”yliopistot kouluttavat ihmisille vääriä taitoja”. Mikään todellisuudessa ei viittaa siihen, koska korkeakoulutetut työllistyvät hyvin ja yhteiskuntamme on minusta aika hyvä ja edistyksellinen. On aika outo ja despootihtava ajatus, että rahoituksen leikkaaminen eli kuolonisku tulevaisuususkolle auttaisi yhtään millään tavalla toiminnan kehittämiseen. Tuollekin väitteelle toivoisin edes jotain ohkaista, todellisuuteen perustuvaa argumenttia. Jos tuntisit yhtään yliopistojen rahoituskenttää tietäisit, että suuri osa ns. ulkoisestakin rahoituksesta on enemmän tai vähemmän julkista rahaa (Tekes, Suomen akatemia). Yritykset eivät investoi yliopistoihin täällä niin kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa.
21 huhtikuun, 2016 @ 15:16
Rahoituksen vähentyessäkin voi organisaation toimintaa kehittää. Tästä ovat esimerkkeinä kaikki yritykset, jotka tulovirran vähentyessä ovat pakotettuja pohtimaan miten ne toimisivat taloudellisesti tehokkaammin. Ne aloittavat tehostamistoimenpiteitä, irtisanovat ja muuttavat jäljelle jääneiden työntekijöiden toimenkuvia. Tämän jälkeen monesti selviävät.
Vastaava toiminnan kehittäminen on mahdollista myös julkisella sektorilla. Puolustusvoimat lakkautti varuskuntia ja muutti koko taistelutapaansa, kun se oli käytännössä ainoa leikkausten kohde viime hallituskaudella. Nyt ulostuloissa sen arvioidaan suoriutuvan lakisääteisistä tehtävistään jopa aikaisempaa paremmin.
Näin täällä ohkaisessa todellisuudessa.
21 huhtikuun, 2016 @ 15:25
Julkinen sektori ei toimi samoilla periaatteilla kuin yksityinen sektori, kai ymmärrät tämän. Molemmilla puolilla voidaan tilinpäätöksestä ja taseesta laskea työn tuottama lisäarvo, ja niin vertailtuna yliopistot eivät ole mitenkään tehottomia. Jos katsotaan, mitä valtiovallan kanssa on sovittu, yliopistot tuottavat sen määrän tutkintoja kuin niiltä on vaadittu. Peukaloruuvin kiristäminen ei auta tehokkuudessa kun työn luonne on luova. Rahoituksen vähentäminen tarkoittaa irtisanomisia, irtisanomiset tarkoittavat vähemmän opetusta ja tutkimusta. Tutkintojen määrät varmaan säilyvät ennallaan, mutta ei ole mitenkään kreisiä ja kaukaa haettua väittää, että opetuksen laatu laskee ja lähiopetusta on vähemmän. Niin että kyllä se aika ohkainen on se sinun todellisuutesi.