Facebooktwitter

Tämä postaus on  Selvitysnaiset-jälkikirjoitus. Selvitysnaiset on podcast, jota teen yhdessä Kaisa Hernbergin kanssa. Suora linkki podcastin RSS-syötteeseen on tässä. Jälkikirjoitukset toimivat hauduteltuna jatkona podcastimme keskustelulle.

Törmäsin internetissä jokin aika sitten eksoottiseen ajatukseen, että ”fanittaminen”  ei ole politiikkaan sopiva konsepti. Kommentti liittyi Justin Trudeau -aiheiseen keskusteluun.

Omassa viiteryhmässäni ns. massat ovat laaja-alaisesti fanittaneet Kandan pääministeriä Justin Trudeau’ta jo jonkin aikaa. Läppä on edennyt niinkin pitkälle, että fanittamista varten on perustettu seura. Kuten kaikki kriittisten massojen liikehdintä, myös Trudeau-fanitus on herättänyt vastavoiman. Viiteryhmän ”kaikkein tiedostavimmaksi ja siten cooleimmiksi” itsensä vahingossa tai tahallaan positioivat edelläkävijäpätijät ovat jo siirtyneet huomauttelemaan, miten paljon Trudeun fanittaminen ärsyttää, sillä jätkä on oikeasti paska ja tekee paskaa politiikkaa.

Olen osallistunut erityisesti näihin Trudeau’n politiikan ongelmiin liittyviin ”ähäkutti häh häh hää” -alustettuihin keskusteluihin sanomalla, ettei Trudeau’n politiikan ongelmallisuus tule minulle yllätyksenä, sillä en oikeasti usko Disney-prinsseihin. Trudeau on maansa pääministeri. On aivan täysin mahdoton ajatus, että minkään maan minkään näköinen tai oloinen poliitikko – saati pääministeri – tekisi täydellistä politiikkaa, jonka olen kokonaisuudessaan valmis allekirjoittamaan. Tämä virheellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen ei vaikuta Trudeau-fanitukseeni millään tavalla. Maailma tarvitsee hänen kaltaisiaan arvoliberaaleja ja taitavia poliitikkoja, vaikka heidän politiikkansa ei olisi täydellistä.

Oma suhteeni politiikkaan ja sen seuraamiseen on aina ollut selkeän kaksijakoista. Ensinnä olen tottakai kiinnostunut tästä yhteiskunnasta ja sen järjestämisestä niin, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä ja että kaikkia kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti. Toisekseen politiikka on mielestäni kiinnostavaa teatteria, joka kiehtoo minua samalla tavalla kuin mikä tahansa esittävä taide. Se, miten poliitikot rakentavat tiedostaen tai tiedostamatta brändiä on hirvittävän kiinnostavaa. Se, miksi ja miten me ostamme nuo brändit on vielä kiinnostavampaa.

”Fanittaminen” on politiikan kontekstissa tullut meille tuskallisen tutuksi viime aikoina, kun populistiset, lähes tyystin sisällöistä vapaat puolueet ympäri Eurooppaa ovat saaneet kannatusta. Niille on tyypillistä erityisesti karismaattinen johtaja. Myös Trump, jonka politiikan todelliset sisällöt selviävät meille vasta nyt hänen valintansa jälkeen, tuli valituksi Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi. Siksi on mielestäni käsittämätöntä, että tiedostavat ja politiikan mekanismeja hyvin ymmärtävät ihmiset väittävät, että fanittaminen ei kuulu politiikan kontekstiin.

Kuten raamatullinen sanalasku sanoo, on helppo osoitella rikkaa muiden silmissä, mutta vaikea nähdä malkaa omassaan. Pointtini on, että fanittaminen kuuluu politiikkaan ihan aina, ja vaikuttaa siten ihan meidän kaikkien tapaan arvioida politiikkaa ja poliitikkoja.

Vain, jos tiedostamme, millaiset asiat meihin vetoavat, voimme saavuttaa jonkinmoista analyyttisyyttä myös suhteessa omiin äänestys- ja kannatuspäätöksiimme. Vain, jos todella hyväksymme, että ihan me kaikki – ei vain tyhmä kansa jossain muualla – olemme lähtökohtaisesti fanittamiseen taipuvaisia, voimme oppia havaitsemaan sitä itsessämme ja tiedostamaan sen paremmin.

Foliohattufeministinä on tähän loppuun todettava, että fanittamisen halveksuminen eritoten suhteessa politiikkaan on minulle selkeä osoitus patriarkaatin elinvoimaisuudesta. Fanittaminenhan on kautta aikain nähty vastenmielisimmän ja huonoimman kansanosan eli nuorten naisten hysteerisenä kiljuntana. Patriarkaattinen maailmanjärjestys edellyttää, että me kaikki pyrimme objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen. Ja kuka olisi objektiivisempi ja rationaalisempi kuin valkoinen mies?

Uskon, että ainoa keino saavuttaa mitään objektiivisuudeksi tai rationaalisuudeksi kutsuttavaa lähtee sen myöntämisestä, että olemme subjektiivisia ja emootio-ohjautuvia. Muun muassa siksi minulla ei ole edelleenkään mitään vaikeuksia fanittaa Justin Trudeau’ta – ja lukuisia suomalaisia poliitikkoja – vaikka en heitä kenties koskaan äänestäisikään.