Facebooktwitter

Matti Apunen kirjoitteli tänään Hesarissa “asiantuntijanäkemyksiään” siitä, miksi vanhemmilla tulisi olla oikeus valita lapsilleen koulu, koska laatu. Laadun indikaattori on tietenkin opettajien “hyvyys” ja “huonous”. Se, millä mystisellä okulaarilla vanhemmat jotenkin sitten luokkahuoneen ulkopuolelta selvittävät, missä koulussa opettajat ovat “hyviä” ja missä “huonoja”, jäi Matilta selittämättä.

“Iso kysymys kuuluu, miten osoitamme hyvälle opettajalle, että hän on hyvä ja miten saamme huonon havahtumaan. Väitän, että nykykoulu ei palkitse riittävästi hyviä eikä herättele huonoja.”

En ole pedagogi. Siitä huolimatta osoittaa aivan mieletöntä ymmärryksen puutetta esittää, että nykyaikainen pedagogiikka on sitä, että mestari kaataa tietoa nuoreen mieleen ja tämän oppimisen prosessin tuhoaa se, jos mestari on huono. Opetus on vuorovaikutustilanne. Siihen vaikuttavat paitsi metodit myös motivaatio ja ihan vanhanaikaiset henkilökemiat.

No, asiat asioina, niistähän voi toki olla eri mieltä. Asiaa hetken mietittyäni huomasin, että ei minua varsinaisesti kiukuta se, mitä Matti sanoo ja että se on väärässä, vaan se, miten se sanoo vaikka se on väärässä.

Olen itsekin kirjoitellut kolumneja Turun ylioppilaslehteen ja pyrkinyt tuolloin rakentamaan tietoisesti provokatiivista kolumnistiroolia. Koska olin nuori ja tyhmä ajattelin, ettei mitään kannata sanoa, jos sillä ei saa edes yhden lukijan raivoa pintaan. Kuvittelin, että provosoiminen – vastakkainasettelu ja kärjistäminen – ovat kivan raflaavia tehokeinoja, jotka luovat säpinää.

Onhan se osittain tottakin. Vajaa 2000 merkkiä on pieni tila, jossa ei kannata lässyttää mitään jonninjoutavaa syksyn väriloistosta ja LP-kirppareista. Silti tässä ajassa huomaan kaipaavani nimenomaan niitä hahmoja ja puheenvuoroja, jotka rakentavat ymmärrystä, eivät sekasortoa ja eripuraa. Kaipaan tyyppejä, jotka tunnistavat ja tunnustavat oman näkökulmansa puutteet, mutta tuovat rohkeasti uusia avauksia esiin. Tyyppejä, jotka jaksavat kunnioittaa toisia oman uhonsa lomassa.

Jostakin syystä mediamme ei anna tilaa tällaisille puheenvuoroille. Korva kallistuu negistelevien setien suuntaan, joilla on aina kaikki paha sanottava muista, mutta ei minkäännäköistä halua ja kykyä itsekritiikkiin.

Ei Masa ole yksin. Esimerkiksi Björn Wahlroosille on annettu jostain käsittämättömästä syystä oikeudet haukkua milloin kenetkin maanrakoon – useimmiten pahat palkansaajat, jotka turhilla vaatimuksillaan tuhoavat talouden. Omaa veropakolaisuuttaan Wahlroos ei halunnut sen kummemmin ruotia, hänhän oli verotuksen uhri, pakotettu muuttamaan. Myös Kari Raivio, Helsingin yliopistoa rehtorin ja kanslerin toimissa 20 vuotta luotsannut jantteri, koki tarpeelliseksi muutama päivä sitten kirjoittaa siitä, miten opiskelijat ovat perseestä ja miten se on yliopiston syy. Joku voisi Karpalta tiedustella, että no, mitäs itse teit asian eteen ollessasi Suomen suurimman yliopiston johdossa. Joku voisi jopa ihmetellä, miten Karppa kehtaa kritisoida järjestelmää ottamatta kantaa omaan osuuteensa sen ylläpitämisessä.

Minusta on aina hienoa, että ihmisellä on itseluottamusta. Ilmaisena vinkkinä Apunen-Wahlroos-Raivio-osastolle: Itseluottamus ja näkemyksellisyys kannattaa kuitenkin aina yhdistää itsekritiikkiin ja -reflektioon, muuten alkaa vaikuttaa aika mulkulta jätkältä.