Facebooktwitter

Muistatteko te, missä olitte, kun kuulitte, että tähän maahan perustetaan Aalto-korkeakoulu, innovaatioyliopisto? Minä muistan. Olin bussissa matkalla Porista Turkuun ja erittäin syvällä toisen vuoden humanistiopiskelijan innovaatiopuhekriittisyydessä yhdistettynä länsisuomalaiseen uuden ja rehvakkaan määrätietoiseen halveksuntaan. “Paskaa”, oli ensimmäinen ja pitkään ainoa ajatukseni myöhemmin Aalto-yliopistona tunnetusta projektista.

Miksi sitten päätin hakea edunvalvonta-asiantuntijan hommiin Aalto-yliopiston ylioppilaskuntaan keväällä 2011?

En osaa vastata. Osittain ehkä siksi, että olen sydämeltäni totuuden ja oikeudenmukaisuuden soturi – ymmärrän ja tiedän, että roolini tässä elämässä on ja tulee olemaan oikeudenmukaisuuden puolustaminen. Opiskelijaedunvalvonta on minulle viime kädessä oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolustamista. Uskon, että osittain hakeuduin juuri Aalto-yliopiston liepeille, koska näen rikkautta monitieteisyydessä ja uskon uudenlaiseen tekemiseen. Suurimmaksi osaksi kuitenkin arvelen, että hakemiseni ja valituksi tulemiseni oli yhdistelmä kohtaloa ja johdatusta, joihin kumpaankin edelleen häpeilemättä uskon, vaikka fyysikot ovatkin minua koittaneet tällaisesta epäloogisesta ihmisyydestä terhakkaasti puhdistaa.

Työssäolovuosieni aikana olen oppinut miljoona asiaa, joista haluan tässä jakaa kanssanne kolme tärkeintä ja korkealentoisinta.

  1. Viisaus asuu monitieteisyydessä

Minulla ei mennyt kovinkaan kauaa ymmärtää, että olen erilainen kuin suurin osa Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan jäsenistä ja aktiivitoimijoista. Uskon, että lähtökohtaisesti erilaiset ihmiset hakeutuvat erilaisille aloille, mutta vielä enemmän uskon, että erilaisia tapojamme ajatella ja lähestyä asioita myös vahvistetaan koulutuksemme aikana. Me muokkaamme toisistamme samankaltaisia – opetamme toisemme tietyille tavoille ja lakkaamme ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistamasta yhteisömme toiminta- ja ajattelutapoja.

En usko tieteenalojen törmäyttämiseen. Törmäyttäminen edellyttää mielestäni käsitteellisesti, että tulosuunnat ovat vastakkaiset. Me ihmiset emme reagoi vastaanottavasti kohtisuoraan meitä lähestyviin objekteihin tai mielipiteisiin. Tarvitaan viereen istuttamista, ryhmäyttämistä yhteisen ongelman äärelle.

Se, että käännyin monitieteisyyden ja monimuotoisuuden evankelistaksi vaati nimenomaan, että olin yhtäkkiä samalla puolella kuin ne ihmiset, joita kohtaan olin tottunut olemaan perin ennakkoluuloinen. Opin näkemään nekstien steppien sun muun ällöttävän jargonin lävitse ja kohtaamaan ihmiset lähtökohtaisesti hyvää tarkoittavina tyyppeinä, jotka puhuvat oudosti. Yhtälailla on tärkeää, että myös minut kohdattiin (useimmiten) ennakkoluulottomasti. Oma humanistimuija on huomattavasti vähemmän arveluttava kuin naapurin, tai vaikkei olisi, sitä on pakko edes yrittää ymmärtää. Ilokseni moni ymmärsikin.

Tiedän, että Aalto-yliopiston ylioppilaskunta on tehokas, ketterä ja vaikuttava juuri sen vuoksi, että sen keskustoimistolla teekkarit, kylterit, taiteilijat, yhteiskuntatieteilijät ja humanistit tekevät yhteistyötä saman tavoitteen eteen. Toivoisin, että samanlaisia eri näkökulmista ja koulutustaustoista ammentavia organisaatioita olisi tässä maassa enemmän.

2. Kokkaribroilerikin on ihminen

Minä rakastan kirjastoja ja uimahalleja siitä yksinkertaisesta syystä, että niissä me kohtaamme toisemme tasavertaisina ihmisinä.

Ylioppilasliike ja opiskelijapolitiikka ovat kansalaisaktivismin uimahallin sauna. Muita areenoja, joilla oppialataustoiltaan (ja siten ajattelutapataustoiltaan) ja poliittisilta ideologioiltaan hyvin erilaiset ihmiset toimivat vilpittömässä vuorovaikutuksessa ja yhteistyön hengessä toistensa kanssa, on hyvin vähän.

Aloitin opiskelijaliikkeessä puoluepoliittisesti sitoutumattona aatteellisena humanistina ja jätän sen samanlaisena. Matkan varrella olen kuitenkin oppinut arvostamaan jokaisen alan tuottamaa asiantuntemusta sekä jokaista ihmistä, joka uskaltaa ja jaksaa lähteä mukaan puoluepolitiikkaan. Ei ole sellaista kysymystä, johon en saisi vastausta y-liikelonkeroideni välityksellä, minulla on vähintään tuttuja suurimmasta osasta parlamentaarisia puolueitamme. Se on valtava rikkaus, josta ymmärrän olla kiitollinen.

3. Työyhteisö voi olla merkittävin tehokkuustekijä

Ylioppilaskunta on kummallinen organisaatio. Puolet täysipäiväisistä toimistolla pyörijöistä vaihtuu vuosittain ja hallintorakenne on erittäin matala, mutta monimutkainen. Lyhyiden luottamustehtävä- ja työsuhteiden vuoksi urakehitys on olematonta ja jatkuvuus vähän niin ja näin, mutta näillä heikkouksilla on myös kultaiset kääntöpuolensa.

Koska työyhteissössämme ei ole tarvinnut kerätä irtopisteitä, näytellä työn tekemistä tai teeskennellä ja päteä, olen ollut paras mahdollinen työntekijä, joka voin olla. Työkavereiden kannustuksen, tuen ja arvostuksen avulla olen saanut kaiken hyvän aikaan, en mitään yksin. Ymmärrän ja muistan sen, ja tulen hyödyntämään tätä kallisarvoista oppia myös akateemisessa maailmassa, jonka löyhä työyhteisö on itse kudottava kasaan.

Sitä rakkautta ja itseluottamusta, jonka olen työyhteisöltäni lahjaksi saanut, en voi koskaan korvata tai maksaa takaisin. Onneksi entiset työkaverit ovat nykyisiä ystäviä, joita voi nähdä myös toimiston ulkopuolella.

Viimeinen virallinen työpäiväni oli kaksi viikkoa sitten. Tätä tekstiä on ollut vaikea kirjoittaa, sillä se tekee lopullisuuden todelliseksi. Vielä sanon me, en voi sille mitään.

Kirjoittaja on ollut 1.10.2015 alkaen täysipäiväinen apurahaväitöskirjatutkija Turun yliopistossa.