”Lisää tuloeroja Suomeen” on typerä ja vaarallinen toive

Juhannus on tunnetusti verevien keskustelujen ja rennon yhdessäolon aikaa. Aina ei valitettavasti pysty olemaan kaikkien niiden rakkaiden seurassa, joiden kanssa haluaisi viinapäissään tapella ja itkeä avotulen loimutessa tunnelmallisessa kesäyössä. Onneksi meillä on internet!

Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kirjoitti juhannusterveisenä lämpimien uusien perunoiden sijaan pilaantuneen sillin hajuisen kirjoituksen tuloeroista ja siitä, miten niiden lisääminen on Suomen kannalta hyvä ja saavuteltava tavoite.

Olen Heikin kanssa eri mieltä.

”Tuloerojen kaventaminen on höperö politiikkatavoite”, aloittaa Heikki ja tulee käyttäneeksi masentavaa retorista keinoa, jossa omasta mielestä väärää mieltä olevat leimataan jotenkin tyhmiksi. Tiedeorientoituneena ja erityisesti empiristinä itseään pitävänä taloustieteilijänä Heikki on kyllä varmasti tietoinen, että tuloerojen kaventamiseen on selviä tiedelähtöisiä syitä. Monet tutkimukset – joita toki voi eri tavoin kritisoida, kuten tieteeseen kuuluu – osoittavat, että pienten tuloerojen maat ovat tasapainoisempia ja monella mittareilla parempia kansalaisilleen.

Siitä olemme samaa mieltä, että tuloerot voivat kaventua useasta eri syystä, eivätkä kaikki noista syistä ole toivottavia. Yleisesti ottaen tuloerojen kaventamiseen pyrkivä politiikka ei kuitenkaan ole ”höperö” vaan ihan vastuullinen, tieteellisesti perusteltu tavoite, jos tähtäimessä on yhdenvertainen ja oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta.

Heikin väite, että tuloeroja pyritään tasaamaan ”tekemällä kaikista köyhiä”, on raskasta ja raivostuttavaa oikeistolaisretoriikkaa, joka perustuu ajatukselle, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteen ytimessä on kateus. Toistaiseksi olen tavannut ehkä kourallisen ihmisiä, joiden mielestä ”rikkaiden köyhdyttäminen” olisi sama asia kuin tuloerojen tasaaminen. Se, että kaikille taataan aidosti mahdollisimman yhtäläiset mahdollisuudet pärjätä ja kiinnitetään huomiota tulotasoperustaisiin segmentteihin ja siihen, kuka niihin päätyy, ei ole eikä tule olemaan sama asia kuin kateus tai rikkaille kostaminen. Sellaisen ehdotteleminen on kenties dramaattisuudessaan ja populistisuudessaan vetoavaa, mutta ei älyllisesti rehellistä.

Asia, josta olemme niin sanotusti maailmankuvallisesti eri mieltä, on kannustinvaikutus. On totta, että tuloerot eli siis oletettava palkkataso ohjaa osaltaan yksilöiden koulutus- ja uravalintoja. Ne eivät kuitenkaan ole ainoa syy, jonka perusteella ihmiset valintoja tekevät. Sillä, näkeekö ihmisten päätöksenteon monen muuttujan välisenä tasapainona vai yhden kannustimen suoraviivaisena tuloksena, on valtaisa ero. Minusta oma näkökulmani on paitsi parempi myös todellisempi.

On myös huomattava, että työmarkkinat eivät ole viisaat markkinat tuloerojen näkökulmasta. Vaikka Suomessa on jatkuva pula esimerkiksi lähi- ja sairaanhoitajista, ei kyseisen ammattikunnan palkkataso nouse. Siksi on vaarallista toivoa, että ihmiset hakeutuisivat pelkästään korkean palkkatason vuoksi tiettyyn koulutukseen tai työhön. On yhteiskunnan toimivuuden kannalta ensisijaisen tärkeää, että ihmisten valintoja ohjaavat myös muut asiat. Kun toivoo vahvempaa ohjausvaikutusta kohti tällä hetkellä parhaiten palkattuja aloja (jotka muuten voivat olla erit 10 vuoden päästä), tulee samalla sanoneeksi, että matalasti palkatut alat ovat yhteiskunnalle vähemmän hyödyllisiä ja arvokkaita. Tämä pitäisi paikkansa, jos työmarkkinat olisivat viisaat ja oikeudenmukaiset, mutta ne eivät sitä ole.

Tavallaan jaan Heikin haaveen siitä, että henkilökohtaisia palkka- ja kehittymislisiä käytettäisiin Suomessa runsaammin. On varmasti totta, että niiden kanssa kitsastellaan. Palkkakysymyksissä työpaikka- ja sopimusalakohtaisesti on kuitenkin ensisijaisen tärkeää palkkauksen oikeudenmukaisuus. Näin ollen aina kun puhutaan henkilökohtaisista suoritukseen ja kehitykseen perustuvista palkanlisistä meidän pitäisi pystyä määrittelemään, mitä tämä ”lahjakkuus”, josta palkitaan, oikein on. Muutoin henkilökohtaisista palkanlisistä tulee outoja bonusjärjestelmiä ja työnantajien keino palkita niitä, joiden naama miellyttää ja jutut naurattaa.

Myös palkanlisien kohdalla törmäämme samaan perustavanlaatuiseen ihmiskuvaeroon: siinä missä Heikki kysyy, että miksi kenenkään kannattaisi olla tuottavampi, jos se ei näy palkassa, minä vastaan, että ihmisille työn merkityksellisyys, ammattiylpeys ja halu olla siinä hyvä, syntyy lukemattomista muistakin asioista kuin palkasta. Palkka on vain yksi tapa kokea arvostusta ja merkityksellisyyttä.

Kirjoituksen keskivaiheilta löytyy jotain, mistä voin olla samaa mieltä. Olen jo pitkän aikaa pohdiskellut sitä, millä perusteella johtajia valitaan – erityisesti yliopistokontekstissa. Monasti esimiesasemaan nostetaan substanssin tasolla ansioituneita asiantuntijoita, jotka eivät ole parhaimmillaan esimiesasemassa. Tämä on ihan oikea ongelma, mutta uskon ratkaisun piilevän esimerkiksi patriarkaatin murskaamisessa ja toimintakulttuurin kehittämisessä ennemmin kuin johtajien palkkatasossa.

Heikin kela siitä, että yrityksien – eli siis ilmeisesti saman alan eri yksityisten toimijoiden välillä – tulisi kasvattaa palkkaeroja, on outo. Kuten sanottu, keskitetty sopiminen ei ole mikään este suurellekin vaihtelulle kehittymis- ja henkilökohtaisissa lisissä. Yritysten on mahdollista kilpailla palkalla, kuten myös muilla eduilla ”parhaista” työntekijöistä ja ne myös tekevät niin.

Edelleen toki törmäämme tiettyyn maailmankuvalliseen eroon. Siinä missä Heikille työntekijä asettuu staattisesti tuottavuuden akselille (”tuottamaton”-”ihan ältsin tuottava”), minun kuvani ihmisen tehtävästä työelämässä on jokseenkin erilainen. Me emme ole tuottavia tai tuottamattomia artefakteja vaan ihmisiä. Ihmisinä olemme eri elämäntilanteissa, erilaisissa työyhteisöissä ja erilaisissa tehtävissä. Nämä kaikki muuttujat vaikuttavat siihen, millainen kontribuutiomme kulloinkin on. Tilanne – elämä ja ihminen – on kaikkea muuta kuin staattinen kilpailutilanne ”tuottavien” ja ”tuottamattomien” välillä.

Alueellisista tuloeroista puhuessaan Heikki tekee saman kummallisen ja pelkistävän oletuksen kuin aikaisemminkin: myös muut asiat vaikuttavat ihmisten sijoittumiseen kuin palkkaerot. Suurin niistä lienee yksinkertaisesti työn saatavuus ja toimeentulo ylipäätään. Päätös asuinsijoista syntyy näiden asioiden yhdistelmästä ja on ajatteluvirhe tai vähintäänkin pelkistys väittää, että jos palkkaero kasvaa tarpeeksi suureksi, ihmiset ovat valmiita heittämään haaveensa romukoppaan.

Heikin kaikkein pöyristyttävimpiä horinoita on, että kaikki ”lahjakkuudet” tulee houkutella julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille. Näkökulmasta, jossa vain yksityinen sektori on kykeneväinen tuottamaan mitään yhteiskunnan kannalta tarpeellista ja hyödyllistä, on kammottava, yksisilmäinen ja vastenmielinen. En minä halua, että kaikki pedagogisesti pätevät asiantuntijat ovat yksityisellä koulutussektorilla töissä, vaikka se lisäisi bruttokansantuotettamme. On ensisijaisen tärkeää, että julkisella sektorilla eli niiden palveluiden ja valtionhallinnon piirissä, joka takaa meille kaikille peruspalvelut ja turvallisen yhteiskunnan, on lahjakkaita ihmisiä töissä. Julkinen sektori ei ole mikään mystinen mörkösektori vaan toimintaa ihmisiltä ihmisille.

Kun Heikki pääsee humanistien ja diplomi-insinöörien välisiin tuloeroihin, valpastun. Valitettavasti olen samaa mieltä. En usko, että kenenkään kannattaa aktiivisesti pyrkiä muuttamaan humanistien ja diplomi-insinöörien välistä palkkaeroa. Mutta on tärkeä muistaa, että erityisesti alojen välisistä palkkaeroista puhuttaessa ei puhuta ”lahjakkuuseroista” tai laatueroista – puhutaan markkinoiden ehdoista. Markkinoilla ei ole käsitettä ”oikeudenmukaisuus” vaan työmarkkinat määräävät palkkaerot, jotka johtuvat erinäisistä syistä. Tästä kirjoitin taannoin pidemmin.

Surullisinta Heikin tekstissä on, että puhuessaan tuloeroista hän tosi asiassa käsittelee lähes yksinomaa palkkaeroja. Todellisuus on, että tuloerot kuvastavat esimerkiksi pääomatulojen ja muun varallisuuden kasaantumista – ei varsinaisesti palkkauseroja. Ja erityisesti tuosta sosiaalisen eriarvoistumisen kehityksestä tuloerot ovat varoitusmerkki, joka jokaisen sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta puolustavan ihmisen – jopa Heikki Pursiaisen – tulisi ottaa vakavasti.