Myös minun sosiaalisen median kuplassani pyöri ”uutinen”, jonka mukaan lakupiippuista ei saa enää myöntää S-bonusta, sillä ne luokitellaan tupakkatuotteiksi. Jupakka eskaloitui siihen pisteeseen, että mm. MTV uutisoi, että lakupiippujen ostajilta aletaan jatkossa kysyä myös papereita, sillä ne rinnastuvat tupakkatuotteisiin. Kun näin jutun otsikon, en edes klikannut sitä auki. Se ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Parhaiten mieleeni näistä byroslavian pöyristelyartikkeleista on jäänyt mieleeni case ”EU kieltää yrtit”. En tiedä miksi.
Noin viikon uutisten juontaja Jukka Lindström kirjoitti lakupiippu-uutisesta ansiokkaan debunkkaustekstin Facebookkiin ja viittaa siinä myös ohjelmaansa, jossa ilmiöstä puhuttiin laajemmin.
On tietenkin kyseenalaista, onko näillä valtion viranomaisia ja hallintorakenteita kuten EU:ta pilkkaavilla ja demonisoivilla jutuilla jotain todellista vaikutusta johonkin. Jyrkin tulkinta lienee, että ne ovat osaltaan edesauttamassa tai ainakin mahdollistamassa suuria muutoksia, kuten Iso-Britannian eron EU:sta tai laajan julkisen sektorin leikkauspolitiikan. Lievin tulkinta lienee, että ne ruokkivat liskoaivojemme pöyristymistumaketta ja se siitä.
Ilmiöön, josta lakupiippujupakka on hyvä esimerkki, liittyy monia seikkoja. Niistä pienin ei suinkaan ole journalismin eettiset kysymykset ja mediatalojen kriisi, joka ajaa levittämään suoranaisesti valheellista tietoa vain siksi että se myy. Itse kiinnitän huomion kuitenkin toiseen kysymykseen, joka on askarruttanut mieltäni jo pitemmän aikaa. Miksi me aina uskomme pahinta?
Kun näin lakupiippu-uutisen, oletin selvittämättä, että sen on oltava valhe. Kaikki se, mitä tiedän suomalaisten viranomaisten toiminnasta ja toimivallasta sekä tupakkalainsäädännöstä sulautui mielessäni kriittiseksi medialukutaidoksi, joka epäili uutisen todenperäisyyttä. Yllätyksekseni moni muu tuntui uskovan jutun suorilta käsin. Luotanko jotenkin tavanomaista tallaajaa enemmän viranomaisiin vai mistä on kyse?
Tutkimuksien mukaan suomalaiset luottavat vaihtelevasti auktoriteetteihin. Luottamuksella puolestaan on iso merkitys – Helsingin yliopistossa vastikään valmistuneen tutkimuksen mukaan me tulkitsemme evidenssiä eri tavoin sen perusteella, luotammeko ihmiseen – tutkimuksen tapauksessa nimenomaan johtajaan – vai emme. Toisin sanoen, jos luottamus on kunnossa, tulkitsemme touhut harvemmin perseilyksi.
Ensimmäinen kysymys siis on, luotammeko me valtion viranomaisiin tai johtajiin noin yleisesti ottaen. En onnistunut löytämään tutkittua tietoa asiasta. Oletetaan aluksi, että me – punaisissa liikennevaloissa keskellä yötä seisoskeleva kansa – keskimääräisesti luotamme viranomaisiin ja johtajiin. Miksi me sitten ajattelemme niiden paitsi tekevän aivan absurdin typeriä päätöksiä myös olevan kyvyttömiä korjaamaan ja oikaisemaan niitä?
Oma, aivan täysin perstuntumainen vastaukseni on, että epäluuloisella valittamisella ja ”hallinnon” typeryyden taivastelemisella on suomalaisille (työyhteisöille ja muille ryhmille) jokin yhteisöllisyyttä vahvistava funktio. Kenties uskomalla absurdeihin lakupiippu-uutisiin ja kauhutarinoihin laskutusjärjestelmäuudistuksista luomme iloksemme mielikuvan jostain suuresta hallinnon antagonistista, joka edustaa järjettömyyttä. Kenties tuo antagonistiin liitetty järjettömyys myös rapauttaa sen auktoriteettia ja vahvistaa käsitystä siitä, että viisaus ja maalaisjärki asuu pellon ja avokonttorin paskavarpaassa, ei suljetuissa kokoushuoneissa ja kabineteissa. Onko se tasa-arvoisen yhteiskuntakäsityksemme tae? Että saamme kahvihuoneissa ajatella, että kyllä me tiedämme, vaikka meillä ei olekaan valta päättää?
Jos kyse alun perinkin on valtion viranomaisten ja johtajien ”epäluotettavuudesta”, kirjoitukseni kiertää tavallaan kehän takaisin kohden journalistista etiikkaa. Tokikaan en tarkoita, että toimittajilla olisi velvollisuus toimia julkisten instituutioiden propagandakoneistona, mutta valheelliset pöyristelyuutiset eivät varmasti luottamusta rakenna.
Oli kyse sitten viranomaistahosta, julkisesta instituutiosta tai yksittäisestä johtajasta yksi asia on selvä: luottamuksella on merkitystä. Luotettavuutta tulee itse aktiivisesti rakentaa ja mikä tärkeintä – luottamuksen pettämisellä on tuhoisia seurauksia.
Aktiivinen rooli on myös meillä pöyristyvillä paskavarpailla. Me voimme rakentaa yhteisöllisyyttä myös positiivisen kautta – aina ei tarvitse löytää sitä ”typerää hallintoa” voidaksemme tuntea itsemme arjen sankareiksi. Lisäksi meidän on oltava huolellisia sen suhteen, keitä valitsemme johtajiksi. Politiikan osalta tähän tarjoutuu kullan arvoinen tilaisuus kevään kuntavaaleissa.
Edit. Ensimmäiseen kappaleeseen lisätty virke ja linkki MTV:n uutiseen jupakan kulkua selkeyttämään.