Kakka ja pumppu eli alkuperäinen totuus

Ihminen ei ole rationaalinen. Suurin osa inhimillisestä toiminnasta musiikkimausta keräilykokoelmien kautta kenkävalintoihimme on epärationaalista: kulttuurista, intuitiosta ja tunteista kumpuavaa käytöstä.

Tätä on tietenkin vaikea sietää. Jokainen meistä haluaa olla järkevä. Kehitämme kokonaisia tieteenaloja todistamaan, että hupsut tapamme olisivat jotenkin perusteltavissa, jonkin geenin aiheuttamia. Emme kestä sitä, että vaikka kulttuurisilla tavoillamme olisikin jokin funktio, ne ovat myös hyödyttömiä ja huvittavia ja sen vuoksi ihmisyytemme ydin.

Lempi oudon esitävän taiteen tuotantotaloni Zodiak tarjoili tänä sunnuntai-iltapäivänä täydellisen palautuksen alkuperäisen irrationaalisuutemme äärelle. Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta -niminen esitys toi lavalle ja esiin lapsien karun, suloisen ja konstailettoman järjettömyyden. Lapsien toiminta on erittäin määrätietoisesti ja näkemyksellisesti sekavaa. Esityksen keskiössä on lasten päästä keksityt tarinat, laulut ja rallatukset, jotka kaikki tuntuvat suunnitelluilta ja tarkoituksellisilta, vaikka logiikka ja kausaaliteetti ovat vaikeasti tavoitettavia. Lapsilla ei ole tarvetta verhota emootioitaan sepitetyn järkevyyden peittoon – he ovat pystypäin ja ylpeästi sekopäisiä.

Esitys siirtää lapsien performanssit aikuisen kehoon ja siten aikuisten kontekstiin. Efekti on koominen mutta osuva. Minä haluaisin hokea kaupan jonossa sanaparia ”kakka ja pumppu” ja tylsässä palaverissa laulaa keijuista, mutta en tee niin. Pakenen omaan vakavuuteeni ja vakavastiotettavuuteeni ja teeskentelen, että tekemiseni ja olemiseni on pitkällisen ja loogisen valintaketjun tulos, vaikka se ei ole. Olen edelleen se sama lapsi, olen vain oppinut olemaan ja käyttäytymään niin kuin aikuisilta odotetaan, sillä haluan olla vakavasti otettava, kunnollinen aikuinen, jolle myönnetään asuntolaina ja kunniamerkkejä.

Minusta on viime aikoina tuntunut, että suurin inhimillistä kärsimystä aiheuttava epätosi väite on, että ihminen on rationaalinen ja että asioissa kuten politiikassa meitä ohjaa järki ja faktat, ei tunteet ja ideologia. Jos uskoisimme vähän vähemmän omaan järkeemme ja sen objektiivisuuteen, kykenesimme kenties paremmin itsereflektioon sen suhteen, miksi pakolainen pelottaa ja leikkauslista vakuuttaa. Sitä odotellessa kiitän vilpittömästi lapsia ja taiteilijoita, koska he muistuttavat meitä omasta kiusallisesta mutta kallisarvoisesta järjettömyydestämme.