Facebooktwitter

Nyt kun on vedetty feminismillä niin sanotusti löysät pois, voin varmaan siirtyä takaisin turvallisiin aiheisiin kuten uskontoon ja politiikkaan. Aloitetaan ensimmäisestä.

Minä uskon jumalaan ja kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Jostain syystä tämä tieto aiheuttaa minut jotenkuten tuntevassa kuulijassaan aina syvää ihmetystä, aitoa hämmästystä. En tiedä miksi.

En juuri puhu uskonasioista. Syitä on monia. Ensinnäkin uskonto ja uskonnollisuus ovat minulle hyvin yksityisiä, herkkiä asioita. Kestän arvostelua monessa asiassa, mutta uskontoni vuoksi en oikein jaksaisi sitä kohdata. Olen myös valinnut kuplani niin, että hihhulointia ei kovin hyvällä katsota. Olen saanut hävetä uskonnollisuuttani, ja kirjoitinkin aiheesta Charlie Hebdo -tragedian yhteydessä.

Dogmien suhteen en ole niin nökönuuka ja monenmoiset kristinuskon keskeiset opinkappaleet eivät tunnu uskottavilta. Minusta esimerkiksi kristuksen neitseellinen hedelmöitys ja syntymä ovat vitun hyviä tarinoita, mutten usko niiden olevan totta. Suhtaudun Raamattuun niin kuin mielestäni jokaisen, joka sen historiaa tuntee kannattaisi suhtautua: pyhät tekstit ovat valikoituja ja yhdisteltyjä, eikä tätä valintaprosessia ole tehnyt jumala vaan ihmiset.

Myös rituaalit, kuten toimituskaavat ja ehtoollinen tuntuvat vierailta. Ymmärrän rituaalien toistuvuuden tuoman turvan – se on keskeinen osa uskontoa. Jotenkin vain en usko, että Jeesus jostain pilven reunalta kyttää, että mitä se nyt sanoo ennen kuin ojentaa öylätin. Rituaalit ovat oman uskoni näkökulmasta valmiiksi käsikirjoitettu näytelmä, jolla ei ole juuri mitään tekemistä hengellisen dialogin kanssa.

Miksi sitten kuulun kirkkoon ja sanon uskovani kristilliseen jumalaan?

Jeesus oli mielestäni kaikin puolin hyvä jätkä. Hän oli aikansa radikaali ja opetti ennen kaikkea rakastamaan lähimmäistä, niitäkin, joiden kanssa hengailemisesta ei irtopisteitä heru. Kultaisen säännön empatian ja rakkauden sanoma, armo, ja kehoitus pyytettömään anteeksiantoon tuntuvat oikeilta totuuksilta, jotka johtavat ymmärrykseen ja onneen. Minua ei ole koskaan ahdistanut puhe synnistä ja ihmisen syntisyydestä. On mielestäni lohdullista, että ihmiseen määritelmällisesti kuuluu virheellisyys. On turha tavoitella täydellisyyttä, on ihan ok mokata, kunhan pyrkii olemaan hyvä ja katuu ja pyytää anteeksi kun kämmää. Se on mielestäni rauhoittavaa. Lopulta ajattelen, että kaikki hyvä, mitä meissä on: rakkaus, epäitsekkyys ja anteeksianto, ovat jumalasta lähtöisin. Uskon, että omatunnon ääni on jumalan ääni.

Ymmärrän, että läheskään kaikki eivät jaa maailmankatsomustani, eikä minulla ole mitään tarvetta käännyttää ketään. En oikeastaan usko, että uskontoon voisi kääntyä. Joko tarve ja usko korkeamman voiman olemassaoloon asuu ihmisen sisällä tai ei. Kukaan ulkopuolinen ei sitä sinne voi asettaa.

Noniin, nyt kun on kahlattu lävitse se, miten minä näistä hommista suurinpiirtein ajattelen, päästään asiaan.

Kirkko ei ole instituutiona antanut minulle aikuisiällä juuri mitään, en koe yhteyttä seurakuntaan. Koska suhteeni hengelliseen elämään on vahvan henkilökohtainen, enkä näe rituaaleihin osallistumisella varsinaista arvoa, en ole löytänyt paikkaani kirkosta. En ole eronnutkaan, koska uskon, että kirkko tarjoaa apua monelle hädässä olevalle.

Ei ole varsinaisesti kirkon vika, että minä en ole sotkeentunut sen toimintaan. Kirkko ei ole tehnyt mitään väärin, en kaipaa tarkemmin nuorille aikuisille kohdennettua kirkollislehteä tai televisiomainoksia. Oikeammin vika on minussa – en ole vaivautunut ottamaan selvää, mitä kirkko voisi minulle tarjota.

Noin kuukausi sitten satuin selailemaan Espoon seurakuntien Esse-lehteä, joka normaalisti siirtyy suoraan postiluukusta paperinkeräykseen. Silmiini osui ilmoitus hiljaisuuden retriitistä, jonka kotiseurakuntani Tapiolan seurakunta järjesti 1.-3.5..

Olen järjestänyt DIY-hiljaisuuden retriittejä vanhempieni mökillä Satakunnan Ahlaisissa monasti. Nautin luontoon vetäytymisestä, internetittömyydestä. Osittain se on työskentelyni – kirjoittamisen  -vuoksi välttämätöntä. Tällaisia kolmen pennin blogauksia kyllä kirjoittaa työpäivän jälkeen, mutta kaikenmoinen taideppaska vaatii vähän enemmän ilmaa ympärilleen.

Konsepti tuntui siis miellyttävältä.

Leiriä vietettiin Espoon seurakuntien leirikeskuksessa Hilassa. Puitteet metsässä hiljaa mököttämiseen olivat mainiot. Jo riparin isostoiminnasta muistan, miten leirikeskuksen vääjäämätön ruokailutahti tuo elämään rytmin, jota kotona on vaikea tavoittaa. Aurinko nousee, aamupala-lounas-kahvi-illallinen-iltapala, aurinko laskee. Struktuuri antaa ajatuksille tukea virrata vapaasti.

Hiljaisuuden retriitti entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa oli myös mielenkiintoinen sosiaalinen seikkailu. En mitenkään erottunut porukasta – mukana oli kaiken ikäistä ja sorttista väkeä. Koska olen tällainen utelias epeli, arvailin esirukouspyynnöistä ja ihmisten huokailutahdista, mikä heidät on tuonut viettämään hiljaista viikonloppua toisten tuntemattomien kanssa.

Omat motiivini vetäytymiseen olivat selvät, eikä retriitti olisi voinut osua parempaan paikkaan. Toivuin viime viikon myllytyksestä ja tarkoitukseni oli kirjoittaa. Lopulta kirjoitinkin, mutta aivan jotain muuta kuin alun perin olin ajatellut. Päädyin käymään lävitse poikkeuksellisen väkivaltaista hylkäämiskokemusta, joka osui kohdalleni viime marraskuussa, kun tärkein ja pitkäaikaisin ystäväni katkaisi minuun välit oikeastaan ilman mitään selitystä. Olen kantanut surua sisälläni puoli vuotta, sillä arjen keskellä on vaikea pysähtyä käsittelemään isoja asioita. Tuntemattomien ihmisten keskellä espoolaisessa metsässä ei ole mitään muuta kuin aikaa ruokailujen välissä. Itkin paljon, kirjoitin paljon ja annoin anteeksi, mikä tuntui vielä hetki sitten täysin mahdottomalta.

Löysin kuin löysinkin kirkosta jotain itselleni, jotain todella arvokasta. En vain ollut ymmärtänyt etsiä sitä. Meidän molempien iloksi kokemus oli positiivinen ja tunsin pitkästä aikaan jotain yhteyttä siihen instituutioon, joka valtionkirkoksi kutsutaan.

Yksi ongelma kirkolla mielestäni on: laadunvarmistus. Sekä retriittiä vetänyt seurakunnan työntekijä että pastori olivat ajatusmaailmaltaan ja uskoltaan sellaisia, että minun oli mukava olla. Meidän jumalamme tuntui olevan sama. Näin ei aina ole. Muistan omasta seurakuntanuorihistoriastani ne kuuluisat pastorit, jotka kertoivat rasvaisia vitsejä ja olivat avoimesti rasisteja. Heidän puheissaan uskon keskeinen merkitys tuntui olevan helvetin välttely, ei lähimmäisenrakkaus, armo ja anteeksianto.

Tavallaan on mielestäni ihan ok, että kirkkoon mahtuu erilaisia ääniä ja erilaisia uskoja. Mutta missä menee raja? Mahtuuko kaltaiseni homonhalailija samaan lafkaan eheyttäjien kanssa? Varsinkin kun pienemmissä seurakunnissa mahdollisuus vaikuttaa siihen, minkälaisen pastorin kanssa on tekemisissä on puhtaan nolla. Eheyttäjä vai tolkunpappi, jatkuvaa arpapeliä.

Jos tällä pitkällä ja henkilökohtaisella vuodatuksella nyt on jokin sanoma, se on tämä:

Kirkollisveronmaksaja. Älä istu kotona odottamassa kirkkohäitä tai hautajaisia. Etsi kirkosta jotain muutakin itsellesi oikean tuntuista. Jos minä löysin jotain, sinäkin löydät jotain. Ehkä siten kirkko tuntuu joskus jälleen omalta.