Olen vältellyt tämän tekstin kirjoittamista kauan. Tänään luin YLEn artikkelin aiheesta ja ajattelin, että nyt on aika. Artikkeli kertoo suhteista, jotka päättyvät yksipuolisesti toisen ihmisen katoamiseen. Katoamalla jättämiselle on ihan oma sana, ghostaus. Tulee mieleen Ghostbusters, eikös tuukin? Valitettavasti tiedän, ettei ko. elokuvilla ole paljoakaan tekemistä itse elämänkokemuksen kanssa.
Olen ghostauksen kohde. Kyseessä ei ollut romanttinen suhde vaan 25 vuotta kestänyt ystävyyssuhde. Reilu vuosi sitten marraskuussa 2014 paras ystäväni kertoi minulle puhelimessa tavanomaisena sunnuntaina, ettei halua olla kanssani enää tekemisissä, sillä aiheutan hänelle selittämätöntä pahaa oloa.
Kuten artikkelissa kuvaillaan, ghostaamisen kohde harvoin aavistaa eroa tulevaksi ja sama päti omaan tilanteeseeni. Mielestäni ystävyyssuhteemme oli lisäksi dialoginen ja puhuimme usein myös ystävyydestämme ja siitä, miltä toisen tekemiset, sanomiset ja elämänmuutokset tuntuivat. Hänen halunsa poistaa minut elämästään tuli todella yllätyksenä.
En tähän päivään mennessä tiedä, miksi ystäväni hylkäsi minut. Reaktioni noudatteli artikkelissa mainittua kaavaa: ensin olin järkyttynyt, sitä seurasi viha. Vihaa seurasi itsesyytökset ja epätoivo. Luin uudelleen ja uudelleen vuodentakaisia viestiketjuja ja mietin, olinko silloin jättänyt kiittämättä tai tuolloin unohtanut pyytää anteeksi. Itseinho oli lohdutonta. Ajattelin, että olen maailman paskin ihminen, kun paras ja vanhin ystäväni hylkää minut selittämättä. Itseinho vaihteli epäuskon kanssa: miten hän saattaa? Perhettäni kohtasi joulukuussa kuolemantapaus, jonka motivoimana vetosin ystävääni: Emmekö voisi nähdä ja jutella? Vaikka sopua ei syntyisi, en kestänyt samaan aikaan kuoleman kohtaamista ja välirikkoamme. Ystäväni ilmoitti, ettei halua nähdä eikä käsitellä asiaa. Vaivuin syvälle vihan, epäuskon ja itseinhon mustaan aukkoon, jossa vietin koko alkuvuoden ja kävin työterveyspsykologin vastaanotolla lähinnä huutamassa ja itkemässä.
Keväällä hiljaisuuden retriitissä tunsin, että haluan päästää vihasta irti, ennen kuin se myrkyttää jotain peruuttamattomasti. Kirjoitin ystävälleni retriitissä pitkän kirjeen, jossa selitin tunteitani. Annoin surun huokua yli. Paino hartioilla keveni ja painajaiset vähenivät.
Kesällä näin hänet ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen niin, että juttelimme. Hän ei vieläkään suostunut puhumaan tapahtuneesta, joten selitin lähinnä omia tuntojani ja hän kuunteli. Kokemus oli outo, sillä ymmärsin, ettei puolen vuoden ero pysty sulattamaan 25 ystävyysvuoden kiintymystä. Itseinho palasi muuttuneena: miten saatoin syleillä ja ikävöidä ihmistä, joka kohteli minua niin huonosti? Eikö minulla ole mitään itsekunnioitusta?
Vaikeinta koko prosessin aikana oli hyväksyä, että oikeutta ei ole. Vaikka noin puoli vuotta tapahtuman jälkeen aloin ymmärtää, että tapahtunut ei ollut omaa vikaani, en saanut asiaa käsitellyksi. Suurin syy tähän lieni se, että ystäväni ei joutunut teostaan minkäänlaiseen edesvastuuseen. Kaikki yhteiset ystävämme ovat edelleen hänen ystäviään. Kaikki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikään jumalallinen käsi ei laskeutunut taivaasta kurittamaan häntä ja oikaisemaan vääryyttä ja kaltoinkohtelua, jonka osakseni sain. Minun oli saavutettava rauha ja anteeksianto ilman kasvokkaista kohtaamista ja anteeksipyyntöä. Se on vaikeinta, mitä olen elämäni aikana tehnyt ja välillä epäilen, olenko sittenkään onnistunut.
Tärkein oppi kokemuksesta on itselleni ollut se, että kuka tahansa voi toimia uskomattoman julmasti. Kuultuani kertomuksia maitokioskille lähtemisistä ja muista huonosti hoidetuista elämänpolkujen erottamisista olin aikaisemmin ajatellut, että tekijä on psykopaatti, jollakin tapaa empatiakyvytön ja yhteiskuntakelvoton kusipää. Tapauksen satuttua omalle kohdalle, ollessani sen kohteena ja sen tekijän ollessa ihminen, jonka sielua ja sydäntä olen rakastanut pyyteettömästi oikeastaan koko elämäni, ymmärsin: eivät pahat ihmiset toimi näin. Ihan tavalliset ihmiset kykenevät mihin vain.
Järjettömän naiiviuden uhalla sanon: me valitsemme joka päivä, miten kohtelemme lähimmäisiämme. Teot eivät määritä sitä, olemmeko me itse ”hyviä” vai ”pahoja” vaan sen, millaisen jäljen jätämme ympäröivään maailmaan. Joku viisas nainen sanoi joskus jossain, että jokainen vuorovaikutustilanne jokaisessa ihmissuhteessa on lampeen heitetty kivi, jonka renkaat näkyvät pitkään ja lyövät rantaan. Suhteessa toisiimme me joko autamme tai traumatisoimme, nostamme tai poljemme maahan. Päätös on meidän.
Toisia on helppo satuttaa sekä netissä että ihmissuhteissa, koska toisen tuskaa ei ole pakko tuntea. Empatia on jotain, mikä pitää haluta kokea, sille pitää antautua. On helpompaa kääntää pää ja sulkea sydän – toimia kuten on itselle helpompaa ilman toisen kyyneleitä, syyllisyyden tunnetta ja ärsyttäviä sotkuja.
Itse olen nyt jotenkuten kunnossa. Edelleen suruni on aina kaksinkertaista: kun minulla on huolia, itken paitsi niitä myös sitä, että olen menettänyt ihmisen, joka ennen jakoi huoleni. Näen toistuvia painajaisia. En pysty katsomaan 10-vuotiasta kummityttöäni parhaan ystävänsä kanssa tuntematta fyysistä kipua.
Olen oppinut vihaamaan lauseita ”kaikki tapahtuu syystä” ja ”kaikki mikä ei tapa, vahvistaa”. Tämä kokemus on yksittäisenä elämäntapahtumana traumatisoivin, jonka olen kokenut. Tulen kantamaan sitä itsessäni aina – ei tule enää koskaan olemaan minua, jolle tätä ei ole tapahtunut. Olen pysyvästi eri, eivätkä nämä muutokset ole hyviä.
Yksi positiivinen asia tapahtuneesta on kuitenkin seurannut: olen oppinut arvostamaan eri ihmisiä elämässäni aivan uudenlaisella tavalla. Siteet ja luottamus tiettyihin ystäviin on vahvistunut. Ilman heitä en olisi koskaan saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että syy ei ollut minussa, että minä olen hyvä ystävä ja ihan kiva ihminen, enkä ansaitse tulla roskiin heitetyksi. Ilman heitä en olisi tänään tässä kirjoittamassa tätä.
Kuten sanoin, mietin pitkään tämän tekstin kirjoittamista. En halua vaikuttaa katkeralta, en mustamaalata enkä olla vihamielinen, ja koen todella sydämessäni antaneeni anteeksi entiselle ystävälleni. Halusin jakaa tarinani sillä ajatuksella, että jossain siellä ruudun takana on joku, joka on selittämättömästi hylätty. Sille ihmiselle haluan sanoa seuraavaa:
Älä etsi syytä, koska et voi sitä löytää. Vika ei ollut sinussa. Ihmissuhde on aina kahden kauppa ja joskus kauppoja ei tule, tämä on tietenkin selvää. Julmaa kohtelua ei kuitenkaan oikeuta mikään, et ole voinut tehdä mitään, mikä oikeuttaisi sen, että toinen ihminen hylkää sinut selityksettä. Sure, itke. Hyväksy, että kaikki elämänkokemukset eivät ”kasvata” ja ”tee vahvemmiksi”, osa repii kappaleiksi, ja ihmisen tehtäväksi jää yrittää jotenkin selviytyä. Yritä avata itsesi kohtaamaan rakkautta ja luottamusta uusissa paikoissa ja ihmisissä – voit yllättyä.
Hymyile.
Kaikki järjestyy.
26 helmikuun, 2016 @ 10:18
Hei Lotta
Todella ikävä lukea kokemuksestasi. Tekstisi varmasti sanoittaa monelle tutut tunteet ja tuo esille sen, miten pitkätkin ihmissuhteet voivat päättyä toiselle osapuolelle epäselvistä syistä. Sinulla on tietysti oikeus tuoda esille tunteitasi ja ehkä tämä oli sinulta jokin viimeinen yritys luoda välillenne keskusteluyhteys. Minusta tuntuu silti toisen osapuolen puolesta pahalta se, että käsittelet julkisesti välirikkoanne tavalla, joka väkisinkin syyllistää toista osapuolta antamatta mahdollisuutta puolustautua. Etenkin kun annat ymmärtää hänen henkilöllisyytensä olevan laajasti tiedossa tuttavapiirissäsi.
Ihmiset harvoin katkaisevat ihmissuhteita pahuuttaan, vaan koska se suhde vie enemmän kuin antaa. Näin ilmeisesti hänkin koki, ja toisella on silloin oikeus jättää se suhde taakse. Syy on luultavasti enemmän siinä, etteivät hänen tarpeensa siinä tilanteensa ja sinun kykysi vastata niihin kohtaa, ja se taas voi johtua ihan elämäntilanteistakin. Tällöinkin pitäisi tietysti voida keskustella asiasta kunnolla, mutta joskus on niinkin, ettei toinen osapuoli asiaa kertakaikkiaan ymmärrä. Toivottavasti saat vielä uuden mahdollisuuden siihen, mutta toista ihmistä et kuitenkaan voi muuttaa. Tsemppiä!
26 helmikuun, 2016 @ 11:52
Hei. Arvelinkin, että saan joltakulta tällaista palautetta. Se tuntuu iskulta palleaan, mutta vastaan silti. Ehkä on epäreilua käsitellä asiaa ilman hänen näkökulmaansa. Se ei ole kuitenkaan minun valintani. Olen tehnyt kaiken inhimillisesti mahdollisen saadakseni asiaan hänen näkökulmansa. Minä olen ottanut ystävääni hänen tekonsa jälkeen yhteyttä monta kertaa ja pyytänyt juttelemaan, edes jollakin tavalla avaamaan, miksi asiat menivät miten menivät. Hän on jokaisella kerralla kieltäytynyt. Olen vuoden aikana joutunut kahdesti olemaan hänen kanssaan samoissa juhlissa ja olen kestänyt ne aiheuttamatta päivänsankareille tai kenellekään ainakaan merkittävää tuskaa aiheesta, vaikka hänen läsnäolonsa tuntuu minusta samalta kuin jonkun valtavaa fyysistä väkivaltaa selittämättömästi minulle tehneen ihmisen läsnäolo. En ole puhunut hänestä pahaa yhteisille ystävillemme, en mustamaalannut häntä niiden salaisuuksien avulla, joita hän minulle uskoi ystävyytemme aikana. Olen ollut aivan vitun kiltti tyttö ja ajatellut itseäni tässä tilanteessa aivan saatanan vähän.
Koska hän ei syystä tai toisesta pysty käsittelemään asiaa kanssani, minun on käsiteltävä se muilla tavoin. Olen käynyt psykologilla ja puhunut, nyt kirjoitin, ensimmäistä kertaa, julkisesti. Jos lukisit kirjoitukseni huomaisit, että en pidä häntä pahana tai hänen tekoaan pahuutena – aivan eksplisiittisesti sanon, että hän ei ole paha ihminen vaan vain toimi väärin sen suhteen, miten hoiti asian. Ketään ei voi pakottaa toisen ystäväksi, eikä toista voi muuttaa, mutta eron voi hoitaa hyvin tai huonosti.
Kiitos tsempistä, vaikka jotenkin tuntuu, että se ei ole kovin vilpitöntä. Toivoisin, että tietäisit, miten raskasta tämä kaikki on minulle ollut ja miten vaikeaa oli tämä teksti kirjoittaa.
2 syyskuun, 2023 @ 18:04
Tämä artikkelisi oli äärimmäisen erinomainen, kiitos. Olen itse kokenut vastaavan, mutta parisuhteessa, jossa molemmat vielä viikkoa aikaisemmin vannoivat rakkautta ja pohti lapsilukua.
Olen eri mieltä Katariinan kanssa. Ghostaaminen läheisestä ihmissuhteesta on psyykkistä väkivaltaa. Sen vaikutukset voivat olla yhtä vakavia tai vakavampia kuin fyysinen pahoinpitely. Sitä ei tarvitse hyväksyä, eikä Lotalla ole mitään velvollisuutta empatisoida väkivallantekijää tai vaieta kokemuksestaan. Nimeltä hän ei mainitse ja se on asiallisesti tehty. Toisin kuin Lotalla, väkivallantekijällä on ilmeisesti koko ajan ollut mahdollisuus toimia toisin ja pyrkiä korjaamaan tekemänsä vahinko, esimerkiksi varaamalla se aika käydä Lotan kanssa asia kunnolla läpi. Totta kai sen jälkeen on mahdollisuus jatkaa eri suuntiin, mutta tuollaisen luottamuksellisen suhteen jälkeen, ei voi jättää toista tuolla tavalla heitteille. Ex-kaveri ei ole ilmeisesti ole mitenkään pyrkinyt selittämään toimintaansa, joten minusta ei voi syyllistä Lottaa siitä, että hän jakaa näinkin hienosti ja selvästi aidosti omat tunteensa tapahtuneesta. On todella luonnollista, että Lotta kokee nuo tunteet, joita tekstissä kuvaa. Kenenkään ei yksinkertaisesti pitäisi toimia tuolla tavalla läheistä ihmistä kohtaan.
26 helmikuun, 2016 @ 11:21
Hyvä ja mieltä avaava teksti. Mä olen itse ollut ns ”ghostaaja”, ja hylkäsin kerran erään ystäväni samalla tavalla. Emme olleet tunteneet yhtä pitkään kuin te, mutta myöhemmin ilmeni, että olin ko henkilön ainoa ystävä silloin. Olin tuntenut hänet pitkään, mutta hyvänpäiväntuttuina, erään projektin tiimoilta lähenimme. Jossain vaiheessa tämä ystävä vain muuttui erittäin raskaaksi. Kaikkihan me olemme joskus ärsyttäviä mutta minusta tuntui, että hän vain koko ajan vaati minulta jotain, mihin en pystynyt, aiheutti erittäin kiusallisia tilanteita porukassa ja koin, että hän ei koskaan ollut tukenani, päinvastoin. Lisäksi hän oli aina oikeassa ja muunlaisia näkemyksiä tai totuuksia ei ollut. Hänellä oli oikeus arvostella minua, mutta loukkaantui syvästi, jos sanoin hänestä jotain, mikä ei ollut positiivista. Ystävyytemme jatkui 5 vuotta ja oli meillä hyviä hetkiäkin, kunnes eräänä päivänä menetin hermoni ja päätin, että en ole enää hänen kanssaan tekemisissä. En sen kummemmin selitellyt hänelle sillä jotenkin oletin, että hän tietää kyllä. Asiahan ei ollut näin, ja myöhemmin tajusin, että jos hitusenkaan arvostan häntä, olen selityksen velkaa. Kirjoitin myös kirjeen jossa selitin kaiken edellämainitun. Että koin vain sijoittavani liikaa ja ottavani vielä siihen velkaa liian isolla korolla saamatta vastinetta. Vastaus yllätti minut, se oli kiitos. Hän oli vuoden päivät itkenyt ja ahdistunut, että mitä hän teki väärin. Häntä on aina pidetty vähän vaikeana persoonana, ja tämä avautuminen viimein avasi hänen silmänsä ja auttaa häntä nykyisissä suhteissa. Hän kuvaili käyneensä juuri nämä prosessit läpi, mitä kirjoituksessasi. Minuakin hävetti, että miksi vain en selittänyt, miksi en puhunut.
Minusta sinä ja kaikki muutkin hylätyiksi tulleet ansaitsette selityksen. Mielenrauhan ja tulevaisuuden vuoksi.
26 helmikuun, 2016 @ 13:15
Kiitos kiitos kiitos Lotta kirjoituksesta! Kohdalleni sattui samanlainen tilanne muutamia vuosia sitten ja jotakuinkin tarinani jatkui samalla tavalla kuin sinunkin. Sain lopulta jonkinlaisen vastauksen, joka oli melkoisen musertava. Koko juttu tuli aivan yllätyksenä minulle, vaikka toinen osapuoli oli sitä mieltä, että ystävyyden kariutuminen oli lähtenyt käyntiin jo ajat sitten. Olen pyöritellyt asiaa kaikilta kanteilta, ja vaikka olen itsekin sitä mieltä, että ystävyyssuhteen saa päättää, jos siltä tuntuu niin ongelman ydin on tapa, jolla sen tekee. Katoaminen selittämättä on äärimmäisen epäkunnioittavaa ja vastenmielistä varsinkin kun kyse ei ole psykopaatista tai muutenkaan mieleltään sairaasta vaan ihmisestä, joka tietää mitä tekee. Vaikka kokemus on traumatisoinut minut iäksi, olen halunnut itsekin löytää asiasta positiivisuuden siemenen. Olen kokemusta rikkaampi ja tiedän tasan miten ihmisiä ei kohdella. Joskin luulen etten olisi ennen tätä tapaustakaan voinut toimia niin epäkunnioittavasti ja kylmästi. Olen kanssasi samaa mieltä, että tällaisen yli ei pääse täysin koskaan ja joskus se mikä ei tapa, haavoittaa iäksi. Olen kuitenkin nykyään onnellinen ja arvostan laillasi ympärilläni olevia ihania ihmisiä aivan uudella tavalla ja enemmän kuin koskaan. Tiedän, että olen matkalla kohti jonkinlaista sielunrauhaa tämän inhottavan asian kanssa, vaikka hetki siihen vielä menisikin. Aurinkoa kevääseen!
26 helmikuun, 2016 @ 13:28
Kiitos. Aloin vähän itkeä bussissa, kun luin kommenttisi. Pelkäsin kirjoittaa tätä, koska kokemuksen aiheuttama häpeä on suuri. On kamalaa, mutta samalla todella lohduttavaa, että näin on käynyt jollekin toisellekin ja että kaikki järjestyy. Kiitos kommentistasi ja samoin – aurinkoa kevääseen. 🙂
26 helmikuun, 2016 @ 15:05
Kiitos Lotta koskettavasta kirjoituksesta. Minulla on samankaltainen kokemus kun kymmenen vuoden syvä ystävyyssuhde katkesi kuusi vuotta sitten. Meillä oli toki ollut jonkun verran konfliktia ja kun nostin kissan pöydälle, toinen ihminen katkaisi kaikki yhteydenpito ilman mitään keskustelua. Emme ole tavanneet tämän jälkeen. Odotin kyllä silloin konfrontaatiota ja jopa riitaa, mutta en ikinä ystävyyden katoamista tällä tavalla.
Kävin läpi kaikki mainitsemasi vaiheet. Maailmaini meni palasiksi. Syytin itseäni. Olin todella vihainen häntä kohtaan. Kirjoitin jopa kirjeen mutta ainoa reaktio siihen oli, että hän ei halua olla enää minun kanssa millään lailla tekemisissä. Ei mitään mahdollisuutta keskusteluun.
Pohdin jatkuvasti, olisinko voinut tehdä asioita toisin. Tietenkin olisin voinut. Olen luonut miljoona eri skenaariota joiden mukaan olisin voinut toimia. Mutta nyt tapahtui näin enkä voi kääntää aikaa taaksepäin. Ja luultavasti kaikki nämä skenaariot olisivat johtaneet samaan lopputulokseen. Minua lohduttaa ajatus siitä, että riippumatta mitä itse tein tai en tehnyt, tämä oli toisen ihmisen ratkaisu ja hän saa ottaa siitä vastuun. Tänään olen antanut anteeksi sekä itselleni että hänelle.
Tämä ihminen on jättänyt minuun aukon jota kukaan muu ei pysty paikkaamaan. Toisaalta olen rakentanut tämän aukon ympärille muita tärkeitä ihmissuhteita ja koen olevani melko onnellinen. ”Mikä ei tapa, se vahvistaa”-tyyppisiä lauseita ovat kyllä kliseemäisiä ja lohduttomia, varsinkin alkuvaiheessa. Itse tulkitsen sen silleen, että niistä pienistäkin positiivisista asioista jotka tästä seuraa kannattaa pitää tiukasti kiinni, niin ei satu enää niin paljon. Minäkin arvostan enemmän heitä jotka ovat ympärilläni ja olen heidän ystävyydestään onnellinen ja kiitollinen. Sen sijasta, että miettisin mitä olisi voinut olla, olen kiitollinen siitä mitä minulla nyt on.
Jokaisen kokemus ja toipuminen on erilainen. Haluaisin vain jakaa oma kokemukseni. Ihanaa perjantaita ja voimia 🙂
26 helmikuun, 2016 @ 15:37
Kiitos, kun jaoit. Ihanaa perjantaita! 🙂
26 helmikuun, 2016 @ 16:07
Välien katkaisemiseen yllättäen voi syynä olla, että ystävä on tullut kaltoin kohdelluksi jo pidemmän aikaa. Se ettei selitä välirikkoa, voi olla jonkinlaista kostoa ”saa maistaa omaa lääkettään” ja toisaalta sitä, että ei usko puhumisen auttavan, kun se ei ole ennenkään auttanut toista ymmärtämään omaa näkökulmaa. Kolmas vaihtoehto on se, että toinen ei enää pidä sinusta, olette ehkä molemmat muuttuneet ihmisinä liian kaus toisistanne, ja on ikävää kertoa tämä päin naamaa. Sinun näkökulmastasi vain sinua on kohdeltu huonosti, entä entisen ystäväsi näkökulmasta? Toistat moneen kertaan, että vika ei ole sinun… miksi? Eikö kannattaisi ajatella, että omassa käytöksessä on ollut jotain, mistä syystä toinen on ollut valmis katkaisemaan ystävyyden. Se ei välttämättä tarkoita, että sinun pitää muuttua ihmisenä ratkaisevasti. Moni tuntuu olevan sokea itselleen, tuntuu pahalta kuulla itsestään syytöksiä, jotka eivät omasta mIelestä sovi omaan persoonaan. Vasta ajan kanssa tajuaa että ehkä omassa suhtautumisessa oli parannettavaa ja ettei pystynyt näkemään toisen lähtökohtia, ja toisen mielipahassa oli perää. Minulle ainakin on käynyt näin. Joskus ihmiset vain muuttuvat eri suuntiin, ja yhteisymmärrys kuolee, silloin asialle ei voi mitään. Et kertonut oletko koittanut pyytää entiseltä ystävältäsi anteeksi, että ystävyytenne ei enää toiminut hänen mielestään,ja että olet siitä pahoillasi. Tulevaisuudessa voi vain ottaa opiksi ja koittaa olla parempi ystävä muille.
26 helmikuun, 2016 @ 16:55
Hei. Kommenttisi osoittaa kyllä aivan käsittämätöntä empatiakyvyttömyyttä. Ihanko oikeasti luettelet minulle – tietämättä minusta mitään – mistä ystävyytemme katkeaminen johtui? Kuvitteletko, etten ole miettinyt noita kaikkia vaihtoehtoja ja miljoonaa muuta mielessäni viimeisen vuoden aikana? Mitä kohtaa et sanassa ”itseinho” ymmärrä? Tiedostan oikein hyvin, että en ole täydellinen ihminen, että osaan olla aivan kamala ja ajattelematon. Olen oikein hyvin kosketuksissa omien luonteenvikojeni kanssa ja ensimmäiset puoli vuotta vihasin itseäni ja ajattelin, että kaikki on minun vikaani, koska olen niin huono ihminen, etten ansaitse rakkautta. Kesti pitkän aikaa, että ymmärsin, että vika ei todellakaan ollut minussa eikä siinä, millainen olen. Minulla on myös muita ystäviä, joiden kanssa olen vuorovaikutussuhteessa ja jotka varsinaisesti tuntevat minut, ennen kuin analysoivat luonteenvikojani. Vaikka olen epätäydellinen ja vaikka kaikilla – myös entisellä ystävälläni – on täysi oikeus olla olematta ystäväni, ei mikään oikeuta osakseni saamaa kohtelua. Pelkäsin kirjoittaa tätä tekstiä juuri kaltaistesi ihmisten takia, jotka saavat tämän hauraan oivalluksen horjumaan. En tiedä, mitä sinulle sanoisin, muuta kuin että olisit kyllä voinut jättää tämän kommentin kirjoittamatta, ihan oikeasti.
28 helmikuun, 2016 @ 20:31
Eli vastasit juuri niin kuin ajattelin. Perheväkivalta on rikos, ystävän jättäminen ei. Empatiaa en kaipaa, minähän kirjoitan tänne nimettömänä, toisin kuin sinä. Vertaistukea ja kostoa ei kannata sotkea toisiinsa.
28 helmikuun, 2016 @ 20:44
Voi hyvää päivää. En sanonut, että ystävän hylkääminen on rikos, vaikka omaan käsitykseeni ystävyydestä ei kyllä käsitteellisesti kuulu selittämättömästi hylkääminen vaan uskollisuus. Vertaukseni käsitteli sitä, että sinä tulet tänne vertaistueksi tarkoitetun kirjoituksen alle kohkaamaan, että minä olen huono ihminen ja nujertaja, kun haluan tässä käsitellä asiaa tietystä näkökulmasta, ja että toimintasi on mielestäni älytöntä ja tahditonta. Tämä ei ole objektiivinen, kaikki huomioon ottava, absoluuttisen totuuden esiintuova kirjoitus. En ole missään kohtaa väittänyt sellaista. Tämä ei myöskään ole kosto, enkä ymmärrä millä perusteella sellaista vihjailet. Jos haluaisin kostaa entiselle ystävälleni, minulla olisi siihen tehokkaampia keinoja, ja olisin tarttunut niihin jo aikaa sitten. En ymmärrä, miksi haluat, että häpeäisin (vielä enemmän) tapahtunutta ja miksi hiljenisin kokemuksestani. En aio tehdä niin, sillä haluan toipua ja toivottavasti edesauttaa muiden vastaavanlaisen kokemuksen läpi taistelleita omassa toipumisessaan. Heitä tämänkin kirjoituksen kommenteista löytyy useita. Tämän häpeän auki kirjoittaminen ja vertaistuen tarjoaminen on osa omaa paranemisprosessiani. Harmi, jos se on nyt sinulle vaikeaa kestää ja sietää. Mene vaikka lenkille tai soita jollekin ystävällesi ja hauku minut pystyyn. Minä en jaksa enää moderoida tai vastata yhteenkään kirjoittamaasi viestiin. Ihan vitun sama, jos se tekee minusta ”nujertajan”.
Ja juu, sinä kirjoitat nimettömänä. Ehkä voisit alkaa kirjoittaa nimelläsi omista henkilökohtaisista kokemuksista ja huomata, miten mukavaa se on. Tulen mielelläni sitten kommentoimaan tekstejäsi ja ruotimaan sinua ihmisenä nimimerkin suojista.
3 syyskuun, 2023 @ 10:44
Pia, vaikka kyse ei ole perhesuhteesta, ghostaaminen läheisestä ihmissuhteesta on väkivaltaa. Et selvästi ole kokenut itse vastaavaa. Ongelma on nimenomaan siinä, että tilanne tulee täysin yllättäin. Miltä sinusta tuntuisi, jos paras ystäväsi tai nykyinen kumppanisi tai vaikka toinen vanhempasi, vain ottaisi jalat alleen? Ei kannata kommentoida, jos et tosiaan kykene samaistumaan.
14 elokuun, 2019 @ 03:24
Hei! Käyn juuri nyt saman tapaista prosessia elämässä. Ystäväni ei vastaa puheluihin ei viesteihin. Vuosi sitten tapasimme, kun kävin kotiseudullani. Tänä vuonna ei halunnut enää tavata eikä edes vastaa puheluihin eikä viesteihin. Tämä vie hermot, kun ei saa nukuttua ja mietin, mitä olen tehnyt?
9 lokakuun, 2019 @ 23:55
Olen kokenut saman , ystävyys kesti 25 vuotta. Muutin kauas opiskelemaan, mutta yritin silti pitää yhteyttä. Halusin kuulla mitä ystävälleni kuuluu,mutta yhtä äkkiä tapahtui ,ettei viesteihin eikä puheluihin vastattu. Olin huolissani, että olinko loukannut ystävääni tai oliko sattunut jotain, ettei jaksa edes puhua. Ymmärrän sen, että on niitäkin aikoja, mutta odotin edes pientä merkkiä, että ollaan elossa. Sitten kirjoitin kirjeen ja kysyin asiaa. Yritin esittää huoleni asiallisesti ja sain sellaisen vastauksen, että tyrmistyin täysin. Olin vienyt hänen aikaansa ja suhteemme oli epäpalanssissa,että hän antoi enemmän. Että olin soittanut aina epäsopivaan aikaan, ja hän unohti vastata, oli tarkkaan laskenut soitot, mutta ei maininnut viestiä, jossa kysyin mitä sinulle kuuluu? Siis en ajatellut vain itseäni vaan olin aidosti huolissani. Nyt sain vastauksen ja annan olla asian ja ystäväni on vain muistoissani se rakas ihminen, jonka kanssa kuljin hetken elämänpolkua ja nyt polkumme ovat eronneet. Olemme eri lähtökohdista ja edelleen elämämme on kovin erlaista. Ehkä sekin vaikutti ystävyyden katoamiseen, minulla ei ollut muuta antaa kuin ystävyys ja harvat kerrat ,kun pääsin matkustamaan vanhaan kotikaupunkiin. Tämä satuttaa ja ei katoa sydämestä koskaan. Se tuo itselle arvottomuuden tunteen ja ihmettelen sitä julmuutta, miten voi kohdella toista niin julmasti. Voihan asiat ilmaista toisinkin, eikä moittia ja vetää toisen aivan maan alle ja tallata toisen ihmisarvo, josko ei sitten arvostaisikaan ystävyyttä, mutta inhimillistä olisi tunnustaa, ettei itse jaksa olla sosiaalinen, että elämässä on sellainen vaihe, ettei ole aikaa. Toisaalta, kun olen tätä asiaa miettinyt, itkenyt ja toivonut, etten olisi edes ollut minäkään yhteydessä. Kerroin ikävästä ja välittämisestä, mutta sillä ei ollut arvoa. Voisiko toinen oikeasti olla avuntarpeessa tai burn outissa? Yritän unohtaa ja toivon kaikkea hyvää!
3 syyskuun, 2023 @ 10:49
Aiempi viesti oli siis Pille ja Liinalle. Ongelma nimenomaan näissä tapauksissa on, että pidempiaikaista ”kaikki on mennyt huonosti” kokemusta ei välttämättä ole. Voi olla täysin päin vastaisia kokemuksia, vaikk et onnekseei ole itse joutunut kokemaan tuollaista.
26 helmikuun, 2016 @ 16:58
Olen eri mieltä.
Se, mitä tapahtui, oli avauksen kirjoittajan vika. Se oli myös hänen ystävänsä vika. Ystävänsä viallisuuteen kirjoittaja ei voi vaikuttaa, mutta itseensä voi. Jos tapahtunutta ajattelee puhtaasti sosiaalisen vuorovaikutuksen kannalta, niin kirjoittaja ei ollut tietoinen omasta vaikutuksestaan toiseen ihmiseen. Jos ei tiedä, miten toimillaan vaikuttaa muihin, niin se on oma vika. Kenen muukaan? Jos oletat, että ystävyydessä on olemassa jotkut säännöt, ja ystäväsi on eri mieltä, ja sen takia käyttää ”asiaankuulumattomasti”, niin on kirjoittajan vika, että hän on olettanut sääntöjen koskettavan myös ystävää.
Ei ole mitään sääntöjä. Ei oikeuksia. Ei velvollisuuksia. Tätä on ihmissuhteiden todellisuus, ja jos sitä ei kestä, niin kenen vika se voi olla kuin oman itsensä. Ei olemassa oikeutta valita elämää ”mukavassa todellisuudessa”. Tietysti ystävän voi tuomita, jos se auttaa asiaa käsittelemään. Mistä kirjoittaja muuten tietää, ettei hänen ystävänsä ole paha. Tietääkö hän mitä pahuus on. Pahuus on ihmiselämässä läsnä kaikkialla, eikä se ole vain tekoja, vaan lähtee jo siitä, miten näkee maailman ja miksi. Ehkä ystävän sielu on paljon mustempi kuin kirjoittaja olettaa, ja ehkä kirjoittaja ei nähnyt tätä koski koki kaiken suhteessa ”ystävyyden” silmälasien läpi. Tätäkin voi pitää ihmisen hyväksikäyttönä. Ettei näe mitä ihminen on, vaan ottaa hänet omaan elämäänsä itselle sopivalla, sosiaalisesti tarkoituksenmukaisella tavalla, ystävänä. Tunnistaako kirjoittaja pahuuden itsessään?
Se, mitä kirjoittaja kuvaili, on jotain mitä tapahtuu lukemattomille ihmisille ja erityisesti miehille joka päivä. Se on hinta siitä, että näkee toisen ihmisen omien toiveidensa ja mielikuviensa läpi. Itsesyyttely on turhaa. Ei ole tarvis hakea keneltäkään hyväksyntää. Ystävät eivät ole henkisiä mestareita. ”Se, mikä ei tapa, vahvistaa” voi pitää paikkansa. Mutta se vaatii, että oppii kokemuksestaan. Että näkee syy- ja seuraussuhteet, eikä ota moraalista kantaa siihen, mikä oli kenenkin vika. Periaatteessa kirjoittajalla on käsissään ainutlaatuinen oppimisen mahdollisuus. Ymmärrän, että se ei todellakaan tunnu siltä. Se tuntuu siltä vasta, kun hän oivaltaa mitä tapahtui; kun oppiminen on tapahtunut. Tällaisiin tapahtumiin liittyy ainutlaatuinen vapautumisen potentiaali, jos pitää mielensä avoimena ja omaa rohkeutta luopua jostain hellimistään ideaaleista ja ennakkokäsityksistä.
Tämä ei ole syyllistävä kirjoitus. En tuomitse kirjoittajaa siitä, että hän ei ole toistaiseksi oppinut tapauksesta. Minä myös olen tullut ”petetyksi” ja käytännössä menettänyt kaiken sen sosiaalisen tuen, joka piti elämääni kasassa. Se kokemus miltei tappoi minut, mutta toisaalta tapahtuneen johdosta näen ja koen maailman eri tavalla. Toisinaan jopa tuntuu, että olen saanut supersankarin voimat: näen, ymmärrän, tiedän ja tunnen kaiken. Näen etukäteen mahdolliset reaktiot omaan sosiaaliseen toimintaani, ymmärrän miten muut toimivat ja minkä takia ja tunnen, mitä he tuntevat. En silti ole täydellinen, välillä (useinkin) teen virheitä ja tunnen virheideni vaikutukset niskassani, myös epäreilun ja törkeän kohtelun muodossa. En oikeastaan välitä, vaan jollain tasolla kiitän vihamiehiäni siitä, että he tarjosivat minulle mahdollisuuden nähdä virheeni. Jos he olisivat käyttäytyneet ystävällisesti, virheet olisivat luultavasti jääneet piiloon. Törkeydessään vihamies tekee tavallaan virheen, koska minä opin kokemuksesta, mutta vihamies ei luultavasti opi mitään (ja usein ei tule oppimaankaan).
Ne, jotka kohtelevat muita huonosti, eivät useinkaan tajua, minkä katastrofin siemenen ovat elämäänsä kylväneet.
26 helmikuun, 2016 @ 17:01
Mulla ei yksinkertaisesti ole voimia vastata tähän kommenttiin mitään. Muistuttaisin vaan sua, että en ole mikään mystinen kolmannen persoonan ”kirjoittaja” vaan ihminen, ihan oikea, tunteva, olemassaoleva ihminen.
3 syyskuun, 2023 @ 10:59
Kyllä läheisiin ihmissuhteisiin on olemassa kirjoittamattomat säännöt. Niihin kuuluu toisen kunnioittava kohteleminen ja osavastuun kantaminen siitä mielipahasta, jonka ero aiheuttaa. Siihen sisältyy, että läheisestä luotetusta ihmissuhteesta ei voi lähteä selittämättä ja yhtäkkiä. Miltä kommentoijasta tuntuisi, jos vanhempasi tai kumppanisi lähtisi yhtäkkiä lätkimään, etkä kuulisi hänestä enää koskaan? Onko se mielestäsi ihan ok? Naivia, jos kuvittelet, että näissä tilanteissa on aina taustalla jotain kamalaa, mitä hylätty on tehnyt. Todennäköisempi selitys on, että hylkääjällä on vakavia puutteita tunnetaidoissa ja kyvyssä ilmaista itseään rakentavasti. Hylkääjän olisi syytä työstää toimintaansa esim. terapiassa, ihan kuten muidenkin väkivallantekijöiden.
26 helmikuun, 2016 @ 17:54
Hei Lotta.
Olet ollut tosi rohkea, kun olet kirjoittanut tarinasi omalla nimelläsi. Minulle ei ole noin vakavaa hylkäämistä koskaan tapahtunut, mutta olen herkästi toisiin ihmisiin kiintyvä, ja jotain vastaavaa pienemmässä mittakaavassa on joskus tapahtunut. Minusta tuntuu, että jonkun verran ymmärrän kipuasi, vaikken ole vastaavassa tilanteessa ollutkaan. Mutta selvittämättömät asiat – varsinkin ihmissuhteissa – ovat aina jääneet vaivaamaan minua kovasti. Peruskouluaikaisen läheisen (niin luulin) ystäväni kanssa emme yläasteen loppumisen jälkeen enää olleet juurikaan yhteyksissä ja ystävyys päättyi ilman erityisempää riitaa tms. Hän ei sitten hyväksynyt minua kaverikseen facebookissa vuosia myöhemminkään. Jo ennen sitä näin unia, että saimme selvitettyä asiat. Lopulta ammattilaisen avulla sain kirjoitettua hänelle kirjeen, jota en kuitenkaan koskaan lähettänyt. Ehkä oli pelkoa, että kävisi kuten sinulle. Nyttemmin olen suurimmaksi osaksi hyväksynyt asian, vaikka jos sitä oikein ajattelee, niin vähän kipeäähän se vieläkin tekee. Mutta rohkaisen sinua – kyllä se kipu hälvenee!
Yleensä olen nykyisin yrittänyt saada heti tai ainakin vähän päästä ihmissuhteisiin liittyvät hankalat asiat selvitettyä, mutta joskus on tuntunut liian hankalalta tehdä se aloite. Sinä olet niin monta aloitetta ja yritystä tehnyt, että se joka sinua syyttää ja toista puolustaa, on väärässä. Vaikka olisitkin tehnyt itse jotain väärin (kuten jotkut edellä varsin loukkaavaankin tyyliin väittävät – jätä ne kommentit omaan arvoonsa), olet niin monta kertaa jo ojentanut kättä, että ei ole sinun vikasi että toinen ei kykene anteeksiantoon (jos siis hänen mielestään olisi jotain anteeksiannettavaa) tai edes selitykseen. On hyvin julmaa kohdella toista ihmistä siten kuin hän on sinua kohdellut, ja olet täysin oikeutettu tuntemaan kipua. Sitä sinun ei missään nimessä tarvitse epäillä.
Haluaisin lähettää sinulle kovasti voimia ja yrittää valaa sinuun rohkeutta ja kykyä nauttia kaikista hyvistä ihmisistä ympärilläsi – olet sen kaiken hyvän arvoinen kyllä! On tosi hyvä, että olet hakenut ammattilaisenkin apua, äläkä epäröi myöhemminkään tehdä sitä, jos liian pahalta tuntuu. Ja tiedä, että sinunlaisen kohtalon kokeneita on myös muita, ja he/me olemme selvinneet! Aika kyllä lopulta parantaa, vaikka siihen menisi vuosia. Älä lannistu – älä tähän kirjoitukseeni tulevista kommenteista ainakaan! Nimettömänä on helppo kirjoittaa ennen kuin ajattelee loppuun asti ja unohtaa siellä lukijana oleva elävä ja tunteva ihminen.
Kovasti voimia ja siunausta sinulle, Lotta!
26 helmikuun, 2016 @ 18:27
Kiitos kovasti. Yritän olla lannistumatta ja itsepä valitsin kirjoittaa internettiin kokemuksistani – sillä saa kyllä aina luokseen lannistajien, dissaajien ja henkilökohtaisuuksiin menijöiden armeijan. Kirjoitin kuitenkin tekstini juuri niille, joilla on samankaltainen kokemus osoittaakseni, että emme ole yksin. Yksinäisyys ja ennen kaikkea tapahtuneen aiheuttama häpeä ovat olleet välillä sietämättömiä kestää. Siksi halusin kirjoittaa aiheesta, vaikka tiesin, että saan varmasti negatiivistakin palautetta. Kiitos vielä kannustuksesta.
26 helmikuun, 2016 @ 19:22
Hei Lotta! Kiitos kirjoituksestasi. Tuon myös korteni kekoon kertomalla omasta, hyvin samankaltaisesta kokemuksestani. Löysin parhaan ystäväni joitakin vuosia sitten samalta työpaikalta, ja meillä synkkasi heti. Lisäksi ystäväni tunsi mutkan kautta jo joitain henkilöitä kiinteästä, vanhemmasta ystäväporukastani, ja oli vain luonnollista, että hän liittyi mukaan jengiin.
Viihdyimme muutaman vuoden yhdessä erittäin hyvin, mutta pari kolme vuotta sitten aloin huomaamaan, että ystäväni vältteli seuraani. Olimme molemmat käyneet läpi raskaita ja vaihtuvia elämänvaiheita, ja uskoin ystäväni välttelyn aluksi johtuvan yksinkertaisesti siitä, että hänellä ei ollut jaksamista muille kuin omien asioidensa hoitamiselle. Vaikka elämämme myöhemmin selkenivät, ystävälläni ei kuitenkaan tuntunut riittävän enää aikaa minulle. Muille aikaa sen sijaan näytti lohkeavan. Hän myös jossain vaiheessa antoi ymmärtää, ettei hän jaksanut vastaanottaa mitään ihmissuhdetilityksiä tms. minulta, sillä hänellä oli omassa elämässään kaikkea. Mitä se ”kaikki” sitten oli, sitä hän ei koskaan kertonut, vaikka ennen olimme jakaneet kaikki asiamme. Hän oli yhden raskaan elämänvaiheen aikana lopettanut henkilökohtaisimmista asioistaan kertomisen, mutta oletin ensin, että hänellä ei vain ollut jaksamista avautua ylipäätään kenellekään.
Mietin pitkään, kuvittelenko äksyilevät viestit ja välttelyn, mutta lopulta muutkin ystäväpiirissämme alkoivat huomata oireilua. Meillä ei ollut ollut mitään ristiriitoja, mutta muutamien omituisten ohareiden jälkeen aloin vaatimaan selitystä. Kysyin kauniisti ja kysyin vihaisesti. Pyysin vuoroin anteeksi tietämättä mitä olin edes tehnyt, välillä vaadin tiukkaan sävyyn vastausta, koska mielestäni suhteemme oli sellainen, että olisin vastauksen ansainnut. Ystäväni oli samaa mieltä, mutta mitään selitystä ohareille ja välttelylle ei silti tullut, sillä hän ei kuulemma kyennyt keskusteluun aiheesta. Tiesin ystäväni käyttäytyvän kuin kilpikonna ristiriitatilanteissa, mutta koin mielettömän epäreiluksi sen, että edes kysyttäessä hän ei voinut antaa minulle mitään vinkkiä siitä, mikä oli mennyt pieleen. Minun olisi kuulemma pitänyt tietää se itse, mutta totuus on, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä oli alkusyynä ystävyytemme kariutumiselle. Vastauksen painostaminen häneltä pahensi asiaa, mutta se ei kuitenkaan ollut aloittanut välttelyä ja äksyilyä. Myös me tapasimme pari kertaa tämän omituisen vaiheen aikana, ja tapaamisissa kaikki vaikutti olevan kuten ennenkin, mutta välittömästi tapaamisen jälkeen ystävyys vaipui samaan mykkään kuiluun.
Viimeinen niitti tuli, kun ystäväni jätti reagoimatta onnelliseen perhetapahtumaani. Suutuin hänelle, mistä hän tietenkin suuttui takaisin kuitenkaan antamatta mitään selitystä sille, miksi hän ei ollut voinut edes onnitella. Tämän jälkeen emme ole olleet tekemisissä paitsi epäsuorasti somekanavien kautta, ja viimeisen vuoden aikana olemme törmänneet sattumalta kerran. Yritin vielä kerran rakentaa siltaa ja saada jotain yhteyttä välillemme, mutta se kaatui siihen, että kaiken olisi pitänyt mennä ystäväni ehtojen mukaan: en olisi koskaan saanut puhua enkä kysellä häneltä tilanteesta. Siihen en kuitenkaan suostunut, enkä enää usko, että edes näin toimimalla ystävyytemme olisi pelastunut, vaikka hänkin väitti toivovansa ystävyyden elpymistä.
En valitettavasti ollut ensimmäinen enkä viimeinen henkilö, jolle tiedän ystäväni tehneen saman. En vain uskonut sitä, että myös minulle saattaisi käydä niin, sillä olin aina pyytänyt ystävääni antamaan minulle palautetta, mikäli töksäyttäisin jotain sellaista, josta hän huomaamattani loukkaantuisi. Olen miettinyt tuhansia kertoja, mitkä piirteet minussa mahdollisesti alkoivat ärsyttämään häntä tai eivät enää sopineet hänen muuttuviin elämäntilanteisiinsa. Kävin läpi saman järkytyksen ja vihan, sekä musertavan surun. Ystäväni pääsi myös kuin koira veräjästä, sillä hän on edelleen samassa ystäväpiirissä eikä kukaan ole koskaan kysynyt häneltä, miksi hän on kohdellut minua näin. Koen sen joskus hieman epäreiluksi, sillä ystäväpiirini kyllä näki, miten hämmentynyt olin välttelystä ja ystävyyden hylkäämisestä. Toisaalta ymmärrän sen, että kukaan heistä ei halunnut joutua tulilinjalle meidän väliimme.
Nykyään alan kuitenkin olla jo melkoisen sinut asian kanssa. Minulla on edelleen ympärilläni samat, vanhat rakkaat ystäväni ja olen saanut myös uusia tuttavia. En enää edes yritä tavata entistä ystävääni, mutta jos meidät kutsuttaisiin samoihin kemuihin, käyttäytyisin luultavasti aivan kuten ennenkin. Joskus kun hän kutsuu yhteisiä ystäviämme istumaan iltaa hänen kanssaan, tunnen kuitenkin surua siitä, etten voi olla enää mukana. Ehkä sekin tunne aikanaan helpottaa.
26 helmikuun, 2016 @ 21:21
Kiitos, kun jaoit tarinasi. Itse uskon, että suru kyllä helpottaa, mutta en tiedä koska. Eletään yhdessä toivossa! 🙂
26 helmikuun, 2016 @ 22:41
Uskon, että aika parantaa haavat. Tsemppiä siis myös sinulle, vaikka hiljaisuuden julmuuden kestäminen rakkaalta taholta onkin kovin vaikeaa. Kevät kuitenkin tulee aina!
26 helmikuun, 2016 @ 23:13
Kiitos! 🙂
26 helmikuun, 2016 @ 20:07
Hmm.. Alla olevaa ei kannata lukea kommenttina sinun tapaukseesi, vaan enemmän ghostaamiseen yleisesti. Olen hyvin pahoillani, jos sinuun sattuu tämänkin kirjoituksen takia. Ja ehkä lienee parempi että jätät sen kokonaan lukematta (niin minä saattaisin tehdä). Minulla on nimittäin pahana tapana ghostata. Ja olen seurannut keskustelua aiheesta mielenkiinnolla. Minutkin on ghostattu. Harmillisesti, sillä pidin kyseisestä ystävästä tai oikeastaan paristakin ystävästä. He ovat vielä hyvä kavereita keskenään, mutta minä en enää ilmeisesti kuulu siihen porukkaan. Se on valitettavaa, mutta näin nämä joskus menee.. Kai sitä voisi kohdata toiset, nostaa kissan pöydälle ja sanoa että ei, kertokaa mikä on ongelmana. Mutta epäilen että se vain pahentaisi tilanetta.
Ajattelin ghostaamisen tarkoittavan sitä toimintatapaa, mitä itse harjoitan usein. Eli sitä ettei sano mitään ja antaa kommunikaation vain hiipua pois. Kun ei keksi mitään hyvää sanottavaa, tai osaa muotoilla ajatustaan niin ettei toinen siitä pahastuisi, on helpompi olla sanomatta mitään. Yleensä ennen tätä olen jo yrittänyt keskustella asiasta, mainita että jokin häiritsee tai ei tunnu mukavalta. Ja jos toinen ihminen ei vain muuta käyttäytymistään, niin totean mielessäni ”maybe this was just not ment to be”. Ystävyyden/parisuhteen alasajo prosessissa on se hyvä puoli, että jotkut hoksaavat siitä, että jokin asia ihan aikuisten oikeasti vaivaa minua. Etten vain sano sanomisen vuoksi, ja joskus asiat jopa lähtevät siitä rullaamaan parempaan suuntaan ”Hei, mä oon huomannut, ettei me olla viimeaikoina oltu paljoa yhteyksissä….” jne.
Kai oikea tapa hoitaa nämä asiat olisi järjestää iso interventio. Kirjoittaa kirje. Järjestää keskustelu. Ja olen minä niitäkin kokeillut, mutta mikään ei ole vain korjaantunut.. Lähinnä mennyt pahemmaksi. Tätä nykyä ei sitten jaksa enää nostaa ylimääräistä draamaa, vaan haluaa päästää kaikki helpommalla ja antaa asian vain olla. Annan sitten ihmissuhteen vain kuolla pois omalla painollaan. Tuntuu nimittäin helvetin paskalta kun on pitkään miettinyt mielipidettään, tuntenut olonsa paskaksi ja saa sanottua toiselle. Ja sitten toinen vain heittää sen päin naamaa, ei ota tosissaan tai suuttuu siitä ettei heidän tunteitaan muka ole otettu yhtään huomioon.
Vaikeille ja hankalille persoonallisuuksille olisi kyllä hyödyksi kertoa mikä on ongelmana.. Eräs tuttuni on siinä tilanteessa, ettei kukaan ystäväpiiristämme halua tehdä hänen kanssaan enää yhteistyötä. Miksi? Koska hän jyrää muiden mielipiteiden yli, vaatii paljon ja toisaalta on epävarma (ja usein vaatii paljon lohduttelua). Tämä käy raskaaksi pitkän päälle. Valitettavasti pitkällisenkään inttämisen jälkeen hän ei ole tajunnut, että juuri nämä inttämisen aiheet ovat se syy, miksi muut ovat ottaneet etäisyyttä. Ja hän nyt sitten kärsii tilanteesta ja syyttää muita kiusaajiksi, jotka ovat keskenään sopineet ettei häntä oteta mukaan.. Tämähän ei puolestaan helpota tilannetta. Olen pitänyt itseni vähän kauempana tästä. Voisin kyllä kertoa mikä omasta mielestäni on ongelmana, mutta olen yrittänyt jo useaan otteeseen. Mutta kun ei mene perille. Ja jos sanon kovempaa, niin tästä nousee samanlainen paskamyrsky kuin muiden kanssa, eikä mikään varmaan siltikään muutu. En sitten jaksa, vaan pidän hänet käden ulottuvuudella. Se ihmissuhde nimittäin ottaa usein enemmän kuin antaa. Kai sitä voisi vihdoin kasvattaa selkärangan ja todeta itselleen että ”kai tämä nyt sitten oli tässä” marssia toisen luokse ja kertoa tämä on tässä ja näistä syistä. Mutta kun se on kaikille yhtä perseestä, vaikka se onkin kasvattavaa..
26 helmikuun, 2016 @ 21:18
En toki tiedä tilannettasi, mutta minusta tuo kuulostaa siltä, että kyse ei ole ghostaamisesta vaan tavallaan ”normaalista” erilleen ajautumisesta. Yhteyden pitämisen harventaminen ja vähemmän tekemisissä oleminen on eri asia kuin katkaista ihminen kokonaan elämästään ja ilmoittaa siitä yksioikoisesta ja kieltäytyä sen jälkeen puhumasta asiasta kokonaan. Mutta tosiaan, en tiedä tilannettasi.
26 helmikuun, 2016 @ 20:20
Hei Lotta!
Kiitos tästä tekstistä. Itselläni on samantapaisia kokemuksia (ei tosin noin pitkäaikaisilta ystäviltä), ja kyllähän se sattui. Minulla oireilu ei ollut itseinhoa, vaan aivan valtavaa vihaa näitä jättäjiä kohtaan sekä valtavaa hylätyksi tulemisen pelkoa. Työstin ongelmat muutama vuotta tapahtumien jälkeen psykologin avustuksella, ja… sen jälkeen hylätyksi tulemisen pelko ei ole vaivannut enkä ole tuntenut vihaakaan näitä ihmisiä kohtaan. En edes halua olla heihin missään yhteydessä, en edes kertoakseni miten he minua satuttivat, mutta tuskin myöskään yrittäisin mitenkään satuttaa heitä jos kohtaisin.
Sinä ansaitsisit anteeksipyynnön tuosta hiljaisuudesta ja jonkinlaisen selityksen siitä miksi ystäväsi ei enää halua olla yhteydessä. Piste. Sinällään ymmärrän miksi joku ei halua sitä käydä läpi, koska on kamalaa nähdä toisen suru, mutta en voi koskaan hyväksyä sitä. Olen itse käymässä eroprosessia ystävästä läpi paraikaa, ja koska en halunnut olla ”se tyyppi” joka pistää välit poikki ilman selityksiä, keskustelin hänen kanssaan asiasta. Ja olihan se kamalaa. Koko kroppa tärisi sen tunnin jonka puhuimme. Vaikeaa oli muutenkin kun hän ei tuntunut ymmärtävän mikä minua on loukannut niin etten halunnut jatkaa ystävyyttä vaikka asiasta oli puhuttu silloin kun olimme vielä läheisiäkin. Nyt yritän vain tasapainotella jonkun reiluuden häntä kohtaan ja oman hyvinvointini välillä, koska pelkään että saan jonkun valtavan lannoitemyrskyn niskaani tästä kaikesta, ja sitä taas en voi hyväksyä. Olen aina anteeksi pyytänyt omia virheitäni, enkä aio sietää ihan mitä vaan.
Voimia sinulle, ja niin klisee kuin se onkin, niin aika auttaa. Ei välttämättä paranna kokonaan, mutta yleensä ainakin auttaa.
26 helmikuun, 2016 @ 21:14
Kiitos. Ja hienoa, että olet kantanut vastuun suhteen päättämisestä. Se on kamalaa, kuten kuvailit, mutta vastuullista.
29 helmikuun, 2016 @ 16:57
Hei!
Luin täällä myöhempiä kommentteja, ja halusin tulla vielä sanomaan että jos vaikutin tökeröltä tuossa ensimmäisessä kommentissani puhuessani omasta tahdostani tapahtuneesta erosta ystävästäni, niin olen pahoillani. Kirjoitit tuolla myöhemmin että tekstisi tarkoitus on tuoda valoon asia jonka muutkin ovat todennäköisesti kokeneet ja antaa vertaistukea, ja ymmärsin että minun valitteluni siitä miten on vaikeaa erota kaverista voi kuulostaa ikävältä.
En ajatellut tätä selkeästi tarpeeksi, joten halusin vielä vain toivottaa kaikille, jotka näiden asioiden kanssa juuri nyt kamppailevat, voimia ja parempia aikoja. Toivon todella että ymmärrätte ettei se, että teidät hylättiin ole teidän vikanne vaan nimenomaan sen hylkääjän, ja että kaikki meistä jotka sen ovat kokeneet ansaitsisivat parempaa.
Hyvää kevään jatkoa!
29 helmikuun, 2016 @ 17:29
Kiitos selvennyksestä. Anteeksi, jos olin defenssit pinnassa, tämä on itselle niin arka aihe.
26 helmikuun, 2016 @ 20:40
Kiitos tästä tekstistä: omalla kohdallani aika on viimein vienyt pahimman ylitse (2 vuotta), mutta kaikille heille, jotka parhaillaankin Suomessa googlettelevat hakusanoilla ”ghostaus” ja ”closure”, tarjoaa kirjoitus tärkeää vertaistukea. Tieto siitä, ettei ole vain hullu tai läheisriippuvainen ja että tekstissä kuvattuja tunteita voivat joutua kohtaamaan ihan tavalliset, skarpit, fiksut ja kaikin tavoin kokonaiset ihmiset.
Katariinan kommentista: uskon, että osin siksi aiheesta on niin hankalaa kirjoittaa, koska kukaan tuskin tarkoituksella haluaa satuttaa toisia. Etenkään heitä, kenestä on todella välittänyt ja välittää – huolimatta siitä, millaista kipua suhde on myöhemmin aiheuttanut. Puolin ja toisin.
Itse en nähnyt tekstissä mustamaalauksen sävyä, vaan luin sen kuvauksena siitä, millaisia tunteita ja ajatuksia ns. varoittamaton läheisen kontaktin katkaiseminen aiheuttaa. Suhteita on tietysti aina lupa päättää, eikä omallakaan kohdalla itse suhteen päättyminen ollut niin vaikea asia kuin se, että toinen ihminen lakkasi puhumasta ja vastaamasta – vuosien läheisen tuntemisen jälkeen.
Itsekin tiesin ja järkeilin koko ajan, että se toinen ihminen ei varmasti tehnyt sitä tarkoituksella satuttaakseen, ja että se oli epäilemättä sillä hetkellä ainoa toimintatapa, johon hän kykeni. Eikä tuo tieto silti vienyt pois tuskaa, tai estänyt käymästä läpi sitä pimeyttä, jota tässäkin tekstissä kuvattiin.
Kai kiintymyksessä on jotain niin primitiivistä ja perustavanlaatuista, että läheisen ihmisen täydellinen sulkeutuminen ei sitten kuitenkaan ole tunnetasolla järkeistettävissä. Merkityksellisen toisen johdonmukainen torjunta jättää kokemuksen, että on arvoton ja yhdentekevä ihminen. Myös perusturvallisuus horjuu: usko asioiden jatkuvuuteen, ja kyky luottaa. Kaikki ne tilanteen herättämät loputtomat kysymykset ja uudelleenarvioinnit, sekä sisimmässä huutavan taaperon hätä ”läheisen hoivaajan” yhtäkkiä evätessä hoivansa..!
Näitä tunteita on kiistämättä vaikea käsittää, jos henkilökohtaisesti ei ole kohdannut vastaavaa tilannetta. Niitä kokeneellekin kun juuri asian irrationaalisuus oli hankala asia: miksi ja miten on mahdollista, että tämä sattuu näin paljon (ja kauan..!) – vaikka kuinka pystyn järkeistämään asian? Saati se, miten vaikeaa toisten ihmisten on usein ymmärtää, miksi suhteen päättämisen tavalla voi olla merkitystä sille, miten molemmat osapuolet pääsevät etenemään. ”Olisihan suhde kuitenkin päättynyt”. No, niinhän se olisi. Samalla: niin moni muu suhde elämässä on jo päättynyt, eikä mikään aiemmista jättänyt jälkeensä samaa täydellisen lyödyksi tulemisen kokemusta. Joten kiitos tästä tekstistä. Koetetaan kukin jättää jälkeemme elämänmakuisia muistoja hitaasti paranevien haavojen sijasta <3.
Ja tosiaan, mitä tulee oppimiseen: omassa elämässäni kokemus on osoittanut paikkansa, ja siitä on tullut osa minua. Jotain särkyi, mutta sellaistahan elämä on: se hioo meihin tarinoita ja ymmärrystä, jättää jälkiä. Hyvää on se, miten jalkojen alla on ihan uudenlainen pohja – ja sydämessä yhä enemmän myötäelämisen kykyä.
Silti ajattelen, että inhimillinen ja kulttuurinen oppiminen ja kehitys on juuri sitä, että näistä asioista puhutaan, ja ihmiset oppisivat kohtelemaan toisiaan aina paremmin – kuten tähänkin saakka. Tulevien sukupolvien haasteelliset paikat olkoon taas uusissa jutuissa.
26 helmikuun, 2016 @ 21:12
Kiitos kommentista ja kiitos, että ymmärsit täysin, mikä oli tekstini tarkoitus.
27 helmikuun, 2016 @ 12:41
Mä olen joutunut katkaisemaan yhden ystävyyssuhteen niin, että toinen osapuoli kokee ilmeisesti samoja tuntemuksia kuin sinä. Tässä tapauksessa mä olen kuitenkin moneen kertaan kertonut ko henkilölle miksi en häntä enää halua nähdä, mutta tämä henkilö ei hyväksy syitäni, joten väittää ettei ole saanut selitystä. Kyseinen henkilö oli viimeisen vuoden aikana takertunut minuun tukahduttavasti, soitteli noin 10 kertaa päivässä ja suuttui jos en vastannut, oli mustasukkainen muista ystävistäni ja kaikin puolin ahdistava muutenkin. Ja mä sanoin asiasta. Ja uudestaan. Ja loppupeleissä mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin katkaista välit. Tässäkin yhteydessä kerroin selkeästi mikä tökkii, mutta toinen osapuoli kiisti käyttäytyvänsä näin. Loppupeleissä en enää vaan vastannut hänen viesteihinsä, koska siitä ei ollut mitään apua.
Viimeisen 3,5 vuoden aikana hän on ajoittain aktivoitonut ja laittanut viestiä, joihin en ole vastannut. Lisäksi hän on mm soitellut minun miehelleni ja itkenyt että olen katkonut välit ilman selityksiä. En tiedä onko hän edelleen kykenemätön näkemään omaa käytöstään vai kieltääkö hän sen tietoisesti. Minä en joka tapauksessa ole mielestäni enää mitään selitystä velkaa kenellekään.
27 helmikuun, 2016 @ 12:55
Hei. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, eikä ymmärtääkseni tästä tekstistäni voi mitenkään lukea, että ne, jotka katkaisevat ihmissuhteen ovat jotenkin lähtökohtaisesti huonompia ihmisiä kuin ne, jotka tulevat jätetyiksi. Oman kokemukseni ytimessä oli juurikin tuo selittämättömyys, jota oli hirvittävän vaikea yksin käsitellä varsinkin niin pitkän ystävyyden jälkeen.
27 helmikuun, 2016 @ 13:09
Hei. Selittämättömyys on hyvin todennäköisesti myös entisen ystäväni kokemus, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Joskus kun niitä omia vikojaan on vaikea kohdata 🙁
27 helmikuun, 2016 @ 13:26
Sinä ymmärtääkseni olet kuitenkin keskustellut hänen kanssaan asiasta. Minä en ole ystäväni kanssa. Jos nyt jotenkin yrität tässä vihjata, että minulle on kerrottu hylkäyksen syyt ja en ole vain tajunnut niitä, älä viitsi. Kuten tekstissä kerron, entinen ystäväni ei ole selittänyt tekoaan mitenkään eikä keskustellut aiheesta kanssani kertaakaan. En ole myöskään piinannut häntä toistuvin yhteydenotoin vaan lähestynyt häntä vuoden aikana vain kolme kertaa: heti tapahtuneen jälkeen mainitsemani kuolemantapauksen yhteydessä viestitse, sitten keväällä kirjeitse ja lopulta kesällä kasvotusten, kun sattumalta kohtasimme. Tuntuu absurdilta, että koen tarvetta selittää sinulle tilannetta, jotta uskoisit, että en ole outo piinaaja, joka ei näe vikaa itsessään. Minussa on paljon vikoja ja näen ne liiankin hyvin. Mutta en ansainnut tulla hylätyksi selittämättömästi eliniän kestäneen ystävyyden päätteeksi. Sen toteaminen ääneen on minulle ja toipumiselleni tärkeää. En ymmärrä, miksi haluat kyseenalaistaa ja vähätellä tilannettani, se on tosi… Tökeröä.
27 helmikuun, 2016 @ 15:20
Moi Lotta,
Kiitos hienosta tekstistä, ihailen rohkeuttasi avata todella kipeitä ja henkilökohtaisia asioita! Olen pahoillani, että pitkä, sinulle ilmeisen antoisa ja tärkeä ystävyyssuhde on loppunut ja siihen liittyvä surutyö/toipuminen tai miksi sitä haluatkaan kutsua on vielä kesken. Toivon, että ajan ja kaiken tekemäsi työstämisen jälkeen olosi helpottuu ja pystyt hyväksymään ja liittämään tuon vaikean tapahtuman käsiteltyjen tarinoiden joukkoon, muiden kokemuksiesi jatkoksi. Prosessi ei varmastikaan ole helppo tai nopea, ja haluankin toivottaa sinulle voimia siihen!
Kuvauksesi antoi aika paljon ajattelemisen aihetta ja peilausmateriaalia omaan elämään ja ihmissuhteisiin. Tunnistin itsessäni sekä hylkääjää että hylättyä. Itse en voi sanoa kokeneeni samaa kuin sinä, ainoastaan hyvin pienessä mittakaavassa. Enemmän löysin itsessäni noita selittämättömän ja taitamattoman kommunikoijan piirteitä, joita ko. ex-ystävässäsi on. En ole näistä piirteistäni ylpeä, vaan ennemminkin häpeän itseäni ja joitakin tekojani, eniten juuri sitä, että olen niin voimaton ja kykenemätön puhumaan vaikeista asioista suoraan läheisille ihmisilleni. Tällä hetkellä ajattelen, että oma arvottomuuden tunteeni ja olematon itsetunto ovat perimmäisiä syitä omalle taitamattomuudelleni kohdata sosiaalisesti haastavia kommunikointitilanteita, vaan edelleen vetäydyn tilanteista, kieltäen oman tarpeeni ilmaista ja vieden samalla toisilta oikeuden kuulla selityksiä. Ottaisinkin kiitollisena vastaan nimenomaan teiltä hylätyiltä rakentavia ehdotuksia tai näkökulmia siihen, että miten motivoitua selittämään ja ilmaisemaan oma näkökulma juuri tuollaisissa hankalissa ihmissuhdetilanteissa, joissa kipeimmin selityksiä kaivataan.
Onneksi omassa elämässäni joidenkin välrikkojen jälkeen on tapahtunut lähentymistä uudelleen myöhemmin. Ketään puolustelematta haluaisinkin tuoda omasta kokemuksestani sellaisen näkökulman esiin, että kaikki ei välttämättä ole lopullista. Tarkoitan siis sitä, että vaikka joskus syystä tai toisesta ihmisten tiet erkaantuvat ja asiat jäävät pitkiksikin ajoiksi selittämättömiksi, niin tulevaisuudessa voi tilanne vielä muuttua, ja joskus polut taas kohtaavat. Tälläinen uudelleen lähentyminen voi vaatia isojakin muutoksia, rohkeutta, avoimuutta ja aloitteellisuuttakin. Tämän muistaminen ei tietenkään vie kipua ja surua pois, mutta voi tuoda pientä lohtua tai toiveikkuutta.
Aurinkoista lauantaita kaikille ja kiitos etukäteen muille kommentoijille!
27 helmikuun, 2016 @ 20:56
Kiitos kommentistasi!
En oikein tiedä, miten voisin kannustaa puhumaan omista tunteista. Tottakai itsellekin on välillä vaikeaa käsitellä asioita toisen kanssa, ja sitä vaipuu omiin ajatuksiinsa ja tekee päätöksiä suhteen tulevaisuudesta ilman dialogia. Kuitenkin kun kynnyksen ylittää ja avaa suunsa, asiat yleensä alkavat vyöryä auki. Minut suun saa avaamaan velvollisuudentunto: ihmissuhde on aina kahden kauppa ja on mielestäni vastuutonta, yksisilmäistä ja epäreilua tehdä yksipuolisia päätöksiä sen suhteen. Niin ajattelen itse, tästä voi tottakai olla eri mieltä.
Ehkäpä minä ja entinen ystäväni joskus voimme olla tekemisissä. Olen lukuisten luonteenvikojeni ohella todella anteeksiantavainen ja lojaali niille, joita rakastan. Tiedän, että jos hän joskus lähestyy minua ja haluaa kanssani jonkinlaisen ihmissuhteen, todennäköisesti siihen suostun. Tällä hetkellä asian tiedostaminen ei kyllä tuo lohtua tai toiveikkuutta vaan ahdistusta siitä, miten vähän minulla on itsekunnioitusta ja kykyä suojella itseäni. Ehkäpä tämä tunne muuttuu joskus. Sitä odotellessa.
28 helmikuun, 2016 @ 14:53
Kirjoitin sinulle pitkän vastauksen omasta kokemuksesta, avasin sydäntäni, miksi olen jättänyt taakseni muutaman ystävän. Olisin kertonut miten mittani vaan tuli ystävyyttä täyteen. Pyyhin kuitenkin kaiken pois, kun tajusin aiemmista vastauksistasi, että olisit nujertanut mielipiteeni. Olisin ollut tökerö ja empatiakyvytön, joten toivotan vain päivänpaistetta, muiden huomioimista ja onnellista matkaa elämässä eteenpäin.
28 helmikuun, 2016 @ 18:55
Toivoisin, että ymmärtäisit, että tämän kokemuksen jakaminen näin julkisesti oli minulle todella vaikeaa. Siksi se, kun ihmiset tulevat tänne vihjailemaan, että ansaitsin jotenkin saamani kohtelun (tuntematta minua ja tilannetta), se on mielestäni todella empatiakyvytöntä ja tökeröä. Sinulla on varmasti syysi ja oma tarinasi, enkä usko, että olisin ”nujertanut” sinua, jos ne olisit halunnut tässä jakaa, kunhan et olisi yleistänyt tilannettasi minun tilanteeseeni, niinkuin useat kommentoijat ovat tehneet esimerkiksi olettamalla, että olen ahdistellut entistä ystävääni ja että hän on kertonut minulle syyn, mutta en vain ole ymmärtänyt sitä. Mutta päivänpaistetta, muiden huomioimista ja onnea myös itsellesi.
28 helmikuun, 2016 @ 19:00
Ja on toki totta, että minulla ei ole voimia eikä mielenkiintoa juuri nyt ymmärtää ihmisiä, jotka ovat toimineet samalla tavoin kuin entinen ystäväni. Mielestäni se on aika inhimillistä, kun olen itse joutunut kärsimään tapahtuneesta ja trauman käsittely on itselläni vielä selkeästi kesken. Koko internet on täynnä tilaa ja foorumeja, joihin voit kirjoittaa omista kokemuksistasi. Ehkä sinun ei tarvitse tulla tuomaan hylkääjänäkökulmaa empatiankalastelumielessä juuri tähän blogikirjoitukseen, jonka on tarkoitus olla olemassa vertaistukena niille, jotka ovat kärsineet traumaattisen hylkäyskokemuksen. Tuskin kävisit perheväkivallasta toipuvien keskusteluforumillakaan kirjoittamassa, että kyllä niillä hakkaajilla on syy, mutta et viitsi sen enempää avata mikä, koska sinut ”nujerretaan”.
28 helmikuun, 2016 @ 23:53
Lotta, kun ensin luin jutun, en kehdannut tykätä, vaikka kirjoitus oli sinänsä hyvä ja rohkea, ja vaikka fanitan sua. Se herätti niin monenlaisia fiiliksiä. Ennen kuin kerron millaisia, haluan alleviivata, että mulla ei ole mitään syytä dissata tai olla uskomatta kirjoitustasi juuri sellaisena kuin sen kirjoitit. Toivon, ettei oma latinkini lisää sun tuskaasi, koska uskon ja ymmärrän myös sen painavuuden.
Ja vähän lisää disclaimeria. Se, että tuon tähän hylkääjän näkökulman, ei ole mikään piikki sun suuntaasi. Kirjoitan tämän, koska ajattelen sitä tilannetta, jossa se mun hylkäämäni henkilö lukee sun tekstisi. Haluan, että hän lukee myös tämän kommentin. Luulen, että tämä pätee myös joihinkin muihin tätä tekstiäsi kommentoineisiin.
Olen siis hylännyt ystäväni. Pitkäaikaisen ystäväni. Tai no, jos ihan tarkalleen avaan ajatuksiani, ihmisen, jota olin pitkään pitänyt ystävänäni. Olin sietänyt häneltä kaikenlaista ja laittanut hänen etunsa omani edelle lukemattomia kertoja ajatellen, että mulla menee hyvin, mulla on varaa. Ja että jos se olisin minä, jolla menee huonosti, ihan varmasti ystäväni tekisi minulle samoin. Jälkikäteen ajateltuna olin täysi idiootti. Kakarana en koskaan tiennyt, millaista hänen kanssaan tänään olisi. Joskus meillä oli kivaa, joskus hän käänsi muita kiusaamaan minua kanssaan, erityisesti tilanteissa, joista en jostain syystä pääsisi pois. Asioiden piti mennä hänen tavallaan, muun ehdottaminenkin saattoi joskus johtaa raivariin ja syviin loukkauksiin. Hän pyysi apuani usein ja myös aika isoissa asioissa, ja minä autoin. Hyväksyin tämän kaiken, koska ajattelin, että hänellä oli vaikeaa (olikin, myönnetään) ja tiesin, että kun kaikki kaatuu päälle, hänellä ei ole muita oikeita ystäviä kuin minut. Niitäkin hetkiä oli paljon. Tämä kaikki jatkui lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen.
No, tässä kohtaa hoksaavainen lukija arvaa jo, mitä tapahtui. Mulla lakkasi jossain vaiheessa menemästä niin kovin hyvin, ja olin itse avun tarpeessa pitkään ja monta kertaa. Masennuin. Keskustelimme masennuksesta muutamankin kerran. Kerroin hänelle olevani valtavan väsynyt. Hän luki aiheesta, kertoi ymmärtävänsä ja auttavansa mielellään, mitä sitten tarvitsinkin. Jouduin kuitenkin huomaamaan, ettei tämä ”paras ystäväni” koskaan lopulta auttanut tai tullut kylään “muuten vain” kun pyysin, usein ei edes vastannut viesteihini tai puheluihini. Ja kun hän huomasi, että sanoin usein ei hänen avunpyynnöilleen ja ehdotuksilleen, hänen yhteydenpitonsa muuttui kovin harvaksi. En mene yksityiskohtiin, mutta tilanne kärjistyi, kun väsyin jatkuvasti selittämään ja toistamaan, miksen nyt halua tai pysty täyttämään hänen toiveitaan. Välttelin itsekin yhteyksiä jonkun aikaa, ja lopulta jouduin sanomaan hänelle, etten halua pitää yhteyttä, koska en saa siitä muuta kuin riittämättömyyden tunteen, ja se imee mut kuiviin. Hän ei ottanut asiaa hyvin. Ensin hän raivostui, sitten yritti kerta toisensa jälkeen vedota tunteisiini kertomalla, miten ikävältä hänestä nyt tuntuu. Limbovaihe kesti pitkään. Sain häneltä viestejä ja puheluja. Yhdessäkään hän ei ottanut vastuuta omista tekemisistään tai ollut kiinnostunut minusta, sen sijaan hän yritti syyllistää mua sekä hylkäämisestä että jopa siitä, etten luottanut häneen niin kuin hän luotti minuun. Edelleen väliä oli vain hänen tunteillaan, ei minun. Hänen tekemisensä “vain menivät niin”, muiden, kuten minun, tekemiset olivat aina harkittuja ja siksi tuomiolla. En tiedä montako kertaa jouduin toistamaan, etten aio elää enää hänen pillinsä mukaan, ennen kuin sain vapauteni.
En tiedä, sisäistikö hän koskaan sitä, että irtautumiselleni oli syy. Ei siksi, ettenkö olisi kertonut hänelle, vaan koska hyvin vahva kognitiivinen dissonanssi. Siksi Lotta ahdistuin, kun kirjoitit, että selittämättömästi hylätyksi tuleminen ei ole hylätyn syy. Joskus se on! Toistan vielä, ettei mulla ole mitään syytä epäillä sun kokemuksesi todenperäisyyttä. Kirjoitustesi perusteella en usko, että pystyisit huijaamaan itseäsi vastaavasti, olet ihan liian analyyttinen siihen. Silti, joudun kirjoittamaan tämän, koska ajatus siitä, että “ystäväni” lukee kirjoituksesi, ajattelee olevansa itse viaton uhri ja mun olevan empatiakyvytön julmuri, on lähes sietämätön. Tai jos hän lukiessaan ajattelee olevansa ainoa, joka on kärsinyt, tai että minä olen vielä hänelle jotain velkaa.
Kuten sanottu, ymmärrän sun tilanteesi enkä todellakaan sitä vähättele. Mut on myös “pikajätetty” vakavasta parisuhteesta ilman sen kummempia selityksiä. Tiedän oikein hyvin sen saatanallisen “rakkauden”, joka ei suostu loppumaan siihen välien katkaisemiseen ja kusipäiseen menoon, vaan joka pitää päivä toisensa jälkeen kuolettaa, kunnes se ei enää palaa korisemaan. Ja se tuttu tunne, kun jotain erityistä tapahtuu ja ajattelet, että pitää heti kertoa sille tärkeimmälle ihmiselle, ja sitten todellisuus iskee taas vyön alle. Ah, ja ne urpot puolitutut ja kaveritkin, jotka eivät tajua, että sydän voi olla kipeä vielä pitkänkin ajan kuluttua, ja onnistuvat kääntämään veistä haavassa.
Erityismaininnan kivoista jutuista saa se kerta, kun eräänä viikonloppuiltana hämmästelin, kun kukaan kavereista ei vastaa viesteihin, ja sitten tajusin, että kyseinen päivä on jättäjäni syntymäpäivä. Lopulta pikainen sometus paljasti, että bileet. Jättäjäni, jättämisen todennäköinen syy ja kaikki yhteiset kaverit, jotka hyvin tietävät tapahtuneesta, pitivät siellä kivaa ilman mua. Kukaan ei kertonut mulle olevansa menossa tai vastannut illan aikana viesteihin, koska tiesivät, että tieto satuttaisi, mutta yhtäkaikki sinne he menivät, hyvät bileet ja kaikki. Maailmassa ei todellakaan ole oikeutta.
Voimia, Lotta. Sun haavasi on vielä auki, mutta kyllä se umpeutuu. Toivotaan, että hylkääjäsi pystyy vielä auttamaan, mutta lohdullista tässä on se, että hänestä huolimatta selviät. Se, että sulla oli rohkeutta kirjoittaa tää juttu, todistaa sen.
29 helmikuun, 2016 @ 00:27
Kiitos tuesta ja luottamuksesta ja kiitos myös erilaisesta näkökulmasta. Ehkä sanon tuossa kirjoituksessani liian ehdottomasti, mutta koen kuvailevani erilaista tilannetta. Minä ainakin olin ihan hirveän pakokauhun ja itsekritiikin vallassa ja mietin kaikkia mahdollisia sanomisiani, tekemisiäni ja luonteenpiirteitä: mikä niistä oli se väärä ja vastenmielinen, joka oikeutti hylkäämiseni? Se oli myrkyllinen kehä, jota en toivo kenellekään. Mutta tosiaan, oma kokemuksesi kuulostaa erilaiselta ja ymmärrän, että se on ollut sinulle ahdistava mutta kokonaisuutena tarpeellinen eron tekeminen ystävästä.
29 helmikuun, 2016 @ 15:41
Hei,
Olen yrittänyt kirjoittaa kommenttia jo moneen kertaan, mutta en ole pystynyt postaamaan sitä. Tämä lienee neljäs yritys.
Jouduin itse 10 vuotta sitten lapsuudenystävän/kaverin ghostaamaksi. Tilanteeseen liittyi paljon sosiaalista kieroilua, henkistä väkivaltaa ja joukko vitun outoja yksityiskohtia. En mene niihin, sillä olen nyt puinut asian mielessäni niin, ettei (puoli)julkinen avautuminen auta tätä asiaa eikä minua enää. Elämä jatkuu nyt onneksi hyvien ja tasapainoisempien ihmissuhteiden merkeissä.
Haluan kiittää tästä postauksesta, sillä kaiken tämän vertaistuen avulla olen voinut avata omaa tilannettani uudelleen. Erityisesti viime aikojen suurien elämänmuutosten myötä on ollut pakko kysyä erityisesti, kuka olen ja mikä minun arvoni on. Ymmärrän tämän hylkäämisen yhteyden nyt paremmin koko siihen tapaan, miten näen itseni. Tapahtuneesta on vieläkin epäreilu ja paha olo. Mutta en kaipaa tätä ex-kamua enää, tuskin enää muistan, miltä hänen äänensä kuulostaa. Jos kaikkeen tähän toivoisi kaunista loppua, hän tulisi mua joku päivä vastaan, ja sanoisi että ”sä olet ok.” Mutta tuskin niin koskaan tapahtuu. Vastaavat törmäämiset hänen kanssaan ovat olleet kaikkea muuta kuin elokuvista tuttua sovinnon harmoniaa.
Paljon tsemppiä Lotta sun ja kaikkien muiden kommentojien elämään! Sain teiltä kaikilta todella paljon. Hyvää kevättä!
29 helmikuun, 2016 @ 17:32
Ihana kuulla, että kirjoituksesta ja sen motivoimista kommenteista on ollut apua oman tilanteesi käsittelyyn. Jokainen tällainen tapaus on varmasti erilainen ja yksilöllinen, mutta itsellekin tuo lohtua se, että muut ovat kokeneet saman (niin kamalalta kuin se kuulostaakin). Hyvää kevättä!
3 maaliskuun, 2016 @ 15:03
Moi,
Joo, sekin, ettei ole yksin se vaillinaisin, heikoin ja epätäydellisin. Vaan hylätyksi tulevat kaikenlaiset ihmiset, kaiken aikaa.
Lisäksi mua auttoivat tosi paljon tarinat siitä, miten ihmiset olivat reagoineet omiin hylkäämisiinsä tai löysivät tavan selvitä niistä. Tuli myös itselle oikeutus siitä, ettei ole hullu ja säälittävä kyttääjä, joka ei ole jättänyt asiaa coolisti sikseen. Just sellainen creeppari-hiippari, joka ”ei tajua vihjeestä”. Vaan on ihan oikeesti toiminut, miten siinä tilanteessa on IHAN NORMAALIA toimia.
29 helmikuun, 2016 @ 16:39
Minut jätettiin 20 vuotta sitten ilman selityksiä. Kysyin ystävältäni asiaa pariin otteeseen, mutta olin hänelle kuin ilmaa. Hän oli löytäny uuden ystävän, ja jouduin katsomaan uusien ystävyksien onnea vierestä päivittäin.
Jättämisestä 7 vuoden päästä päädyimme samoihin juhliin, ja sain anteeksipyynnön. Alkoholilla oli osuutta asiaan, mutta se ei haitannut minua, se riitti. Sain myös jonkinlaisen selityksen, joka ei oikeastaan avannut tapahtunutta mitenkään, vaan oli enemmänkin osa anteeksipyyntöä, jossa hän otti vastuun tapahtuneesta itselleen, eikä syyttänyt minua mistään. Olisi hän voinut minua vaikka syyttääkin, se ei ollut tärkeää, vaan se, että vuosien hiljaisuuden jälkeen asiasta vihdoin puhuttiin edes jotakin, se oli minulle ehkä elämäni tärkein asia.
Muutama vuosi sitten välimme lämpenivät hieman, ja nykyisin olemme jälleen aivan hyvissä väleissä. Pidän hänestä edelleen ja ikävöin häntä paljon useammin kuin tapaamme. Rajoitan kuitenkin itseäni hänen seurassaan, enkä uskalla heittäytyä ja avata syvimpiä tuntojani kuin hyvin pinnallisesti. Sieluun jäänyt aukko ei koskaan parane, eikä ystävyytemme enää koskaan tule olemaan samanlaista kuin se joskus oli, siitä olen varma. Osittain siksi, koska en enää koskaan uskalla olla hänelle täysin oma itseni. Uudelleen selittämättömästi jätetyksi tulemisen pelko on liian suuri. Vaikka en järjellä ajateltuna usko, että hän enää koskaan niin tekisi, koska olen nähny hänen muuttuvan ihmisenä pelkästään parempaan, niin itsesuojeluvaistoni on liian suuri siihen, että toistamiseen antaisin itsestäni tälle ystävyydelle kaiken ja pettyisin. En tiedä pääsisinkö siitä enää toista kertaa yli.
Jokainen jätetty, oli kyse ystävistä tai parisuhteesta, ansaitsee selityksen. Mielellään myös anteeksipyynnön. Sydämestäni toivon, että sinäkin Lotta joskus nämä saat, vaikka vasta vuosien päästä, kuten itse sain. Vaikka sisin oli jo peruuttamattomasti murskana, niin se kuitenkin korjasi siitä edes sen hyvin pienen osan.
Ps. Iisan uusi kappale ”Kaikki Mitä Et Sanonut” istuu tähän teemaan kuin nakutettu.. kannattaa varustautua nenäliinoin.
29 helmikuun, 2016 @ 17:30
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. <3
2 maaliskuun, 2016 @ 13:35
Kiitos paljon tästä kirjoituksestasi. Luin myös kaikki kommentit. Tahdon kysyä yhdestä asiasta, mutta ymmärrän, ellet halua vastata: Oliko lähipiirissäsi sattunut kuolemantapaus äkillinen, vai oliko asia sairauden kautta ajankohtainen pitempään?
Itse nimittäin jouduin parhaan nuoruudenystäväni hylkäämäksi, viidentoista vuoden ystävyyden jälkeen, juuri perhenjäseneni kuoleman yhteydessä kymmenen vuotta sitten. Kokemus oli musertava, en saanut häneltä edes surunvalittelua. Päivää ennen hautajaisia soitin kysyäkseni, oliko hän ylipäätään saanut suruviestini, ja hän selvästi vältteli asiaa. Emme ole puhuneet emmekä tavanneet sen koommin (asumme eri paikkakunnilla). Yhden joulukortin, tai ehkä kaksi, taisimme vielä seuraavina jouluina toisillemme lähettää, kunnes yhteydenpito kokonaan hiipui. Pari vuotta kuolemantapauksen jälkeen ilmoitin hänelle, kuten muillekin ystävilleni, lapseni syntymästä, mutta hän ei reagoinut.
Sittemmin olen ymmärtänyt olevan hyvin tavallista, että muita ihmissuhteita katkeaa kuolemantapausten johdosta, koska monille on surevan kohtaaminen niin vaikeaa. Tämä saattaa korostua vielä nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa, jolloin elämänkokemusta on vähemmän ja kuolema ajatuksena ehkä pelottavampi. Näin olen asian itselleni sittemmin tulkinnut ja tästä ajatuksesta löytänyt hieman selitystä ja lohdutusta. Olen sinua kymmenen vuotta vanhempi, joten ystäväni ja minä olimme tuolloin samanikäisiä kuin sinä ja ystäväsi nyt; siksikin kirjoituksesi kolahti minuun.
Minulla meni toipumiseen monta vuotta, mutta nyt ikä ja uudet elämänkokemukset ovat tehneet tehtävänsä niin, että jäljellä on vain hiukan surua ja haikeutta menetetystä ystävyydestä. Olen usein ajatellut, että mikäli minä ja ystäväni kohtaisimme sattumalta kahden jossakin julkisella paikalla niin, että voisimme hetkeksi istua alas (tämä siis on hyvin epätodennäköinen skenaario), ottaisin asian rauhallisesti puheeksi ja kertoisin, miltä minusta aikoinaan tuntui. En kuitenkaan odota tällaista koskaan tapahtuvaksi, enkä ole ajatellut ottaa ystävääni yhteyttä.
Tahdon siis lohduttaa sinua sillä ylen kliseisellä mutta silti todella lauseella, että aika parantaa haavat. Ne muuttuvat arviksi uuden ihon alle eivätkä sieltä paljon näy. Nopeasti se ei tapahdu; oman kokemukseni mukaan vuosi, jonka itse nyt olet tapahtuman jälkeen elämää eteenpäin kulkenut, on kovin lyhyt aika toipumiseen. Mutta se toipuminen on silti edessä. Kaikkea hyvää sinulle!
2 maaliskuun, 2016 @ 22:30
Hei ja kiitos kommentista.
Kuolemantapaus oli yllättävä. Muutama päivä tästä entisen ytäväni kohtalokkaasta välienkatkaisupuhelusta eräs läheiseni joutui sairaalaan. Hän kuoli itsenäisyyspäivänä ja pian tapahtuneen jälkeen laitoin viestiä entiselle ystävälleni, että voisimmeko kuitenkin tavata, sillä kuoleman läheisyys sai minut ymmärtämään, että kaikki voi olla hetkessä ja äkkiarvaamatta ohi. Hän kieltäytyi keskustelemasta, mutta en usko, että se johtui siitä, ettei hän osannut käsitellä kuolemaa, sillä tämä hänen välien katkaisunsa tapahtui jo ennen tuota tragediaa.
Kiitos kannustavista sanoista! Uskon itsekin, että asiat helpottuvat koko ajan ja paraneminen etenee. Ymmärrän myös, että vuosi toipua 25 vuoden ystävyyden katkeamisesta on lyhyt aika ja yritän olla itselleni armollinen. Kaikkea hyvää myös sinulle!
8 lokakuun, 2016 @ 22:03
Ymmärrän Lotta mielipahasi ja surusi. On hyvin surullista, että ihmiset ovat noin tunteettomia ja vailla empatiaa sekä hyviä käytöstapoja.
Minullekin tapahtui niin, että noin 30-vuotinen ystävyys näyttää loppuneen. Ystäväni ei halua enään olla tekemisissä kanssani jostakin syystä. Tiedän, että en ole tehnyt mitään sellaista joka oikeuttaisi ystävyyden katkaisuun. Tiedän, että hänellä on mielenterveysongelmia ja ilmeisesti niistä johtuen on halunnut katkaista ystävyyden. Olen aina ennen kestänyt kaikki asiat, mutta nyt olen surullinen ja hyvin pettynyt hänen käytöksestään. En tiedä voiko ystävyys enään korjautua entiseksi, vaikka hän eheytyisi, niin luulen saneeni pysyvän vamman tunnemaailmaani.
29 tammikuun, 2017 @ 19:33
Löysin tämän googlaamalla. Todella hyvin kerrot kipeästä kokemuksestasi. Minullakin noita on ja olen itse toiminut lähes ystäväsi tavoin sillä erolla, että olen kertonut syyt välirikkoon juuri toisen osapuolen vuoksi.
Muista ettet ole vastuussa ystäväsi sisäisistä prosesseista ja hänen pahasta olostaan, joista hänen toimintansa selvästi kertoo. Olet vastuussa itsestäsi, ja vaikka on hyvin raskasta käsitellä kahden ihmisen välistä suhdetta, jos toinen ei kerro ajatuksiaan, niin se onnistuu vähitellen vaikkapa käyttämällä apuna ulkopuolisia ihmisiä, terapeuttia, muita ystäviä jne. Entinen ystäväsi teki valinnan, jolle et voi mitään ja josta hän kärsii todennäköisesti eniten lopulta itse.
12 elokuun, 2017 @ 20:39
Minäkin olen ghostauksen kohde, 25-vuotisen ystävyyden päätteeksi. Tilanne tullut yllättäen. Tiedän kyllä, etten ole ollut paras mahdollinen ystävä alkuvuodesta, koska oma elämäni joutui kriisiin ja tietenkin puhuin aiheesta paljon. Emme edes keskustelleet kovin usein, ehkä 3-4 viikon välein puhelimessa (asumme eri paikkakunnilla) eli yhteensä noin kuusi kertaa, kunnes tuli tämä häviäminen (näen facebookissa, että hän on hengissä ja ilmeisen hyvinvoiva). Kuitenkin, muistin puhelimessa aina kysyä myös, mitä hänellekin kuuluu. Myös kriisi on nyt ohi.
Itse myös kannatan armollisuutta ihmissuhteissa. Eli jos on käynyt oman käytöksen kriittisesti läpi eikä voi löytää mitään sellaista, minkä takia välit olisi pitänyt katkaista, kannattaa lopettaa itsesyyttely heti. En kannata hirveää toisessa roikkumista: joku ylpeys se on ihmisellä oltava.
Ilmeisesti hän piti ystävyyttämme vähempiarvoisena kuin minä. Eipä hänellä paljon sinniä ollut, kun minulla oli vaikeaa.Jos kokee toisen elämäntilanteen kuormittavana, pitäähän se sanoa suoraan ja sanoa, että haluaa pitää yhteydenpidossa vähän taukoa. Tai jos olen jotenkin tietämättäni loukannut, pitää sekin kertoa, että minulle annetaan mahdollisuus selittää, mitä olen oikeasti tarkoittanut. Kamalan epäreilua käytöstä, en ymmärrä yhtään mitään. Mielenterveysongelmia tällä (ex)-ystävälläni ei tietääkseni ole.
Tsemppiä vaan kaikille ghostatuille.
4 syyskuun, 2017 @ 02:21
Löysin tämän tekstin, kun koetin googlaamalla hakea tietoa tai jotain näkökulmia, jotka lohduttaisivat mua ymmärtämään tai käsittelemään yhden ystävyyssuhteen selittämätöntä päättymistä,. Kiitos että jaoit rehellisesti tunteitasi, ne ovat niin tunnistettavia: viha, itseinho, syyn etsiminen itsestä, se tyhjyys mikä tulee kun joutuu käymään keskusteluja itsekseen kuvitellen toisen vastaukset, oikeuden kaipuu, se fyysinen kipu ja ahdistus mitä tuntee kun tuon ihmisen kanssa on kaikesta huolimatta oltava toistuvasti tekemisissä ja käsittelemätön hylkäys, vaikka kuinka paketoituna, on alati siellä jossain harmaana pilvenä muodollisen ja asiaan keskittyvän kommunikaation väleissä. Tai minun kokemuksessani on: ajattelen nykyään, että hänen kokemuksestaan en voi sanoa mitään, sillä hän käyttäytyy niin eri tavalla kuin itse käyttäytyisin tässä tilanteessa että lähden siitä, että en vai voi käsittää miksi hän toimii kuten toimii. Olen toki yrittänyt, ja keksinytkin monia syitä ja näkökulmia. Mutta lopulta se toisen vieraus on hyväksyttävä, en voi kantaa vastuuta siitä miten hän toimii. Tunnistan hyvin tunteet mistä kirjoitat, ja lohduttaa kuulla, että en ole tyhmä, hullu ja ainoa tällaista kohdannut, vaan tällaista tapahtuu koska ihmiset ovat niin monimutkaisia olioita. Jokainen tarina varmasti myös omanlaisensa. Ja kuinka vaikeaa on päästä eteenpäin, lakata looppaamasta siinä itsesyytöksen kiepissä – joka on mielestäni eri asia kuin itsetutkiskelu, itsetutkiskelu on saamani lahja tästä konfliktista – mutta se ei tosiaan ratkaise tilannetta, sillä syy ei ole minussa. Kuten ei hänessäkään. Mutta jonkinlaisen rauhan tähän ole löytänyt siitä, että minulle moraalista käytöstä on suostua kommunikaatioon ja selittää asiat ja kantaa vastuu, siinä menevät minun rajani. Koska hän ei tee sitä, voin ajatella että omalla moraalisella mittapuullani hän siis toimii väärin, se loukkaa minua eikä minun tarvitse enää hyväksyä sitä tai loputtomiin koettaa ymmärtää käytöstä. Se on minulle tapa päästä yli ikävästä ja kaipauksesta – nähdä entinen ystävä raadollisemmassa valossa. Toivotan sinulle voimia ja muita ja uusia ystävyyksiä, sellaisia jotka ansaitsevat sinut, eivät pelkää selvittää konflikteja ja hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet!
1 heinäkuun, 2018 @ 01:22
Hei,
Samoja tuntemuksia täälläkin! Ajattelin kirjoittaa omasta kokemuksestani vaikka tämä postaus on vanha.
Itsellä meni lapsuudenystäväni kanssa välit poikki monen mutkan kautta. Itse olin se henkilö jolla tässä ystävyyssuhteessa oli paha olla ja yritin tätä selittää kaikin keinoin hänelle, mutta ikinä ei tullut sellaista tunnetta että hän olisi ymmärtänyt. Yritin monta kertaa korjata asian, mutta usein tuli sellainen olo että olen vain vaikea ihminen ja liian herkkä. Hän lopulta sitten katkaisi välit viestillä, että hänen pitää keskittyä itseensä ja heihei! Tuntui pahalta kun se niin kylmästi loppui ja tuli avuton olo. En ole uskaltanut ottaa enään asiaa puheeksi, kun hävettää se että olen niin paljon tätä asiaa miettinyt ja se että en ole vieläkään päässyt yli. Tuntuu että minulla on möykky kurkussa ja sydämessä ja olen käynyt psykologilla. Mutta siis en pysty olemaan ajattelematta asiaa ja olen vieläkin riekaleina. Tuntuu että tässä ei aika tule auttamaan, eikä ole auttanut. Tiedän että minulla on sen takia paha olla, koska olin liian uhrautuvainen hänelle ja en kokenut saavani häneen mitään kontaktia tai että hän olisi läsnä ja kuuntelisi. Hän oli tosi usein hajamielinen. Koin että hän usein sarkastisella tavalla halveksui persoonaani ja tekemisiäni. Loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että hän oli kateellinen persoonalleni ja minun ideoilleni. Hän itse sen kerran myönsikin. Se on syönyt minua.
Haluisin vain päästä tästä asiasta irti ja unohtaa koko ihmisen. En sitten tiedä pitäisikö minun ottaa yhteyttä ja jutella hänelle, mutta kun sen jo joskus niin monta kertaa tein niin en tiedä auttaako se. On tosi epätoivoinen ja ahdistava olo. En usko että hän ymmärtää kuinka loukkaava hän on minua kohtaan ollut.
24 heinäkuun, 2018 @ 00:12
Olen kokenut vastaavaa ja oikeastaan kun nyt näen, kaikenlainen sosiaalisen tyhjiön täyttäminen väärillä ihmisillä ollen heille liian mukava on virhe. Jos kerran ystis alkaa hankaa ettei nyt tule vaikka luvannut tms., Kannattaa sanoa suorat sanat ja kerätä ylpeys. Näitä monta kertaa elvytettyä ystävyyssuhteita ja suoritettuja feidauksia on ollut liikaa. Aiheuttanut myös Täällä itseinhoa vaikka nyt näen että liikaa siimaa antaneena oon saanut vaan pahemmin näiltä puukkoa selkään. Vikitellään exiä ja ties mitä. Ihminen myös muuttuu positiiviseen suuntaan elämän varrella jos on muuttuakseen, mutta kaikille se ei ole päämäärä ollenkaan. Sosiaalisessa ryhmittymässä usein nähdään edes miten yhtä kohdellaan, mutta joidenkin kohdalla on tuudittauduttava vaan sanontaan lika barn lekar best ja unohdettava.
3 kesäkuun, 2019 @ 17:26
Ghostaaminen on osoitus sitä harjoittavan kyvyttömyydestä ilmaista itseään ja todellisia ajatuksiaan toiselle ihmiselle. Se on itsekeskeisyyttä ja eräänlainen brutaali ”kosto” toiselle. Viisas ihminen tietää, että ghostaus satuttaa ja jättää trauman. Ihminen joka ghostaa ystävänsä ilman selitystä on ihminen, jota en halua elämääni. Eikä sellaisen tulisi kuulua kenenkään itseään kunnioittavan ihmisen elämään.
Tulin ghostatuksi kerran, ihminen jota pidin ystävänäni löi yllättäen luurin korvaani ja jätti vastaamatta viesteihini. Puhuimme tämän jälkeen kerran puhelimessa, hän käyttäytyi ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Tein johtopäätöksen hänen henkisestä tilastaan, ensin yritin ymmärtää että hänellä on jokin vaikea vaihe elämässä, ja koitin elvyttää ystävyyttämme. Ymmärsin kuitenkin lopulta, etten tarvitse elämääni ihmistä joka kohtelee toista noin. Opin myös olemaan olematta liian kiltti ja reilu muille. En tunne enää häntä kohtaan negatiivisia tunteita, ja toivon hänelle pelkkää hyvää jatkossa.
Kohtaamme joskus ihmisiä jotka eivät ole oikeita. He eivät kykene ottamaan esille pulmia ihmissuhteessa, vaan kasaavat asioita sisälleen kuin myrkyllistä lankakerää. Sitten yhtenä päivänä asiat vain leviävät käsiin, he haluavat kostaa kokemansa ”vääryydet” ihmiselle joka ei edes tiedä tehneensä väärää. Turhaa kai sanoa, että tämä ei rajoitu ystävyyteen, vaan kyllä siinä saavat osansa myös suku ja puoliso.
31 lokakuun, 2019 @ 15:43
Kiitos todella mielenkiintoisesta ja rohkeasta kirjoituksestasi ystävyyden loppumisesta. Tämä on todellakin aihe, josta pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.
Kirjoituksesi herätti minussa paljon ajatuksia. Olen itse aikoinaan lopettanut 10 vuotta kestäneen ystävyyden, jonka koin olevan epätasapainoinen. Olimme yksinkertaisesti liian erilaisia ihmisiä tasapainoiseen, molemminpuoliseen ystävyyteen.
Ero tapahtui pitkässä puhelinkeskustelussa, jossa asiaa puitiin asiaa kyllä seikkaperäisesti, että siinä mielessä en ollut mikään ghostaaja. Välimme olivat toki siinä vaiheessa muutenkin etääntyneet, koska asuimme eri paikkakunnilla, emmekä tavanneet usein. Ero tuli kuitenkin toiselle osapuolelle yllätyksenä.
Sinun kertomuksestasi heräsi itselläni muutamia kysymyksiä. Oletteko te ihmisinä kovin erilaisia ystäväsi kanssa? Itse kirjoittajana koet varmaan asioiden sanallistamisen helpoksi ja luontevaksi. Jos ystäväsi esim. ei ole samalla tavalla verbaalinen, hän ei ehkä kykene sanallistamaan tuntemuksiaan sinulle ymmärrettävään muotoon.
Jutussasi kerrot että hän sanoi syyksi vain selittämättömän pahan olon. Tämä voisi ehkä viitata siihen suuntaan. Totta kai on myös mahdollista, että hän haluaa hiljaisuudellaan kostaa sinulle ja aiheuttaa tuskaa. Nämä molemmat syyt voivat yhtä aikaa totta.
Itse olen huomannut, että nuorempana saatoin tuntea ystävyysmielessä vetoa ihmisiin, jotka olivat sitten kuitenkin viime kädessä liian erilaisia. Ominaisuudet, jotka aikoinaan vetivät puoleensa, muuttuivatkin ärsyttäviksi myöhemmin ja ystävyyden ylläpito vaikeutui.
Ystäväsi teki totta kai väärin siinä, että ei edes yrittänyt selittää eron syitä tarkemmin, vaikka se olisikin hänelle haastavaa. Varsinkin jos olet kirjoittanut hänelle kirjeen, johon hän olisi voinut ajan kanssa vastata.
Mun mielestä kaikkein tärkeintä olisi tällaisissa eroissa ymmärtää, että kukaan ei ole vääränlainen, vaikka tiet joskus eroaisivat yllättäenkin. Et ole paska tai huono ystävä, vaikka joku ystävä haluaisikin katkaista ystävyyden yllättäen.
Ihmisten välinen kommunikaatio on vaan niin pirun monimutkaista ja täynnä erilaisia hienovaraisia nyansseja, joita on joskus ihan äärimmäisen vaikea sanallistaa tai havainnollistaa muutenkaan.
Itse olen erityisherkkänä joutunut tekemään itseni kanssa töitä. Mulla on ystäväpiirissä ihmisiä, jotka eivät oikein tätä puolta mussa ymmärrä tai edes tunnista ja saattavat tarkoittamattaankin tölväistä kipeästi. Sen takia joudun ihan pakosti pitämään välillä välimatkaa ystäviini, jotka ovat tässä mielessä erilaisia, ilman, että haluaisin heille jotain pahaa.
10 joulukuun, 2020 @ 00:39
Kiitos kirjoituksesta. Se on hyvä, loistava. Ihmeellistä on, että se puhuttelee ja lohduttaa minua aivan täydellisesti. Juuri näitä sanoja minä olen etsinyt. Missään kohtaan sinun sanasi eivät mene muualle, vaan kaikki tuntuu vastaavan minun kokemaani. Se on totta. Käsittämätöntä julmuutta ja hirveyttä. Luen tekstiäsi uudestaan ja uudestaan. Sinä autoit, jaksan pikkuhiljaa päivän kerrallaan, jaksan elää. Kiitos paljon sinulle.
5 lokakuun, 2021 @ 23:28
Kiitos kirjoituksestasi se tuo lohtua minulle
Olen kokenut lähes samaa, elän tällä hetkellä viha vaihetta.
18 helmikuun, 2022 @ 13:46
Voin itse samaistua kirjoittajan viestiin, hyvä ystäväni kenet olin tuntunut 6 vuotta hylkäsi minut hänen miehen toiveesta. Olen mies ja ystäväni on nainen, hänen miehensä mielestä tulimme liian hyvin toimeen ja oli tod.näköisesti liian mustasukkainen.
Syytän nyt itseäni tästä tapahtuneesta ja toivon että saisin ystäväni takaisin, olenko tehnyt jotain väärin?
Minulla on unet ja ruokahalu mennyt, toivon vain ystävääni tulemaan takaisin. Vaikka tämä taitaakin olla mahdotonta kun hänen miehensä on mustasukkainen ystävyydestämme.
30 maaliskuun, 2022 @ 22:46
Löysin tämän ketjun googlettamalla. Mielenkiintoinen, hyvä, lohduttava ja osittain myös tuomitseva, mutta todenperäinen keskustelu.
Itse en tunne olevani ghostattu, mutta jätetty kylläkin. Tarina on pitkä. Olen äärettömän surullinen tapahtuneesta ja älyttömän yllättynyt siitä ettei asiaa voitu selvittää keskustelemalla. Olen harkinnut jopa ammattiapua. Olen niin ahdistunut tilanteesta.
Kyseessä 30 v. kestänyt ystävyyssuhde.
Ystäväni ja minä asuimme viimeiset yli 20v. toisilla puolen Suomea. Välimatka oli pitkä ja elämäntilanteemme hyvin erilainen. Minä perheellinen, hän ei. Muutenkin olemme luonteeltamme hyvin erilaisia. Kuitenkin rakkaita ystäviä pitkään. Pidimme silti yhteyttä tiiviisti ja tapasimme useasti vuodessa. Hänellä elämä sujui kivasti aina. Ei hän ainakaan muuta puhunut. Minulla taas riitti ongelmia; avioero, ongelmat lapsien kanssa, pieni toimeentulo jne. Puhuin niistä paljon. Hän oli paras ystäväni. Ja myönnän, että hän oli se joka useimmiten soitteli.
Kun tapasimme niin juhlimme yleensä. Kaikki ystäväporukassa käyttivät alkoholia. Porukkamme kasvoi pikkuhiljaa viiteen. Minä ilmeisesti kuitenkin join liikaa toisinaan. Pahaan olooni se kai toi helpotusta. Silti minua ei tuomittu. Pyydettiin mukaan porukkaan eikä mitään riitoja tai kriisejä ollut. Ehkä pientä naljailua puolin ja toisin oli. Hyväntahtoista kuitenkin.
Kunnes tuli se kerta. Tapasimme porukalla ja juhlimme illan. Ystäväni suuttui minulle. Kai koska olin humalassa ja halusin jatkaa kun muut jo olivat väsyneet. En tietääkseni loukannut ketään tms. kuitenkaan. Minulle ei ole avattu tilannetta.
Kun seuraavana aamuna heräsin, niin huomasin että minut oli poistettu kaikista yhteisistä keskusteluryhmistä. En ollut kuitenkaan saanut yhtään viestiä, että olisin tehnyt tai sanonut jotain toisia loukkaavaa.
Kuukausi hiljaisuutta. Pyysin anteeksi, mitä, en edes tiennyt. Alistuin kohtalooni, surin, masennuin. Kunnes minulle vastattiin. Kaksi porukasta vastasi. Olin ollut jo pitkään ongelma kuulema, puhuin vain itsestäni, en pitänyt tarpeeksi yhteyttä, join liikaa, olin taakka. Kehotettiin katsomaan peiliin. Sielläkin tulos eletystä elämästä kuulema näkyi. Siis ulkonäköäni arvosteltiin.
Olin järkyttynyt. Miksi näistä asioista ei oltu puhuttu minulle aiemmin. Oltiin vain, että kaikki ok. Ja ilmeisesti selän takana kauhisteltiin tekemisiäni ja ongelmiani.
Pyysin edelleen anteeksi ja toivoin keskustelua. En missään nimessä halunnut menettää heitä. Minulle sanottiin vain, että parempi ettei olla enää missään tekemisissä.
Nyt olen jo luovuttanut. On kulunut 4 kk. Suren joka päivä menetettyä ystävyyttä, joka oli minulle kultaakin kalliimpi asia kriisien keskellä. Paluuta ei ole. Tunnen Ystäväni sen verran hyvin. Kuinka tästä eteenpäin voi edes jaksaa? Olen aivan yksin ongelmieni kanssa. Se oli ilmeisesti tarkoituskin.
On monta asiaa mitä en ymmärrä ja tiedän nyt olleeni ”vääränlainen ystävä”. 30 v. jälkeen. Eikä kukaan koskaan ottanut asiaa esille. Sain vain ehkä sääliviä katseita.
En väitä olleeni täydellinen ystävä. Tiedän vikani. Ja olin onnellinen, että minut hyväksyttiin vikoineni. Olihan muillakin ongelmia, terveys-, ihmissuhde-, perhe- jne. Oliko niin etten sitten ollut tarpeeksi läsnä, lähellä tukemassa päivittäin heitä ongelmissaan? Vai oliko niin, että olen liian ongelmainen heidän elämäänsä?
Oli miten oli. Kaikkein kamalinta oli se, että minut heitettiin ulos ilman mahdollisuutta selvittää ja keskustella asioista. Siihen olen aina ollut valmis.
Kun 50v. naiselle syljetään päin naamaa, että katso peiliin, on rankkaa.
Nyt olen ypöyksin. Menetin parhaan ystävän kera 3 muuta. Kärvistelen huonossa liitossa, murrosikäisen erityislapsen kanssa ja epävarmassa työssä.
Voimat on vähissä. Jaksan käydä töissä reippaana, ruokin lapsen ja teen hänen kanssa asioita, siivoan kodin. Kuitenkin haluaisin vain maata sängyssä ja kelata elämää taaksepäin. Muuttaa kaiken. Elää ongelmatonta kiiltokuvaelämää koko elämäni.
Olisiko kenelläkään neuvoja tähän tilanteeseen? Ja ”lähde lenkille” tai ”katso peiliin” Ei kyllä auta pätkääkään.
29 heinäkuun, 2023 @ 13:53
Löysin tämän kirjoituksen juuri äsken ja janoisena luin sen ja kaikki kommentit. Ekana haluan sanoa kiitos! Kiitos valtavasti kun sanotit näitä vaikeita tunteita niin kirkkaasti. Hylätyksi tulleena tulee helposti todella yksinäinen ja kelvoton olo niin oli ihana lukea kokemuksestasi. Olisi kiva kuulla miten tilanne on edennyt näiden vuosien aikana, vai onko edennyt ollenkaan?