Facebooktwitter

Olen vältellyt tämän tekstin kirjoittamista kauan. Tänään luin YLEn artikkelin aiheesta ja ajattelin, että nyt on aika. Artikkeli kertoo suhteista, jotka päättyvät yksipuolisesti toisen ihmisen katoamiseen. Katoamalla jättämiselle on ihan oma sana, ghostaus. Tulee mieleen Ghostbusters, eikös tuukin? Valitettavasti tiedän, ettei ko. elokuvilla ole paljoakaan tekemistä itse elämänkokemuksen kanssa.

Olen ghostauksen kohde. Kyseessä ei ollut romanttinen suhde vaan 25 vuotta kestänyt ystävyyssuhde. Reilu vuosi sitten marraskuussa 2014 paras ystäväni kertoi minulle puhelimessa tavanomaisena sunnuntaina, ettei halua olla kanssani enää tekemisissä, sillä aiheutan hänelle selittämätöntä pahaa oloa.

Kuten artikkelissa kuvaillaan, ghostaamisen kohde harvoin aavistaa eroa tulevaksi ja sama päti omaan tilanteeseeni. Mielestäni ystävyyssuhteemme oli lisäksi dialoginen ja puhuimme usein myös ystävyydestämme ja siitä, miltä toisen tekemiset, sanomiset ja elämänmuutokset tuntuivat. Hänen halunsa poistaa minut elämästään tuli todella yllätyksenä.

En tähän päivään mennessä tiedä, miksi ystäväni hylkäsi minut. Reaktioni noudatteli artikkelissa mainittua kaavaa: ensin olin järkyttynyt, sitä seurasi viha. Vihaa seurasi itsesyytökset ja epätoivo. Luin uudelleen ja uudelleen vuodentakaisia viestiketjuja ja mietin, olinko silloin jättänyt kiittämättä tai tuolloin unohtanut pyytää anteeksi. Itseinho oli lohdutonta. Ajattelin, että olen maailman paskin ihminen, kun paras ja vanhin ystäväni hylkää minut selittämättä. Itseinho vaihteli epäuskon kanssa: miten hän saattaa? Perhettäni kohtasi joulukuussa kuolemantapaus, jonka motivoimana vetosin ystävääni: Emmekö voisi nähdä ja jutella? Vaikka sopua ei syntyisi, en kestänyt samaan aikaan kuoleman kohtaamista ja välirikkoamme. Ystäväni ilmoitti, ettei halua nähdä eikä käsitellä asiaa. Vaivuin syvälle vihan, epäuskon ja itseinhon mustaan aukkoon, jossa vietin koko alkuvuoden ja kävin työterveyspsykologin vastaanotolla lähinnä huutamassa ja itkemässä.

Keväällä hiljaisuuden retriitissä tunsin, että haluan päästää vihasta irti, ennen kuin se myrkyttää jotain peruuttamattomasti. Kirjoitin ystävälleni retriitissä pitkän kirjeen, jossa selitin tunteitani. Annoin surun huokua yli. Paino hartioilla keveni ja painajaiset vähenivät.

Kesällä näin hänet ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen niin, että juttelimme. Hän ei vieläkään suostunut puhumaan tapahtuneesta, joten selitin lähinnä omia tuntojani ja hän kuunteli. Kokemus oli outo, sillä ymmärsin, ettei puolen vuoden ero pysty sulattamaan 25 ystävyysvuoden kiintymystä. Itseinho palasi muuttuneena: miten saatoin syleillä ja ikävöidä ihmistä, joka kohteli minua niin huonosti? Eikö minulla ole mitään itsekunnioitusta?

Vaikeinta koko prosessin aikana oli hyväksyä, että oikeutta ei ole. Vaikka noin puoli vuotta tapahtuman jälkeen aloin ymmärtää, että tapahtunut ei ollut omaa vikaani, en saanut asiaa käsitellyksi. Suurin syy tähän lieni se, että ystäväni ei joutunut teostaan minkäänlaiseen edesvastuuseen. Kaikki yhteiset ystävämme ovat edelleen hänen ystäviään. Kaikki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikään jumalallinen käsi ei laskeutunut taivaasta kurittamaan häntä ja oikaisemaan vääryyttä ja kaltoinkohtelua, jonka osakseni sain. Minun oli saavutettava rauha ja anteeksianto ilman kasvokkaista kohtaamista ja anteeksipyyntöä. Se on vaikeinta, mitä olen elämäni aikana tehnyt ja välillä epäilen, olenko sittenkään onnistunut.

Tärkein oppi kokemuksesta on itselleni ollut se, että kuka tahansa voi toimia uskomattoman julmasti. Kuultuani kertomuksia maitokioskille lähtemisistä ja muista huonosti hoidetuista elämänpolkujen erottamisista olin aikaisemmin ajatellut, että tekijä on psykopaatti, jollakin tapaa empatiakyvytön ja yhteiskuntakelvoton kusipää. Tapauksen satuttua omalle kohdalle, ollessani sen kohteena ja sen tekijän ollessa ihminen, jonka sielua ja sydäntä olen rakastanut pyyteettömästi oikeastaan koko elämäni, ymmärsin: eivät pahat ihmiset toimi näin. Ihan tavalliset ihmiset kykenevät mihin vain.

Järjettömän naiiviuden uhalla sanon: me valitsemme joka päivä,  miten kohtelemme lähimmäisiämme. Teot eivät määritä sitä, olemmeko me itse ”hyviä” vai ”pahoja” vaan sen, millaisen jäljen jätämme ympäröivään maailmaan. Joku viisas nainen sanoi joskus jossain, että jokainen vuorovaikutustilanne jokaisessa ihmissuhteessa on lampeen heitetty kivi, jonka renkaat näkyvät pitkään ja lyövät rantaan. Suhteessa toisiimme me joko autamme tai traumatisoimme, nostamme tai poljemme maahan. Päätös on meidän.

Toisia on helppo satuttaa sekä netissä että ihmissuhteissa, koska toisen tuskaa ei ole pakko tuntea. Empatia on jotain, mikä pitää haluta kokea, sille pitää antautua. On helpompaa kääntää pää ja sulkea sydän – toimia kuten on itselle helpompaa ilman toisen kyyneleitä, syyllisyyden tunnetta ja ärsyttäviä sotkuja.

Itse olen nyt jotenkuten kunnossa. Edelleen suruni on aina kaksinkertaista: kun minulla on huolia, itken paitsi niitä myös sitä, että olen menettänyt ihmisen, joka ennen jakoi huoleni. Näen toistuvia painajaisia. En pysty katsomaan 10-vuotiasta kummityttöäni parhaan ystävänsä kanssa tuntematta fyysistä kipua.

Olen oppinut vihaamaan lauseita ”kaikki tapahtuu syystä” ja ”kaikki mikä ei tapa, vahvistaa”. Tämä kokemus on yksittäisenä elämäntapahtumana traumatisoivin, jonka olen kokenut. Tulen kantamaan sitä itsessäni aina – ei tule enää koskaan olemaan minua, jolle tätä ei ole tapahtunut. Olen pysyvästi eri, eivätkä nämä muutokset ole hyviä.

Yksi positiivinen asia tapahtuneesta on kuitenkin seurannut: olen oppinut arvostamaan eri ihmisiä elämässäni aivan uudenlaisella tavalla. Siteet ja luottamus tiettyihin ystäviin on vahvistunut. Ilman heitä en olisi koskaan saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että syy ei ollut minussa, että minä olen hyvä ystävä ja ihan kiva ihminen, enkä ansaitse tulla roskiin heitetyksi. Ilman heitä en olisi tänään tässä kirjoittamassa tätä.

Kuten sanoin, mietin pitkään tämän tekstin kirjoittamista. En halua vaikuttaa katkeralta, en mustamaalata enkä olla vihamielinen, ja koen todella sydämessäni antaneeni anteeksi entiselle ystävälleni. Halusin jakaa tarinani sillä ajatuksella, että jossain siellä ruudun takana on joku, joka on selittämättömästi hylätty. Sille ihmiselle haluan sanoa seuraavaa:

Älä etsi syytä, koska et voi sitä löytää. Vika ei ollut sinussa. Ihmissuhde on aina kahden kauppa ja joskus kauppoja ei tule, tämä on tietenkin selvää. Julmaa kohtelua ei kuitenkaan oikeuta mikään, et ole voinut tehdä mitään, mikä oikeuttaisi sen, että toinen ihminen hylkää sinut selityksettä. Sure, itke. Hyväksy, että kaikki elämänkokemukset eivät ”kasvata” ja ”tee vahvemmiksi”, osa repii kappaleiksi, ja ihmisen tehtäväksi jää yrittää jotenkin selviytyä. Yritä avata itsesi kohtaamaan rakkautta ja luottamusta uusissa paikoissa ja ihmisissä – voit yllättyä.

Hymyile.

Kaikki järjestyy.