Taloustieteilijä ja Aalto-yliopiston hallituksessakin vaikuttanut Bengt Holmström sai tänä vuonna Nobel-kahinoissa mitalin ja tunnustuksen työstään tieteen parissa. Koska Holmström on niin sanotusti yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta kiinnostunut tieteentekijä, hänen aikaisemmatkin mielipiteensä saivat Nobel-uutisen ansiosta koko lailla uutta nostetta. Monet tahot jakoivat mm. Holströmin haastattelua viime keväältä, jossa tämä kritisoi hallituksen koulutusleikkauksia.
Blogosfäärin ilahduttavin vilkkutähti Sininen Zeppeliini ehti jo omassa postauksessaan parodioimaan mielestäni oleellista asiaa: kun meritoitunut tiedemies muuttuu kaiken maailman dosentista nobelistiksi, hänen näkemyksensä saavat uudenlaista painoarvoa. Tämä (ja muunlainen) auktoriteettiaseman nousu heijastelee koko henkilön persoonaan: hänestä tulee pätevä kommentoimaan kaikkea voileivistä keihäänheiton kautta yhteiskuntarakenteeseen, vaikka hänen meriittinsä eivät oikeastaan pätevöitä hänet kuin yhden tietyn kapean alan asiantuntijaksi. Tätä usein sukupuolettunutta setämiesilluusiota olen aikaisemminkin sivunnut kirjoituksissani.
Kuin sattumalta olin Holmströmin palkitsemispäivänä Säätytalolla pokkaamassa apurahani stipendikirjaa Suomalaisen Tiedeakatemian tunnustusten ja apurahojen jakotilaisuudessa. Vuoden 2016 Jutikkala -palkinnon saaja Jaakko Kuorikoski puhui tilaisuudessa omassa juhlaesitelmässään tieteen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen merkityksestä ja siitä, miten me tieteentekijät voimme vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon niin, että se oli mahdollisimman informoitua ja hyvää.
Kuorikoski kannusti rehellisen rohkeasti myös meitä humanistisen alan akateemikkoja miettimään, miten voisimme toimintaamme parantaa. Hän siteerasi opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäälikköä Anita Lehikoista, joka oli jossain yhteydessä toivonut nimenomaan humanisteilta ja yhteiskuntatieteilijöiltä ”ratkaisukeskeisyyttä”. Lehikoisen toiveen voi toki ymmärtää pahantahtoisesti, loukkaantua ja niputtaa sen kaiken maailman dosentit -kommentin kanssa samaan nivaskaan. Molemmissa kyse nimittäin on samasta asiasta: myös Sipilä kaipasi dosenttikommentissaan nimenomaan ratkaisukeskeisyyttä ja kritisoi dosentteja siitä, että nämä sanovat ”ei” sen sijaan että kertoisivat, mitä pitäisi tehdä.
Mielestäni tässä kritiikissä on ymmärrettävä ydin. Loukkaantumisen sijaan sen äärelle tulisi todella pysähtyä.
Yliopistolla pitkään toimineena olen usein miettinyt akateemikkojen ratkaisukeskeisyyttä ja turhautunut sen olemattomuuteen. Toisaalta yliopistoja toimintaympäristönä ymmärtävälle kriittisyyden painottuminen ja ratkaisukeskeisyyden häivyttyminen on luonnollinen ja ymmärrettävä asia: tiede ei perustu sille, että toiselle ehdotetaan, mitä tulisi tehdä. Tiede perustuu kyvylle kyseenalaistaa ja osoittaa heikkouksia toisten ajattelussa ja ratkaisuissa.
On totta, että monetkaan tieteentekijät eivät mielellään sano suoraan, mitä politiikassa pitäisi tehdä. Poikkeuksiakin toki on. Erityisesti suomalaiset taloustieteilijät – joita Holmströmkin edustaa – ovat erittäin kärkkäitä, aktiivisia ja ratkaisukeskeisiä yhteiskunnallisia keskustelijoita. Harmi vain, että taloustieteilijöiden ratkaisut ovat taloustieteilijöiden ratkaisuja, eikä koko yhteiskuntaa kannata rakentaa taloustieteellisen käsitekonstruktion varaan. Myös tekniikan alan ihmisten kanssa työskentely oli mielestäni miellyttävää juuri ihmisten ratkaisukeskeisen asenteen vuoksi. Se oli virkistävää ja innostavaa silloin, kun vauhti ei ollut liian kova. Huomasin, että oma roolini muotoutui monitieteisessä joukkiossa juuri edistyksen jarruksi: ihmistieteellinen taustani on opettanut minut kyseenalaistamaan lähtöpremissin ja tuomaan esiin harmaan sävyjä yksinkertaisia prosesseja sakkaamaan. Ihmistieteissä, joissa selkeitä totuuksia ei ole, on vaikea esittää ”oikeita ratkaisuja” ja helpompi tyytyä karsimaan eniten huonoja vaihtoehtoja.
Loppujen lopuksi on vaikea sanoa, kummat ovat oikeassa: taloustieteilijät ja diplomi-insinöörit, jotka oman näkökulmansa vankeina esittävät yksiselitteisiä totuuksia ja vaativat päättäjiä toimimaan niiden mukaan, vai ihmistieteilijät, jotka raapivat takaraivoaan ja muistuttelevat väsymättömästi, miten monimutkaista kaikki lopulta on.
Vaikka annan painoarvon ja täyden tunnustuksen oman väkeni muistuttelutehtävälle, haluaisin herättää puolestaan ihmistieteilijät muistamaan erään yksinkertaisen tosiasian: se, joka ehdottaa ratkaisua, todennäköisimmin saa sen lävitse.