Ei-poliittisen ihmisen metsästys

Viime päivinä keskustelu on käynyt kuumana liittyen sisäministeriön kansliapäällikön nimittämiseen. Nimitys on laukaissut laajemman keskustelun niin sanotuista poliittisista nimityksistä ja virkamiesten pätevyyden arvioimisesta. Asiasta on kirjoitettu hyviä tekstejä, kuten Eeva Lehtimäen kommentti maikkarilla ja Anne Moilasen analyysi Mustreadissa. Vaikka lähes kaikki on jo sanottu, kirjoitan kuitenkin vielä omia näkemyksiäni liittyen poliittisuuteen ja ennen kaikkea objektiivisuuden ja neutraaliuden illuusioon.

Sisäministeriön kansliapäällikön valitsemiseen liittyvässä keskustelussa minua on eniten häirinnyt kaksi asiaa.

Ensimmäinen liittyy ylipäätään pätevyyden arvioimiseen ja rekrytointien hankaluuteen. Lehdet ja yksityishenkilöt ovat listailleet pitkin internettiä kärkihakijoiden eli valituksi tulleen Pimiän ja toiseksi jääneen Pelttarin ansioluettelomerkintöjä, ja taistelleet siitä, kumpi on paperilla pätevämpi.

On selviä syitä, miksi ihmisiä ei valita tehtäviinsä pelkällä paperivalinnalla. Rekrytointeja ei tehdä – eikä niitä ole syytä tehdä – vertailemalla, kenellä on eniten mitäkin kokemusta. Ensinnä kokemus voi olla myös laadultaan huonoa: CV merkintä sinällään ei ole osoitus siitä, että työn on tehnyt hyvin. Toisekseen rekrytoinneissa haetaan aina soveltuvinta, ja jokainen henkilövalintaa joskus tehnyt ymmärtää, että ihmisten vertaileminen on tuskallisen hankalaa. Kunhan tehtävään liittyvät julkisesti ilmoitetut pätevyysvaatimukset täyttyvät, on mielestäni täysin turha kinastella, miten kenenkin kokemusta ja muita rekrytointiin liittyviä näyttöjä tulisi arvioida. Sallittua se toki on.

Toinen nuppia hiertävä seikka poliittisiin nimityksiin liittyvässä keskustelussa on se, että analyyseissa toistuvasti sekoitetaan puoluepoliittinen sidonnaisuus ja poliittisuus. Koko sanaparista ”poliittinen nimitys” – jolla viitataan siis siihen, että virkaan nimitetään oman puolueen toimija – käy ilmi, että käsitteiden merkitykset sotkeentuvat.

Aloitetaan poliittisuuden käsitteestä. Kenties maassa, jossa on ihan normaalia että puolueen puheenjohtaja sanoo, ettei mielellään puhuisi ideologiasta, on normaalia ajatella, että on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät ole poliittisia. Itse ajattelen poliittisuuden käsitteen merkitsevän yksinkertaisesti sitä, että ihmisillä on arvoja ja arvojensa mukaisia ajatuksia siitä, miten yhteiskunta tulisi järjestää. On melko vaikea kuvitella ihmistä, jolla ei olisi mitään mielipiteitä sen suhteen, miten maailman tulisi maata. Jopa käytännössä omavaraisena erakkona elelevä Pentti Linkola on vahvasti poliittinen hahmo.

Jos allekirjoittaa ajatukseni poliittisuuden käsitteestä, voi tavallaan ajatella, että kaikki rekrytoinnit ovat pienessä mittakaavassa poliittisia. Yritykset, kunnat, järjestöt ja valtio miettivät rekrytointeja tehdessään, kuka soveltuu työyhteisöön ja toteuttaa parhaiten organisaation arvoja ja tavoitteita.

Joka tapauksessa kaikille pitäisi olla selvää, että neutraalia ja objektiivista ihmistä ei ole olemassakaan. Poliittisista nimityksistä puhuttaessa vahingossa tullaan maalailleeksi haavekuvaa, että ihminen, joka ei ole koskaan toiminut puolueessa tai sen palveluksessa, on jollakin tapaa poliittisuudesta vapaa ja puhdas. Näin ei tietenkään ole. Koska maassamme suojellaan erityisiä henkilötietoja kuten uskonnollista ja filosofista vakaumusta, poliittisia mielipiteitä ja ammattiliiton jäsenyyttä jämerästi (kuten kuuluu), suurin osa ihmisen henkilökohtaisesta poliittisuudesta jää piiloon, ellei hän itse halua asiaa paljastaa.

Aivopähkinä, jota en millään saa ratkaistuksi, on seuraava: Miksi puoluepoliittinen sidonnaisuus nähdään toistuvasti pahana asiana ja osoituksena puolueellisuudesta? Eikö yksinkertaisesti ansioluettelosta todettavat yhteydet puolueeseen ole läpinäkyvyytensä vuoksi iloinen asia?

Kyse ei ole yksin ”poliittisista” virkanimityksistä vaan laajemmin sen esittämisestä, että puoluepoliittisuus pilaa ihmisen oletetun objektiivisuuden. Erityisesti perussuomalaisten ahkerassa käytössä on tutkijoiden ahdistelu ja mitätöiminen sekä lehdistön puolueellisuudesta huutelu. Kummankaan ammattiryhmän puoluekantojen yhteneväisyydestä ei tosin ole (tietääkseni) tutkimusta, eikä toisaalta perussuomalaisia tunnu huolettavan poliisien puolueellisuus sen perusteella, mitä puoluetta ammattikunta kannattaa.

Pointtini kuitenkin on, että vaikka ammattiryhmien puoluekantojen tai yksityisten henkilöiden puoluekantojen analysoiminen voi olla yleisinhimillisesti kiinnostavaa, puoluesidonnaisuus tai poliittisuus ei ole osoitus puolueellisuudesta. Korkeintaan tiedossa olevat sidosteisuudet auttavat meitä arvioimaan ihmisen kantoja ja toimintaa laajemmassa viitekehyksessä. Niiden avoimuus on siis riemastuttava asia.

Selvää on myös se, että joissakin kuten toimittajan, poliisin, tutkijan ja virkamiehen ammateissa erityiseen asemaan nousee oman position tunnistaminen ja tietoinen työskentely sen puolesta, ettei oma poliittinen agenda vaikuta työtehtävien asialliseen hoitamiseen. Tämä on keskeistä ja itsestään selvää ammattietiikkaa, jonka kanssa itse tutkijana työskentelen päivittäin.

Loppuun vielä pikku sivupolku.

Ajatuksella, että puoluepolitiikka pilaa objektiivisen ja puhtaan ajattelun, on mielestäni selvä yhteys myös siihen, millaista keskustelu on ollut lobbareiden ja lobbaamisen yhteydessä. Samat argumentit pätevät mielestäni myös siihen osastoon: sen sijaan että lobbaaminen nähtäisiin jonain ällöttävänä suhmurointina, pitäisi huomio keskittää lähinnä sen avoimuuteen. Lobbaaminen, eli siis erilaisten organisaatioiden ja eturyhmien halu vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, on elimellinen osa kansalaisyhteiskuntaa, eikä missään mielessä väärin. Tärkeintä on sen avoimuus.

Yritin itse viritellä keskustelua vihreän puoluejohdon työskentelystä erilaisissa viestintäyrityksissä viime lokakuussa, kun Hesari nosti asian esiin puoluelehti Vihreän langan lakkautuspäätöksen yhteydessä. Ajattelen edelleen samoin kuin silloin: en pidä mitenkään likaisena tai outona sitä, että ihmiset työskentelevät vaikutusviestinnän parissa. Pidän kuitenkin ongelmallisena, että toiminta ei ole avointa. On selvää, että erilaisten asiakkuuksien parissa tiiviisti työskennellessä tulee paitsi perehdyttyä asioihin, myös perehdyttyä niihin asiakkaalle edullisesta näkökulmasta. Totta kai se myös vaikuttaa ajatteluun ja argumentointiin. Toisin kuin etujärjestössä työskennellessä tai avoimesti poliittiseen puolueeseen kuuluessa, nämä yhteydet jäävät kuitenkin hämärän peittoon, ja se on mielestäni ongelmallista.

Ajatus objektiivisesta ja neutraalista ihmisestä on houkutteleva. Se on kuitenkin myös itsensä huijaamista ja täyttä kukkua. Sen sijaan että keskittyisimme kaivelemaan professorien puoluekirjoja 1980-luvulta, meidän pitäisi iloita siitä, että ihmiset kuuluvat avoimesti puolueeseen, ovat avoimesti etujärjestössä töissä tai tunnustavat rehdisti ja läpinäkyvästi väriä. Se ei tarkoita heidän puolueellisuuttaan vaan sitä, että meillä muilla on enemmän informaatiota, kun arvioimme heidän intressejään ja toimintansa motiiveja.