Facebooktwitter

Kävin eilen katsomassa noin kuukausi sitten ensi-iltaan tulleen Aleksi Salmenperän elokuvan Jättiläinen, joka kertoo edelleen valtionhallinnon pöydillä pyörivästä kaivosfarssista, Talvivaarasta. Elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta on lopulta elokuvaksi kirjoitettu tarina, fiktiivistä draamaa.

Olin ilahtunut siitä, että joku tarttui Talvivaaran tarua ihmeellisempaan totuuteen. Kiinnostavan aiheen ansiokkaan käsittelyn lisäksi elokuva yllätti: Jättiläinen on feministisin elokuva, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. Minulle sen ydinviesti oli selvä: hyvät jätkät pilaa meidän kansantalouden ja ympäristön. Jos useampi meistä uskaltaisi olla hankala ämmä, maailma olisi parempi paikka.

Hyvä jätkä ja hankala ämmä ovat sukupuolitettuja käsitteitä, mutta ne eivät ole suoraan kytköksissä niin kutsuttuun biologiseen sukupuoleen. Myös elokuvassa asia käy selväksi.

Elokuvan päähenkilö on nuori ELY-keskuksen ympäristöneuvokseksi elokuvan aikana etenevä diplomi-insinööri, Jussi. Päähenkilö on jatkuvassa ristivedossa: jos hän puuttuu Talvivaaraan liittyviin suhmurointeihin, hän pettää esimiehensä ja appiukkonsa, eikä ole enää hyvä jätkä.  Peter Franzènin esittämä elokuvan antagonisti, Jussin esimies Risto esittää hänelle vaihtoehdot suoraan: ”oletko sä luonnonsuojelijatyttö, jolla on tikku pimpissä vai aikuinen mies”. Elokuvassa ELY-keskuksesta löytyy myös Pirjo Lonkan näyttelemä naispuolinen hyvä jätkä, joka ei puutu tilanteeseen, vaikka voisi.

Olen elämäni aikana saanut osakseni useita kansalaispalautteita, joissa osassa minua on kehuttu hyväksi jätkäksi (koska olen hauska, sehän liittyy miehisyyteen) ja haukuttu hankalaksi ämmäksi (koska minulla on mielipiteitä). Olen tässä maailmassa rikkomassa hyvien jätkien hegemonian, en tullakseni sellaiseksi ja pitääkseni yllä tuota hegemoniaa. Olen myös kivuliaasti huomannut, että ainoa tapa rikkoa tämä tuhoisa yhteisymmärrys on olla hankala ämmä ja siirtynyt olemaan sitä ylpeästi.

Nyt ennen kuin kukaan innostuu kirjoittamaan internettiin skuupin siitä, miten feministinperkele täällä julkisesti tunnustaa, että haluaa riitaa ja eripuraa ja vastustaa hyvin toistensa kanssa toimeen tulevia miehiä, väännän määritelmäni hyvästä jätkyydestä vielä erillisestä ratakiskosta.

Hyvä jätkä on toki ystävällinen, huumorintajuinen ja hyvin verkostoitunut. Nämä eivät ole huonoja ominaisuuksia, eikä hyvä jätkä välttämättä tarkoita pahaa. Hyvästä jätkästä tulee kuitenkin paska jätkä siinä vaiheessa, kun hän asettaa kaveruussuhteet – käytännössä siis omien verkostojensa valta-aseman turvaamisen – totuuden ja omatuntonsa edelle. Hyvä jätkä on myös valmis välttämään numeron tekemistä ja erimielisyyttä niin viimeiseen asti, että suvaitsee rasistista ja naisvihamielistä ”huumoria” sekä soraäänien hiljentämisen painostamisella ja/tai ulossulkemisella.

Talvivaara on hyvä esimerkki siitä, mikä on lopputulos, kun tämä iloinen samanmielisten hyvien jätkien yhteisymmärrys kantaa hedelmää, tai oikeammin ei kanna. Hankalat ämmät sukupuoleen katsomatta, olkaa rohkeita. Teette tärkeää työtä.