Facebooktwitter

Sinä päivänä kun hallituspohja varmistui tiesin, että saamme lähitulevaisuudessa heittää hyvästit maksuttomalle korkeakoulutukselle Suomessa. Niinpä ei siis ole kovinkaan iso uutinen, että se tapahtui ennemmin kuin myöhemmin. Lukukausimaksujen läpimenon sijaan siirryin jännittämään, säädetäänkö maksuille myös joku minimimäärä. Ennakkotiedoista poiketen hallitus päätti tällä viikolla esittää lukukausimaksuille minimimäärää, 1500 euroa.

Menemättä nyt sen liiemmin siihen, miksi lukukausimaksut eivät kannata ja miksi ne tuottavat yliopistoille lähinnä vaivaa, hallintoa ja kulua, syvennyn mieluummin dynaamiseen muuttujaan, jota kutsutaan yliopistojen autonomiaksi.

Kun yliopistolakia vuonna 2010 muutettiin, keskeinen tavoite oli vapauttaa yliopistot julkishallinnon masentavasta ja raskaasta ikeestä. Kokoomuksen juhlapuheissa yliopistojen autonomia tarkoitti siis ensisijaisesti yliopiston vapautta päättää itse, miten toimintaa tehdään ja kehitetään. Hyvältähän se kuulosti. Uutta rahaa ja omia päätöksiä! Kevyt hallinto ja karkkia kaikille!

Yliopistolaki ja yliopistojen autonomia oli nimenomaan kokoomuksen fantastinen uudistus. Siksi on erityisen huvittavaa, että juuri kokoomuslaisten opetusministerien tuntuu olevan vaikea antaa yliopistojen päättää itse tekemisistään.

Koulutuspolitiikkaa tiiviisti viime vuodet seuranneena olen nimittäin saanut huomata, että autonomia on hyvin hähmäinen käsite. Yliopistot ovat autonomisia silloin kun se valtionhallinnolle sopii – eli pääasiassa silloin, kun yliopistot mukisevat julkisen rahoituspohjan ohenemisesta. Kuitenkin autonomian periaatteita ollaan valmiita rikkomaan, kun yliopistojen toiminta-alueeella halutaan tehdä poliittisia arvovalintoja. Kuten esimerkiksi pakottaa yliopistot väkisin luopumaan maksuttomasta koulutuksesta.

Yliopistojen autonomiasta voi toki olla montaa mieltä.

Minusta yliopistot voisi kansallistaa uudestaan ja niiden kansallista koordinointia vahvistaa. Yliopistojen yhteistyöelin Unifi on yrittänyt nostaa profiiliaan, mutta koska Unifi on rehtorineuvoston tilalle perustettu enimmäkseen rehtorien ballssien läpimittakilpailun areena, on se ainakin toistaiseksi melko tehoton koordinaattori ilman todellista valtaa ja yleissitovuutta. Omasta näkökulmastani Unifi on ikään kuin yliopistokentän YK, jossa veto-oikeudella isot ja arvovaltaiset torppaavat kaikki hyvät ehdotukset, jotka eivät niitä periaatesyistä miellytä. Yhteistyön tavoitteenasettelu on kunnianhimotonta, koska paineita asettaa yhteisiä tavoitteita ja todella saavuttaa ne, ei ole.

Koen, että Suomen kaltaisessa maassa tarve koordinoida ja ohjata paitsi yliopistokenttää myös koko koulutuspolkua varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen on tarpeen. En ole aivan varma, tukeeko ajatus autonomisista yliopistoista tällaista kokonaisvaltaisen ja raja-aidattoman koulutuspoliittisen suunnitelmallisuuden henkeä.

Kysyin muutamia vuosia sitten suuresti ihailemaltani opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Lehikoiselta, joka silloin vielä toimi korkeakouluyksikön ylijohtajana, miten käytännössä valtio pystyy ohjaamaan yliopistoja muulla tavoin kuin rahoitusmallia muokkaamalla. Anita vastasi tyylikkäästi kuten aina. Nyt kun autonomia on annettu, halu muutokseen on saatava aikaa yliopistoissa itsessään, eikä niitä ei voi enää määrätä tekemään asioita muutoin kuin julkisen rahan peukaloruuvia kiristämällä. Ja muuttamalla lakia.

Minun mielipiteeni valtion ja yliopistojen ohjaussuhteesta on siinä mielessä jonninjoutava, että minä en ole opetusministeri, enkä säädä tämän valtakunnan lakeja. Minä olen kuitenkin onnistunut muodostamaan jonkinmoisen mielipiteen siitä, miten korkeakoulukenttää tulisi kokonaisuutena tarkastella ja miten sitä tulisi ohjata. Valtionhallinnolla ei tällaista johdonmukaista kantaa tunnu olevan ja siksi: Autonomia on ja pysyy, paitsi silloin kun se ei pysy.