Eilinen pääministerin haastattelutunti sekä tämänpäiväinen esiintyminen Helsingin yliopiston avajaisissa ovat olleet sellaista Absurdanistanin operettia että on vaikea istua tässä ja kirjoittaa huutamatta. Muillakin on ollut vastaavanlaisia vaikeuksia, sillä Helsingin yliopiston avajaisissa pääministeri sai osakseen avointa huutelua. Vaikken yleensä tue epäkohteliasta käytöstä, oli huutelu mielestäni paikallaan – jos hallitus on valmis tekemään nämä koulutussektorin ”pakolliset” kipeät leikkaukset, pitää hallituksen pääministerin olla valmis myös kantamaan leikkauksista vastuu ja puolustamaan niiden syitä.
Miten Sipilä siis puolustaa koulutusleikkauspolitiikkaa?
Sipilän puheen argumenttipatteristosta löytyy vanha kunnon ”emme voi elää velaksi”. Se on Sipilän hallituksen tahtotilan peruskivi ja linja, joka on valittu, vaikka kaikki hallituspuolueet koulutuksen suhteen vielä keväällä väittivät muuta. Tämän leikkauspolitiikkalinjan voi toki kyseenalaistaa ihan IRL-esimerkein, mutta tämän hallituksen ja sen politiikan suhteen vastarinta on tuloksetonta. Hallitus ei tule muuttamaan valitsemaansa linjaa, vaikka muutokselle olisi miten vahvat perusteet. Politiikka on arvovalintoja, ei totuuden etsintää.
Jos leikkaukset ovat ja pysyvät, miten sitten perustellaan leikkauksien kohdistuminen juuri koulutukseen aikana, jona kaipaisimme juuri uusia tuulia ja vahvaa osaamista? No ei mitenkään. Sipilä itse sanoo, että ”on ollut pakko leikata myös muualta kuin etuuksista”.
Okei. Ei totta mutta ymmärrettävää.
Mites nämä leikkaukset yliopistoväelle myydään? Nyt tulee paras, oikea vitutustajunnan räjäyttävä timantti: Sipilä kertoo, että hän ”haastaa esimerkiksi yliopistoja miettimään, miten me saamme vähenevillä resursseilla aikaan saman tai jopa enemmän ja paremmin kuin ennen”.
Ensinnäkin, pääministeri ei leikkauspolitiikkaa toteuttaessaan ”haasta miettimään” vaan pakottaa toimimaan. Tässä ei nyt olla järjestämässä mitään hassunhauskaa kreailupajaa Sitralla vaan vähentämässä yliopistojen rahoitusta tuntuvasti.
Toisekseen, kerron sulle salaisuuden, Juha. Vähemmällä saa pääsääntöisesti aikaan vähemmän ja huonompaa.
Minua ei olla viimeaikoina pyydetty merkittävien pörssiyhtiöiden hallituksiin (vaikka olenkin generalisti), mutta silti tiedän tämän: kun ”tehostamiseen” eli isoihin rakenteellisiin ja profiloiviin uudistuksiin pakotetaan viemällä pois resurssit, se johtaa (ainakin aluksi) vain kaaokseen ja huonosti kohdistettuihin lakkautuksiin. Itsekin korkeakoulukentän rakenteellisen kehittämisen puolestapuhujana uskon, että esimerkiksi parempaa akateemista johtajuutta vaatimalla ja vaalimalla saataisiin paljon ”tehostamista” aikaan, mutta resurssileikkauksilla toimet joudutaan ajamaan nopeasti ja summittaisesti läpi. Yliopistot välttelevät henkilökunnan irtisanomisia ja valtakunnallinen neuvotteleminen esimerkiksi alojen jakamisesta yliopistojen kesken on lapsen kengissä ja siihen liittyy kaikkea nihkeää kuten suomalainen työlainsäädäntö.
Uskon, että diplomi-insinöörinä Juha tietää paljon prosessien optimoinnista. Yliopistot ja se prosessi, joka muuttaa innostuksen ja kiinnostuksen tutkimukseksi, jonka promillesta syntyy jokin innovaatio, ei kuitenkaan ole teollisuuden prosessi vaan sisältää inhottavan, ei vakioitavissa olevan muuttujan, nimittäin ihmisen. Niukkuus ei lisää inhimillistä luovuutta kuin korkeintaan ajan kultaamissa opiskelumuistoissa ja väsyneissä kärsivä taiteilija -myyteissä.
En väitä, että yliopistot olisivat hallinnollisesti linjakkaita ja strategisesti profiloituneita. Paljon on työsarkaa. Vastuuton ja laiska hallitus jouduttaa tätä työtä leikkaamalla resursseja niin, että hallintoalamaisen on pakko muuttaa toimintaansa reaktiivisesti, ratkaisevasti ja nopealla aikataululla. Näihin sopeutuksiin ja muutoksiin yliopistot organisaatioina eivät ole valmiita kuin minun ja Juhan haavemaailmassa. Tulos lienee jotakin ikävän ja katastrofaalisen välimaastossa – se jää nähtäväksi – mutta yksi on varmaa: Suomea kuntoon sillä ei ainakaan saateta.
Kirjoittaja viimeisteli tällä viikolla rahoitushakemusta muuton ja päivätyön ohessa. OMAN KOKEMUKSENI MUKAAN EI RUOKKINUT LUOVUUTTA – harmi että mun kokemuksen mukaan ei tehdä poliittisia päätöksiä.
Anna
1 syyskuun, 2015 @ 05:45
Mun täytyy myöntää, että hiukan symppaan Sipilää. Fakta on, että tyhjästä on paha nyhjästä. Tekee niin tai näin, aina löytyy porukkaa, joka manaa alimpaan helvettiin ja toteaa että yhteiskunnan lähtölaskenta on alkanut.
Yliopistokenttää on yritetty uudistaa vuosikausia kannustamalla ja toivomalla parasta. Miten kävi? No ei hyvin. En allekirjoita, että koulutuksesta kannattaa heikkonakaan hetkenä säästää, mutta jotain on tehtävä.
En myöskään allekirjoita, että akateemisen maailman prosesseihin ei voitaisi koskea. Myös siellä teollisuudessa tai muussa yliopistomaailman ulkopuolisessa maailmassa on ihmisiä, joille pitää antaa aikaa olla luovia. Se, että resursseja vähennetään ei tarkoita suoraan, että siitä pitääkään vähentää – jos joku osaava ihminen tarttuu asioihin. Olen aivan varma, että ilmaa löytyy merkittävästi kun sitä lähdetään avoimesti kaivamaan, mutta tämä on pelkkää käsien heiluttelua ja sivusta huutelua, koska oikeasti en tunne aluetta. Pointtini on eniten se, että poteroihin kaivautuminen ei nyt auta. Itkeä ja valittaa voi, mutta se jarruttaa entisestään. Olisiko mitenkään mahdollista miettiä, miten tässä katastrofaalisessa tapauksessa päästäisiin vähiten huonoon lopputulokseen? (tämä kritiikki kohdistuu siis ensisijaisesti siihen yliopistokenttään, ei postauksen kirjoittajaan)
Vähän aiheeseen liittyen, kolumni Sote-puolelta: http://www.hs.fi/mielipide/a1434161086504
Täältä kommenttini pointti: ”Yksityiset palveluntuottajat ovat synnyttäneet useimmat sote-innovaatiot. Julkiset toimijat ovat olleet haluttomia ja hitaita soveltajia. Kun rahaa on entistä niukemmin, kiinnostus on herännyt.”
Pätenee myös koulutussektoriin.
Lotta Aarikka
1 syyskuun, 2015 @ 21:15
Hmm, ymmärrän mitä ajat takaa, mutta olen silti eri mieltä. Kuten kirjoitin, vastuullinen politiikka on vaikeaa ja ikävää ja hidasta. Se on kuitenkin mielestäni parempi tie kuin väkivaltainen resurssien leikkaus, joka johtaa harkitsemattomiin ja nopeisiin muutoksiin, jotka implementoidaan sattumanvaraisesti. Niin on nyt käymässä. Se on vastuutonta ja sillä on seurauksia. Haluan myös huomauttaa, että koulutuslupauksen tekivät KAIKKI HALLITUSPUOLUEET, mukaan lukien Sipilä henkilökohtaisesti. Hämmentävän törkeästä vaalilupausten rikkomisesta tulee laittaa poliitikko tilille – se ei ole itkemistä eikä valittamista eikä ”negistelyä”.
Mitä tulee tuohon, että julkinen puoli on nihkeä innovaattori, se on varmasti totta. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että julkinen sektori olisi jotenkin huono ja muutosvastarintainen. Julkinen sektori on julkisen vallan piirissä ja demokratian jähmeyttämä. Osallistava demokratia ei tuota nopeita ja linjakkaita päätöksiä ja ketteriä kokeiluja, se lienee tiedossa. Tämä pitää ymmärtää ja hyväksyä, kakkua ei voi samaan aikaan syödä ja säästää. Mielestäni tietynlainen jähmeys julkisella puolella on ihan hyvä asia, julkinen sektori ei nimittäin operoi riskinottajien pääomilla vaan meidän kaikkien yhteisillä verovaroilla. Sen toimintaperiaatteet ja olemassaolon tarkoitus ovat erilaiset kuin yksityisellä sektorilla.
On totta, että yliopistoissa on pakko ryhtyä nyt pragmaatikoiksi ja yrittää nopeasti selvitä mahdollisimman vähin tappioin. Tätä varmasti tehdäänkin, mitä muutakaan voimme. Mutta aivan liian nöyriksi hallintoalamaisiksi en haluaisi akateemisen väen ryhtyvän, kyllä näistä leikkauksista ja niiden järjettömyydestä on uskallettava pitää ääntä.
Laaki
2 syyskuun, 2015 @ 10:03
Sanottaisiinko yliopistoille mieluummin, että pliis tehostakaa toimintaanne? Vai säädetäänkö laki, joka määrittelee tietyn tehokkuuden tason ja sen mittausmenetelmät tavoiteaikatauluineen kaikkineen? Vai lähdetäänkö sittenkin sorvaamaan yliopistosopimusta (vrt. yhteiskuntasopimus)?
Edes jotain vaihtoehtoisia keinoja pöytään, niin ei jäisi päällimäisenä itkeminen mieleen. Minustakin leikkaukset tuntuvat pahalta näin opiskelijan näkökulmasta, mutta mielestäni pakko on kuitenkin hyvä kannustin.
Lotta Aarikka
2 syyskuun, 2015 @ 13:47
Mitä ”tehostakaa toimintaanne” – mitä se tarkoittaa? Ymmärrän, mitä se tarkoittaa teollisuudessa, mutta en ihan oikeasti ymmärrä mitä se tarkoittaa tutkimuksessa ja opetuksessa, jonka avain”tuote” (uudet ideat) syntyvät aina erehdyksen, toiston ja epäonnistumisen kautta. Tehostaminen eli prosessin linjavoittaminenhan huonontaa tilannetta! Yliopisto ei ole tehdas, ja nämä pakkotoimet, jotka johtavat leikkauksiin, johtavat de facto vapautuneen ja kekseliään työilmapiirin huononemiseen. Se tuskin lienee tarkoitus, mutta siihen se johtaa.
Se, miten valtio voisi ohjailla yliopistojen rakenteellista kehittämistä vähän niinku meni jo. Valtiollisten yliopistojen aikaan vahva ohjaus tuossa mainitsemassani profiloitumisessa olisi ollut mahdollista, mutta yliopistolain muutoksien, jotka antoivat yliopistoille autonomian, jälkeen valtiollisen ohjauksen keinot ovat käytännössä rahoitusmallin muokkaaminen ja alasajo. Ehkä kuitenkin olisin aloittanut ensimmäisestä, en jälkimmäisestä, ottaen huomioon Suomen taloudellisen tilanteen ja sen koko lailla yhdessä jaetun näkemyksen, että tutkimus ja koulutus ovat keino ulos ahdingosta.
Laaki
3 syyskuun, 2015 @ 13:23
Kyllä yliopistoa voisi luonnehtia tehtaaksi. Prosessiin kuuluu erehdyksiä, toistoa ja epäonnistumisia, sekä paljon epävarmuustekijöitä, ja lopulta tuotteena on uusia ideoita.
Tässä yhteydessä ”tehostaminen” tarkoittaisi sitä, että saadaan aikaan enemmän näitä prosessiin kuuluvia asioita (erehdyksiä, toistoa ja epäonnistumisia) vähemmällä rahalla. Lienee mahdollista linjavoittamalla kaikkia prosesseja, jotka vievät aikaa itse avain”tuotteen” prosessilta. En ole asiantuntija, mutta olen vakuuttunut, että tätä ”turhaa prosessia” yliopistoissa on aivan riittämiin. Tämän olen todennut pelkästään aktiivisena opiskelijana yhteisössä pyöriessä.
Toisaalta tehostamista voisi olla myös se, että nämä uudet ideat sitten vietäisiin entistä paremmin pidemmälle kuin johonkin julkaisukokoelmaan pölyttymään, jolloin myös toteutuisi yliopiston tehtävä auttaa ahdingosta ulos pääsemisessä.
Ollaan ongelman alkulähteillä, kun todetaan ettei ohjaamiseen oikein ole keinoja kuin rahoituksen kautta. Silloin sitä keinoa käytetään. Nyt alkoi myös löytyä sitä vaihtoehtoista toimintamallia, eli rahoitusmallin muokkaaminen. Olen samaa mieltä siitä, että siltäkin tieltä voisi löytyä ratkaisu.
Lotta Aarikka
3 syyskuun, 2015 @ 14:17
Mielestäni hedelmällisempää kuin survoa yliopistoa (tai mitään muutakaan, inhimillistä luovaa työtä) teolliksuuden prosessiksi on hyväksyä se tosi asia, että se ei sitä ole. Nähdä näissä prosesseissa olemassaolevat, ratkaisevat erot, hyväksyä ne ja mukauttaa toimintaa sen mukaan. Uskon, että niin saisimme aikaan kestävämpiä ja parempia koulutuspoliittisia päätöksiä. Tehokkaapia, ellen sanoisi, pun intended.
Siitä olemme täysin samaa mieltä, että tutkimustuloksien ja myös opetuksen rajapintaa ympäröivään yhteiskuntaan pitäisi laajentaa ja miettiä uudelleen.
Haluan painottaa, että valinnan luopua yliopistojen ohjaamisesta teki hallitus vuonna 2009 hyväksyessään uuden yliopistolain. Silloinkin opetusministeriötä hallinnoi Kokoomus. Nyt niitetään sitä mitä silloin kylvettiin. Sitten kommentoin vielä hiukan kärttyisästi (koska olen kipeä), että minä ja moni muu yliopistoissa toimiva ihminen on ratkaisukeskeinen. Nyt se ratkaisu on ”älkää leikatko, koska siinä ei ole mitään järkeä, ei edes teidän omasta mielestänne”. Se ei ole negistelyä eikä ulinaa vaan ratkaisukeskeisyyttä, ja muun vihjaileminen on argumentatiivisesti ja älyllisesti velttoa heittelyä.