Olen konemestarin ja terveydenhoitajan kuopustytär. Vanhempieni koulutustaustasta huolimatta oli itsestään selvää, että minä menen yliopistoon. En tiedä miksi. Olen aina ollut vähän näsäviisasteluun taipuvainen vastarannankiiski. En ärsyttääkseni, vaan koska haluan etsiä totuutta ja ymmärtää maailmaa. Yliopistolla nämä peruskoulussa sopimattomat asiat olivatkin vahvuus. Uteliaisuus ja rohkeus ovat minulle yliopiston kiteymä, koko ihmiskunnan perustarkoitus. Vain uteliaisuudella ja rohkeudella voimme pelastaa maailman tai tehdä siitä edes hitusen paremman.
Työskentelen tällä hetkellä Aalto-yliopiston ylioppilaskunnassa, vastuualueinani koulutus- ja sosiaalipolitiikka. Monet ovat kysyneet, miksi en ole hakenut Suomen ammattikorkeakouluopiskelijoiden liittoon tai Suomen lukiolaisten liittoon. Vastaus on yksinkertainen. Toinen aste ja AMK-sektori eivät kiinnosta minua tippaakaan. Minä rakastan yliopistoa.
Kun valmistuin noin vuosi sitten, ilmoittauduin heti alumniksi ja liityin Turun yliopistoseuran jäseneksi. Yliopistokoulutukseni on maksanut yliopistolle Opetusministeriön KOTA-tietokannan mukaan 38 100 euroa, haluan maksaa velkaa edes henkisesti takaisin. Yliopistokoulutukseni todellista arvoa ei silti mitata rahassa vaan ihmisissä.
Olen oppiaineissani folkloristiikassa ja suomen kielessä tutustunut uskomattomiin, älykkäisiin ja rohkeisiin ihmisiin. Heidän tukeaan ja kannustustaan ei voi mitata rahoitusmalli-indikaattorilla. Heidän takiaan identifioidun Turun yliopistoon, he ovat yliopisto. Minulle on kunnia-asia, että vielä valmistumisen jälkeen olen yhteydessä heihin ja opintojensa alkupuolella horjahteleviin tuleviin kollegoihini.
Kirjoitus on julkaistu Turun yliopiston Aurora-sidosryhmälehdessä Turun suomalaisen yliopistoseuran sivulla 18.6.2015.