Lueskelin Hesarista jutun Jyri Engeströmistä, start uppinsa ja Googlen rikastuttamasta kaverista, joka perusti lapsilleen kotiinsa koulun, jossa opiskellaan runoutta, jousiammuntaa ja skeittausta.
Wau.
Noin kuulin kaverin kanssa ei mielellään haluaisi olla eri mieltä, mutta pakkohan se joistakin asioista edes maineen ylläpitämiseksi olla. En esimerkiksi usko että kirja ja tabletti ovat lapsen tai aikuisen virikkeenä toisensa poissulkevat, enkä pidä tällaisen vastakkainasettelun esittämistä kovinkaan järkevänä. Olen itse ainakin varsin kykeneväinen lukemaan runoja ja käyttämään teknologiaa työvälineenäni, uskon myös lapsieni pystyvän tähän.
Nämä pikku erimielisyydet kuitenkin hautautuvat yhden erittäin ison samanmielisyyden dyyniin:
”Engeström lainaa psykiatri Carl Jungin varjon käsitettä selittääkseen, mikä sosiaalisessa mediassa on pielessä. Jungille varjo tarkoitti tiedostamatonta persoonallisuuden osaa, joka kätkee esimerkiksi epämiellyttävät luonteenpiirteet ja pyrkimykset, jotka eivät sovi yhteen tietoisen mielen kanssa.
’Some-ajassa se varjo yritetään lakaista maton alle. Sille ei ole sijaa.'”
Facebookista on tullut reaalitodellisuudessa tapahtuvan sosiaalisen elämäni jatke. Käyn päivittäin keskusteluja, jotka liittyvät johonkin, mitä luin Facebookin uutisvirrassa, ja referoin sinne reaalitodellisuudessa käymiäni keskusteluja. Uskon useimpien ystävieni ja tuttavieni suhtautuvan kyseiseen sosiaalisen median palveluun hyvin samankaltaisesti.
Olen aina ollut ihminen, jonka naamasta näkee, jos on paha päivä. Tunne-elämäni on nousuissaan ja laskuissaan näkyvää ja voimakasta. Hieman nuorempana jaksoin hävetä sitä. Nykyisin ajattelen, ettei tunteita tarvitse koskaan hävetä tai piilotella – vain niiden esitystapa tulee harkita ja lähtökohta ymmärtää.
Viime vuoden loppupuolella kävin läpi erityisen vaikeaa vaihetta, oli kaiken maailman vastoinkäymistä ihmissuhdeongelmista perheessä sattuneeseen kuolemantapaukseen. Koska suhtaudun Facebook-profiiliini kuin omaan yksityiseen tilaani, jossa on vain ystäviä ja kavereita, jaoin hyvin avoimesti pettymyksen, voimattomuuden ja surun tunteet myös sosiaalisen median puolella.
Vasta jälkikäteen ymmärsin, ettei tällainen avoimuus ole tavanomaista. Ehkä negatiivisilla kokemuksilla ei juurikaan koeta olevan uutisarvoa: kuka nyt haluaisi lueskella jonkun whinetyksiä kurjasta päivästä, itsetunnon kyykkäämisestä ennen työhaastattelua tai vatsamakkaroiden herättämästä itseinhosta. Ainoa tapa sanallistaa somessa ”luvallisesti” mitään negatiivista tuntuu olevan kertoa ”hupsuja juttuja” tyhmästä päivästä, kun voileipä putosi väärinpäin lattialle.
Kun jätämme jakamatta kaiken negatiivisen, uutisvirran kuva ihmiselämästä muuttuu kiiltokuvamaiseksi. Tarina, jossa todellisuudessa on nousuja ja laskuja kerrotaan vintage-filtterin lävitse – aina paistaa aurinko, annos on aina täydellinen, bodypumpin jälkeen on aina superenerginen olo.
Koska tila ja ilmaisu myös sosiaalisessa mediassa tanssii poikkeuksetta yksityisen ja puolijulkisen viistolla rajapinnalla, en voi hyvällä omatunnolla syyllistää ketään siitä, että he eivät jaa kipeitä, yksityiselämän piiriin kuuluvia vastoinkäymisiä avoimesti omassa profiilissaan. Haluan silti kysyä: Miksi meille tuntuu olevan niin vaikeaa jakaa julkisyksityisessä tilassamme elämän epätäydellisiä hetkiä?
Uskon, että jos olisimme sosiaalisessa mediassa avoimia ja valmiita näyttämään oma haavoittuvaisuutemme, olisivat menestymisen paineet ja yksinäinen pärjäämisen kulttuuri paremmin voitettavissa. Koska vastoinkäymisiä ja surua kohtaavat kaikki, kääntöpuolta ei tarvitse hävetä. Miksi se pitää sosiaalisessa mediassa silti piilottaa?