Facebooktwitter

Vietin viimeiset kaksi päivää Suomen ylioppilaskuntien liiton avausseminaarissa, noin niinku töiden puolesta. Vaikka palvelusvuodet alkavat pikkuhiljaa painaa ja tuntuu siltä, että jotain uutta pitäisi pikkuhiljaa alkaa keksiä, on niin sanottuja uusia keihäänkärkiä edelleen mahtava tavata.

Illan ainoan ja pahanmakuisen punkkumukillisen ääressä tuli keskusteltua sekalaisen seurakunnan kanssa poliittisesta sitoutuneisuudesta. Koin show-mielessä tarpeelliseksi avautua siitä, miksi olen poliittisesti latautuneessa ympäristössä pysynyt vakaasti – suorastaan kiihkeästi – sitoutumattomana.

Alex-fan-girl kasiseiskana pointteja oli kolme:

1. En kestä sitä, että joku idiootti kontaminoi minut ja mielipiteeni.

Puoluepolitiikka on joukkuelaji. Kaikki ovat pakosta toisiinsa sitoutuneita. Jos joku tampio jossain puolueen toisella laidalla laukoo jotain vajakkia, niin minä se olen tuomiolla yhtä lailla. Tämä on puoluepolitikkassa aina tosiasia.

Edit: Ei minua haittaisi kuulua samaan joukkueeseen erimielisten kanssa. Enemmänkin kuin erimielisyys minua ahdistaa samanmielisyys jonkun löperöargumenttisen dillen kanssa.

2. Koska puoluepolitiikka on joukkuelaji, se johtaa ns. joukkuesokeuteen ja arvostelukyvyn rampautumiseen.

Viime presidentinvaalien alla normaali, liberaali ja yleisesti älykkäänä pitämäni ihminen katsoi minua silmiin ja väitti pokalla naamalla, että Paavo Lipponen on paras mahdollinen presidenttiehdokas. Hänellä ei ollut ihmisen tuntien tähän mielipiteeseen mitään muuta syytä kuin demarius. Myös demarien suhtautuminen perustuloon on ehdoton, vaikka he ainakin teoriassa pitävät tavoitteenaan oikeudenmukaisuuden voittoa (ansiosidonnaiseen oikeutetun palkansaajan) itsekkyydestä. Ehkä joillakin esimerkiksi perustulokeskustelun dumaaminen suorilta käsin oikeasti perustuu syvälliseen itsetutkintaan ja argumenttien punnitsemiseen, mutta röyhkeästi väitän, että suurella osalla se on ennemminkin on omaksuttua joukkuehenkeä – valmiita, joukkuetovereilta omaksuttuja mielipiteitä ja ajattelutapoja.

3. Sitoutuneena en tule kohdatuksi vapaasti ja kriittisesti ajattelevana ihmisenä.

Puolueeseen identifioituna menetän vapaan ajatuksen ja vapauden muuttaa mielipidettäni. Tulen keskusteluissa kohdatuksi puolueeni kautta. Keskustelukumppanini ajattelevat kuin minä itse:  sitoutunut ei oikeasti ole sitä mieltä mitä on olevinaan, vaan puoluesidonnaisuus pakottaa tietyille urille. Se tuntuu ahdistavalta alkutilanteelta keskustelulle. Haluan haastaa tovereita oikealta, vasemmalta ja keskeltä omista lähtökohdistani ja tulla kohdatuksi ennakkoluulottomasti.

En väitä, että argumenttini puoluesidonnaisuuden karttamiseen olisivat osoitus jostain muusta totuudesta kuin subjektiivisesta. Ne ovat minun syitäni, niitä syitä miksi en itse kuulu mihinkään puolueeseen ja miksi ajatus tuntuu kokonaisuudessaan mahdottomalta. Kun olin kahlannut paatokselliset argumenttini lävitse, eräs seurueesta totesi:

”Muuten kiva, mutta jos et ole puolueessa aktiivinen, et koskaan pääse tekemään mitään, vaikuttamaan mihinkään.”

Se ei ole totta, eikä se saa olla totta.

Onhan meillä näitä kaiken maailman tuomasenbuskeja ja negisteleviä setiä ottamassa kantaa milloin mihinkin. Haluammeko oikeasti jättää sitoutumattoman poliittisen keskustelun näiden janttereiden käsiin?

Vaikka nostan hattua kaikille puolueiden saippuasarjoihin sotkeutuneille puurtajille, pidätän itselleni oikeuden olla ylpeä sitoutumaton. Mielestäni Suomi valtiona kaipaa aktiivista poliittista keskustelua, joka ei ole yksin puolueiden käsissä. Muutkin kuin ekonomit voisivat osallistua aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. On yksisilmäistä ja kolkkoa väittää, ettei julkisella keskustelulla ole mitään merkitystä.

Politiikkaa voi tehdä muuallakin kuin poliittisessa järjestelmässä poliitikkona tai virkamiehenä. Ylioppilasliike on tästä kaunis ja välillä raadollinen esimerkki – ja varmaankin siksi olen löytänyt tästä sitoutumattomasta mutta hillittömän poliittisesti vaikuttavasta runkkuringistä kotini, tai ainakin majapaikan hetkeksi.

Mitä seuraavaksi keksisi?