Rakas juhlaväki, arvoisa vararehtori, dekanaatti, professorit ja ennen kaikkea, iloisa tervehdys teille mahtavat maisterit!
Onnittelut ovat nyt paikallaan. Publiikki on hyvä ja juhlava tapa iloita omasta valmistumisesta, joka poikkeuksetta on ylpeyden aihe. Olette tehneet mahtavaa duunia, olette mahtavia. Muistakaa se.
Tuntuu kummalliselta ja liioittelulta seisoa tässä ja puhua teille alumnina. Valmistuin viime kesäkuussa ja vaikka olen ollut kokopäivätöissä kesästä 2011 saakka, ei siirtyminen mystiseen työelämään ole glorifioinut minua joksikin viisaaksi, joka on pätevä neuvomaan teitä. Tiedän, että moni teistä on jo palkkatöissä ja vaikka valmistuminen kiistatta on tietynlainen transitio, siirtymäriitti, on todellinen kasvu, muutos ja kehitys tapahtunut varmasti kaikkien kohdalla kuin varkain jo opiskeluaikana, ei maisteroitumisen hetkenä.
Aion puhua teille muutamasta asiasta, joista olisin itse halunnut opintojeni aikana kuulla, mutta jotka olen oppinut ja löytänyt itse, mikä tavallaan on toki riemullisempaa.
Ensinnäkin: arvostakaa koulutustanne ja luottakaa siihen. Vaikka ikuinen laulu humanistien heikosta työllistymisestä ja akateemisen työttömyyden kasvusta on nyt otsikoissa, se on enimmäkseen vanhaa papukaijana toisteltua itkuvirttä, vääristeltyä tilastoa ja yleistä hysterian lietsontaa. Korkeakoulutus tuottaa nyt ja tulevaisuudessa sekä yksilölle että yhteiskunnalle pelkästään hyvää. Valmistuneina maistereina te – tilastollisena tosiasiana – elätte pidempään ja terveempinä, työllistytte helpommin ja jäätte työttömäksi harvemmin, ja saatte korkeampaa palkkaa ja siten parempaa eläkettä kuin ammattikorkeakoulututkinnon tai toisen asteen tutkinnon suorittaneet kanssaeläjänne, peruskoulun varaan jääneistä puhumattakaan. Jokainen läpällä heitetty “kortistoonhan tässä valmistutaan, heh heh” -herja uusintaa ja toistaa vahingollista tarinaa, joka ei ole tosi tai edes viihdyttävä. Vaikka huominen, työelämän pirstaloituminen ja oma sijoittuminen noiden sirpaleiden joukkoon mietityttää, uskokaa tulevaisuuteen. Teillä on siihen aivan kaikki perusteet.
Toisekseen: uskokaa humanismiin. Tällä hetkellä julkisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon hallitseva diskurssi on talouden diskurssi. Aivan kaikki EU- ja ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuista sote-uudistukseen on luvuiksi pelkistetty: missä vaihtoehdossa on kansantalouden kannalta paras panos-tuotos -suhde, mikä säästää eniten, mikä tuottaa vähiten, mitkä indikaattorit mittaavat tuottavuutta, miten hyöty on yhtä suuri kuin taloudellinen tuotto. Me humanisteina ymmärrämme, että markkinalogiikka ja talouden diskurssi pelkistää kompleksiset syy-seuraussuhteet ja inhimilliset ilmiöt excel-tiedostoksi. Me käsitämme, että hyödyksi tunnistettavaa liikehdintää ja muutosta on monen muunkin sorttista kuin sitä viivan alle jäävää. On turha vatvoa ja velloa ajatuksessa, että aika on ajanut ohitsemme ja että maailma on paha, koska tapamme jäsentää todellisuutta ja puhua siitä ei juuri nyt satu olemaan valtavirtaa. Sitä suuremmalla syyllä meidän tulee juuri nyt selittää maailmaa omasta näkökulmastamme ja omalla osaamisellamme sellaisella tarmolla ja päättäväisyydellä, että excelit unohtuvat. On ilmiselvää, että meitä ja osaamistamme tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.
Kolmanneksi: hankkiutukaa töihin tai muuten vaan puuhastelemaan jonnekin, jossa on kaikkennäköisiä muita epeleitä kuin humanisteja. Minä lähdin Espoon Otaniemeen ja Aalto-yliopistoon, kyltereiden, teekkareiden ja taiteilijoiden keskelle, enkä ole katunut päivääkään, en edes ensimmäisenä teekkarivappunani. Työskentely yhteisten tavoitteiden eteen maailmaa täysin eri tavalla jäsentävän ihmisen kanssa opettaa paljon. Se tekee näkyväksi paitsi oman ajattelun, koulutuksen ja osaamisen vahvuudet, joita siinä tutussa ja homogeenisessä punaviinikirjallisuuspiirissä ei huomaa, mutta toisaalta antaa mahdollisuuden arvostaa muita ja oppia heiltä. Kaikenlainen koulutus- ja ammattialoja koskeviin stereotypioihin perustuva ylenkatsominen on arvollemme sopimatonta. Meidän jos joidenkin on ymmärrettävä erilaisten ajattelutapojen, näkökulmien ja metodien itseisarvo ja rikkaus.
Lopulta: rakkaat humanistit – yritetään päästä itsestämme yli. Olen ollut lukemattomissa “tarvitaanko humanismia, kyllä humanismia tarvitaan, mihin humanismia tarvitaan, kuka humanismia tarvitsee, miksi kukaan ei usko että humanismia tarvitaan” -seminaareissa, olen itse jopa järjestänyt sellaisen. Tämä on jotain, mitä olen oppinut teekkareilta: joskus on parempi napittaa nokka ja tehdä. Olla kissa ja nostaa häntä. Kehdata, mennä, pyytää ja tarttua toimeen analysoimisen ja itsereflektion sijaan. Niinpä minä sanon nyt teille, rakkaat maisterit: Tuntekaa oma arvonne ja kunnioittakaa muita. Kehdatkaa. Menkää. Tehkää. Maailma, Otaniemikin halutessanne, on teidän.
Kiitos.
Puhe on pidetty Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan publiikissa 12.12.2014 alumnin puheenvuorona ja julkaistu 13.4.2015 Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan Historian, kulttuurin- ja taiteentutkimuksen laitoksen Hiiskuttua-verkkolehdessä.