Facebooktwitter

Alkuun tunnustus. En ole ilmastonäkökulmasta hyvä ihminen. Lennän vähintään kerran vuodessa ulkomaille, pidän pitkistä kuumista suihkuista ja rakastan juustoja. Hiilijalanjälkeäni kasvattaa myös kaksi nelijalkaista perheenjäsentä, joista en luovu. Koirieni vuoksi olen alkanut ajatella, että eläimillä on persoona ja siten itseisarvo, mutta edelleen syön toisinaan lihaa ja käytän esimerkiksi nahasta valmistettuja tuotteita, eli toimin täysin epäkoherentisti kuten ihmiset yleensä. Elämänhallinnan puutteiden vuoksi heitän ruokaa jonkin verran viikoittain roskiin. En omista autoa, mutta syy siihen on ennemminkin köyhyys, rakkaan Turkuni lyhyet etäisyydet ja hyvä joukkoliikenne kuin se, että pyrkisin minimoimaan henkilökohtaiset päästöni.

Kun ilmastopolitiikka pelkistetään yksilöiden valinnoiksi, siitä tulee helposti hyvesignalointia. Eräs vihreä poliitikko kertoi, että on vegaani oikeastaan siitä syystä, ettei jaksa kuunnella vittuilua, kun häneltä kysytään, oletko itse muka vegaani. Useimmiten kyselijät ovat juuri niitä ihmisiä, jotka kammoksuvat eniten oman elämäntapansa muuttamista.

Eduskuntavaalit ovat kuukauden päästä, ja ilmastonmuutoksen tehokas torjuminen on yksi vaalien keskeisistä teemoista. Yksilöistä ja yksilönvastuusta kiinnostunut yksilöyhteiskuntamme julkinen keskustelu keskittyy liian usein juuri yksilön tekoihin. Yksilön näkökulmasta empaattisesti ajateltuna kyse on tietenkin siitä, että yritämme luoda illuusion, jossa tilanne on omassa hallinnassamme, ja että tekisimme edes jotakin. Politiikan kontekstissa, poliitikkojen suulla, yksilön valintojen korostaminen on ennen kaikkea naurettavaa.

YLE:n ensimmäisessä puheenjohtajatentissä sekä kristillisten Sari Essayah että kaatuneen hallituksen pääministeri Juha Sipilä toistelivat ponnekkaasti sitä, miten ”kotimainen liha” on ekoteko (ei edes ole mitenkään automaattisesti, haloo). Paria päivää myöhemmin twitterissä mm. Laura Huhtasaari halusi kertoa, että koululaiset ja opiskelijat voisivat ilmastolakkoilun sijaan keräillä roskia, sillä se on, arvaatte varmaan, eko-vitun-teko. Talkoohenkinen Sipilä kävi Sulkavalla myös toivomassa, että josko kaikki istuttaisivat puun, niin sehän ois kiva. Surullisen kuvaavaa on myös se, että vihreiden puoluelehden Vihreän Langan (1/2019) eduskuntavaaliehdokkaiden henkilökuvissa yksi kysymys todella oli: ”mikä on tärkein henkilökohtainen valinta, jonka olet tehnyt ilmastonmuutoksen vuoksi”. Vastaajista onneksi usea painotti juuri politiikan merkitystä – siksi sinne eduskuntaan haetaan, jotta näistä asioista päästäisiin päättämään.

Roskien keräilyn ja kotimaisen lihan ostiskelun kauppaaminen ilmastonmuutosta hillitsevänä tekona rinnastuu mielestäni täydellisesti hyväntekeväisyyden korostamiseen valtion järjestämän sosiaaliturvan korvikkeena. Erotus on, että jälkimmäistä kuulee vain kokoomuksen nuoriso- tai käppänäosastosta, ja kaikkia muita hävettää. Väkisin mieleen tulee myös tasavallan presidentti Sauli Niinistön säälittävän söpöisät ”leipokaa naapurille pullaa” -ehdotukset syrjäytymisen ehkäisyyn. Julkisessa keskustelussa nämä houreiset näpertelyt eivät mitenkään ylitä järkevän poliittisen kannanoton rimaa. Miksi sitten ilmastokeskustelussa?

En halua olla masentava tosikko, joka käskee tunkemaan pullat ja roskienkeruut perseeseen, mutta vähän olen sitä. On ilmiselvää, että ilmastonmuutosta ei pysäytetä yksittäisten kansalaisten hyväihmisyydellä, vaan rakenteellisilla poliittisilla muutoksilla, jotka ohjaavat kootusti kulutustamme ja vähentävät teollisuuden, liikenteen ja maatalouden päästöjä.

En ole ilmastonäkökulmasta hyvä ihminen. Juuri sen vuoksi toivon, että seuraavan hallituksen ilmastopolitiikka on niin kunnianhimoista, että minut pakotetaan toimimaan vastuullisesti ja maksamaan saastuttavasta kulutuksestani enemmän.