Susanna Koski kävi televisiossa ja viraalivideossa olemassa Susanna Koski. Pieni kyynel vierähtää kaikkien niiden sosiaalireformistihyviskokkareiden puolesta (vinkki: vaihtakaa puoluetta).
Vaikka Kosken röhönaurun säestelemä löräytys on räikeydessään irvokas, ei Suski ole mitenkään yksin. Ylipäätään etuoikeutettujen ihmisten on ihan tutkitusti vaikeampi asettua toisten asemaan. Mitä paremmin yksilö on elämässä ns. menestynyt, sitä todennäköisemmin hän pitää saavutuksia omana ansionaan. Toisin sanoen: mitä enemmän etuoikeuksia, sitä sokeampi niille on.
Nämä etuoikeussokeuteen liittyvät päänhakkuut ovat minulle tuskallisen tuttuja feministisistä keskusteluista. Aina, kun otetaan puheeksi sukupuolten edustus esimerkiksi politiikassa ja johtopaikoilla, paikalle ilmestyy valkoinen keski-ikäinen heteromies sanomaan, ettei hänen objektiivisuuteensa vaikuta mikään ja että hän on saavuttanut kaiken itse (”reipastukaa naiset!”).
Miksi etuoikeuksien tunnistaminen ja tunnustaminen on sitten niin saatanan hankalaa? Meillä on läjäpäin tietoa siitä, että me ihmiset emme ole objektiivisia yksilöitä, vaan erinäiset taustatekijät vaikuttavat menestykseemme ja siihen, miten arvioimme muita ihmisiä. Nämä puolueellisuudet ja esteet voivat liittyä koulutustasoon, terveydentilaan, ihonväriin, sukupuoleen ja niin edelleen. Kaikki tämä on tiedossa ja moneen kertaan osoitettu. Miksi emme usko sitä?
Minulla on kaksi ehdotusta.
Ensimmäinen on syyllistyminen. Kun joku pointtaa etuoikeutemme hän samalla tulee vihjanneeksi, että kuulumme sortajiin, että meihin liitetty etuoikeusmääre – ja siten me – on jotenkin paha. Tämä syyllistyminen johtaa esimerkiksi ”eivät kaikki miehet” -tyyppisiin keskusteluihin. On vaikea puhua valkoisuudesta tai patriarkaatista rakenteena, sillä ihonväri ja sukupuoli ovat myös henkilökohtaisia ominaisuuksia. Jokaisen etuoikeutetun ensimmäinen haaste onkin päästä syyllisyydentunnosta ja loukkaantumisesta yli. Etuoikeuksissa ei ole kyse meistä yksilöinä. Toki sedittely saattaa tuntua pahalta ja sitä pahaa mieltä saa ihan rauhassa itkeä oman kodin rauhassa ja purnata setäkavereilleen. Mutta sen jälkeen on hyvä muistaa, että on todella fakta, että valkoinen keski-ikäinen heteromies noin niinQ tilastollisesti omistaa koko maailman. Ottaa askel taaksepäin, nähdä rakenne rakenteena ja keskittyä yksilönä toimimaan sitä vastaan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta.
Toinen ehdotukseni on, että meidät on aivopesty uusliberalistiseen yksilöpystyvyysuskontoon. Koko kulttuurinen ja poliittinen diskurssimme puhuu yksilöistä ja yksilöiden vapauksista perustuen sille ajatukselle, että olemme jokainen erityinen lumihiutale, joka on itse vastuussa omasta menestyksestään.
Fakta on, että kenenkään menestys ei ole omaa. Ihminen on lajina menestynyt juuri toisten ihmisten ansiosta. Tutkimushistorian tutkijana minut on toistuvasti pysäyttänyt tutkimushistorian esittämistavan yksilökeskeisyys: puhutaan neroista, käänteentekijöistä ja guruista. Tiede ja tieteen historia on kuitenkin verkostomainen jatkumo, jossa mitään uutta ei olisi ilman vanhaa, eikä mitään ajatusta voi täysin kiistatta ankkuroida yhteen ihmiseen. Juuri näin rakenteet toimivat – me olemme osa ihmispopulaatiota, luokkaa, sukupuolta, ihonväriä ja niin edelleen – halusimme sitä tai emme. Se ei riisu meitä erityisestä lumihiutaleisuudestamme, mutta muodostaa paljon suuremman osan voimavaroistamme, kyvyistämme ja menestystekijöistämme kuin ehkä haluaisimme uskoa ja ajatella.
Alkoiko ahdistaa? Tuntuuko kammottavalta ajatella, että mikään saavutus ei oikeastaan ole omaa ansiota vaan etuoikeuksien tuotos?
Toistan: Tottakai yksilöillä on merkitystä. Yksilöllisyys ja populaatioajattelu eivät sulje toisiaan pois. Kaikille tieteenaloilla, jotka käsittelevät jotenkin ihmistä tai muita eläimiä, sovitetaan melko saumattomasti yhteen olemassaolomme molemmat puolet. Voimme samaan aikaan olla sekä tunteva ja pyrkivä yksilöllinen entiteetti että osa suurempaa kokonaisuutta. Hyvä esimerkki tästä on ihmisen suhde työhön, josta nykyisin kirjoitetaan vain lähinnä yksilön näkökulmasta urapolkuina, yksilön tekeminä koulutus- ja uravalintoina. Tosiasiassa työmarkkinat ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallinen rakenne, jota voidaan muokata politiikalla. Minun yksilölliseen urapolkuuni vaikuttaa tällä hetkellä ratkaisevasti se sosiaalinen todellisuus, että olen synnyttämisen kannalta työnantajan näkökulmasta riski-iässä oleva nainen ja siksi epähaluttava palkattava. Asia on niin, vaikka en yksilönä haluaisi lapsia.
Tärkeintä on muistaa, että omien etuoikeuksien tunnistaminen ja tunnustaminen ei vähennä arvoamme tai mitätöi yhtään mitään. Se vain auttaa meitä toimimaan reilummin ja oikeudenmukaisemmin ja suhteuttamaan omat touhumme suurempaan kokonaisuuteen. Niin että siitä sitten vaan avoimin mielin testaamaan ja syleilemään omia etuoikeuksia!
16 toukokuun, 2018 @ 22:51
Varsin yksinäkökulmainen ote yhteiskuntaan – yhteiskunnan rakenteet kyllä kertovat yhteiskunnan tilasta ja tasosta, mutta mistään muusta ne eivät sitten oikein kerrokkaan, koska ne eivät koskaan täysin realisoidu yksilön kohdalla.
Yhteiskunnan rakenteet ovat lähinnä indikaattori yhteiskunnan laadulle. Faktaa kuitenkin on, että jokaisessa länsimaassa yhteiskunnan alimalla tasolla lukumääräisesti suurin yksittäinen identiteettijoukko on näitä kuuluisia valkoisia heteromiehiä.
Esimerkiksi, jos poimimme Yhdysvalloissa satunnaisesti valkoihoisen ja tummaihoisen ihmisen, niin on todennäköisempää saada lopputulokseksi rutiköyhä valkoihoinen nobody ja Barack Obama, kuin rutiköyhä tummaihoinen nobody ja Donald Trump.
Identiteettiin pohjautuvan politiikan seurausta ovatkin ilmiöt kuten Donald Trump presidenttinä. Voidaan vain kuvitella miltä siitä alkoholisoituneesta kodittomasta valkoisesta heteromiehestä tuntuu, kun hänen kerrotaan olevan etuoikeutettu, koska yhteiskunnan ylimmässä promillessa on hänen identiteettiään enemmistö. Hähän on niin etuoikeutettu, että ei koskaan tule tätäkään blogia todennäköisesti lukemaan.
Historia onkin osoittanut etuoikeuksiin ja yhteiskunnan rakenteisiin vetoaminen olevan hölmöä ja toimimatonta politiikkaa. Äärimmilleen vietynä se on jopa vaarallista, kuten vaikka Hitlerin juutalaisvainoissa, Leninin (ja myöhemmin Stalinin) eliitin vastaisuudessa ja Maon kulttuurivallankumouksessakin – kaikkien pohjautuessa identiteettipolitiikkaan ja yhteiskunnan rakenteilla käytyyn retoriikkaan
Mitä taas tulee Susanna Koskeen, niin hän on kommentoinut yksilön roolia yhteiskunnassa. Sillä ei ole mitään tekemistä etuoikeuksien tai rakenteiden kanssa, vaikka yksilö voi etuoikeuksista hyötyä tai rakenteisiin törmätä – ne eivät kuitenkaan ole mikään takuu, että näin käy.
Politiikasta tulisi myös mahdotonta, jos satunnaisotannassa (tässä tapauksessa Koski ja tämä työtön) paremmassa asemassa oleva ihminen ei saa tehdä politiikkaa yksilön vapauksista ja vastuista. Yhteiskunnassa yksilöllä on aina sekä vastuu että vapaus ja niihin voidaan politiikalla vaikuttaa.
Erilaisissa yhteiskuntamalleissa nämä vastuut ja vapaudet kulkevat käsikädessä. Mitä enemmän haluamme vapautta sitä enemmän joudumme ottamaan vastuuta. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on onnistunut optimoimaan vuosien saatossa nämä varsin hyvään tasapainoon, mistä osoituksena pohjoismaat pärjäävät hyvinvointia yms. mittaavissa tutkimuksissa järjestään loistavasti.
Demokraattinen politiikka usein on näiden kahden vastapään köydenvetoa. Yksinkertaistaen osa ihmisistä haluaa lisää vapautta, ja toinen osa haluaa vähemmän vastuuta. Esim. kokoomuslaiset yleensä haluavat lisää vapautta (oman omaisuuden hallintaa ja vähemmän verotusta) ja vasemmistolaiset vähemmän vastuuta (lisää turvaverkkoja ja sosiaaliturvaa, enemmän verotusta). Kokoomuslainen politiikka vääjäämättä nostaa yksilön vastuuta ja vastaavasti vasemmistolainen vähentää yksilön vapautta. Molempien politiikan seurauksena syntyy erilaisia yhteiskunnallisia rakenteita.
Asiaa voikin lähestyä neljästä eri suunnasta – lisää vapautta, lisää vastuuta, vähemmän vapautta, tai vähemmän vastuuta – joista Koski omassa politiikassaan hakee yksilön vastuun lisäämistä. Päinvastaisiakin ajavia poliitikkojakin toki löytyy, kuten kuuluukin – yksittäisen lähestymisen valtavirtaistuessa yleensä ajaudutaan tuhoon, kuten viimeksi on käynyt esim. Venezuelassa (toiseen suuntaan ei oikeastaan ole vielä koskaan täysin menty, Yhdysvallat alkuajoiltaan ollessa ehkä lähimpänä sitä).
Mutta tällä ei ole mitään tekemistä etuoikeuksien tai yhteiskunnan rakenteiden kanssa. Kyse on talouden ja yhteiskunnan arvojen toimimisen yhteispelistä. Huonolla tasapainolla luomme kyllä katastrofaalisia rakenteita, kuten vaikka jo mainittu Venezuela tai vaikka Pohjois-Korea, joka on ääriesimerkki kansalaisen olemattomasta vapaudesta ja vastuusta.
Toki arvaan, että tämä kommenttini menee tämän blogin yleisöltä ohi kuin mikä. Maailma ja yhteiskunta ovat äärimmäisen monimutkaisia ja kompleksisia järjestelmiä. Niitä ei valitettavasti voi yksinkertaistaa pelkästään järjestelmäksi rakenteita. Haastaisinkin kommenttini lukijat ajattelemaan laajemmin.
6 heinäkuun, 2018 @ 00:40
Hohhoijakkaa, mikä wall of text, Venezuela ja Pohjois-Koreakin siellä mainittuna. Tietenkään rakenteet eivät sanele yksilön kohtaloa. Mutta ne vaikuttavat kyllä monella tapaa niihin edellytyksiin, joiden pohjalta yksilöt toimivat ja pyrkivät erinäisiin positioihin. Tämä on ihan tieteellisesti todennettu fakta. En ymmärrä, miksi sitä on niin vaikea upottaa sinne kalloon.
11 heinäkuun, 2018 @ 06:15
Toisessa (siinä pidemmässä) vastauksessa oli monta hyvää pointtia. Ihmisen niin kutsuttu etuoikeus voi vaihdella niin monella muullakin muuttujalla kuin sukupuoli tai etnisyys. Ikä, temperamentti, älykkyys, perhesuhteet, terveys, persoonallisuus, ulkonäkö muun muassa. Kaikki nämä tuovat tilanteesta riippuen etuja tai haittoja elämässä jos yhteiskunnan haluaa tosiaan nähdä erilaisten ihmisryhmien välisenä kilpailuna ”valtapositioista”. Miten voit väittää esimerkiksi sille valkoiselle heteromiehelle mitään hänestä tietämättä, että hän on etuoikeutettu? Kuvitellaan esimerkiksi, että häntä on vaikka pahoinpidelty lapsena ja vanhemmilla ollut ongelmia alkoholin ja mielenterveyden kanssa. Lastensuojelua, omaisten kuolemaa ja muuta kurjuutta. Niitä Suomesta löytyy. Elämä ei ole aina reilu. Syntyessään määräytyneet valkoisuus ja seksuaalinen suuntautuminen eivät tässä tilanteessa vaikuttaneet asiaan millään tavalla. Ihan omasta päättäväisyydestään kuitenkin valkoinen heteropoika on onnistunut selviämään elämässä – kasvamaan valkoiseksi heteromieheksi kunnialliseen työhön, lakia noudattavaksi veronmaksajaksi. Yhtä lailla sama mies voisi olla mielenterveysparantolassa. Olisiko esimerkkihenkilö molemmissa tapauksissa mielestäsi yhtä etuoikeutettu vain koska hän on valkoinen heteromies? Tai olisiko esimerkin henkilö enemmän tai vähemmän etuoikeutettu jos hän olisi ollut sukupuoleltaan tyttö?Henkilökohtainen historia tai muut aiemmin luettelemani tekijät eivät kuitenkaan näy ulospäin (ainakaan yhtä selvästi) kuten ihonväri tai sukupuoli ja senpä takia tämä paljastaa enemmän mielestäni olettavan osapuolen ennakkoluuloja – ehkä jopa rasismia..
12 heinäkuun, 2018 @ 13:46
Se, että ymmärtää valtarakenteita ja tunnistaa niiden olemassaolon sekä vaikutuksen yksilön menestykseen, ei tarkoita, etteikö voisi olla empaattinen ihmistä kohtaan, jonka kohdalla nuo etuoikeuksien ennustamat menestykset eivät toteudu. Omasta mielestäni kirjoitan hyvin ja pitkään auki, että etuoikeudet eivät mitenkään vääjäämättömästi ennusta yksilön kohtaloa. Mutta ne pitää tunnistaa ja tunnustaa.
”Ekoteoilla” ei ilmastonmuutosta pysäytetä – Lotta Aarikka
20 maaliskuun, 2019 @ 16:19
[…] päästä, ja ilmastonmuutoksen tehokas torjuminen on yksi vaalien keskeisistä teemoista. Yksilöistä ja yksilönvastuusta kiinnostunut yksilöyhteiskuntamme julkinen keskustelu keskittyy liian usein juuri yksilön tekoihin. Yksilön näkökulmasta […]
22 kesäkuun, 2021 @ 10:07
Hohhoijaa vaan itsellesi. Tekstissäsi oli paljon hyvää mutta taitaa omat etuoikeudet sokaista kun noin törkeästi ja ylimielisesti käyttäydyt. Malliesimerkki politiikasta mikä ei yhdistä ihmisiä vaan juuri hajoittaa niitä.