Elämässä on joitakin hälytysmerkkejä, joihin tulisi kiistatta reagoida välittömällä ripeydellä. Nekroosin merkkejä osoittava raaja, eläytyminen Yön kappaleiden lyriikoihin ja Timo Haapalan osoittama julkinen tuki ovat sellaisia. Toivonkin, että vihreiden keskustoimistolla on kesälomien keskellä kokoonnuttu akuuttiin kriisipalaveriin, kun Timo Haapala eilen kirjoitti, että vihreät on ihan hyvä puolue, jonka oppositiopolitiikan – tai ainakin oppositioretoriikan – muutos on tervetullut. (Jos Timo Haapala ei ole tuttu hahmo, eikä hälyyttävyys ole siksi ilmeinen, kannattaa tutustua esim. todistuskappaleeseen A.)
Olen toki itsekin huomioinut Aallon määrätietoisen pyrkimyksen muuttaa vihreiden oppositioretoriikkaa puhumalla mahdollisimman paljon siitä, miten yhteistyökykyinen puolue vihreät on ja miten yhteistyökykyinen poliitikko Aalto itse on. Tämä tuntuu ihan luontevalta toiminnalta suhteutettuna Aallon ”lempeän jättiläisen” poliittiseen imagoon, mutta toimii myös kontrastina hänen edeltäjänsä Ville Niinistön opportunistiseen retoriikkaan ja ärhäkkään argumentaatioon, joka varsinkin tällä oppositiokaudella on kohdannut ankaraa arvostelua.
Vaikka se, että Aalto hakee pesäeroa edeltäjänsä kärkkääseen retoriikkaan ja toimintatapoihin, on ymmärrettävä ja luonteva ratkaisu, saman konsensusviestin toistamisen tuloksena saavutettiin omalla kohdallani saturaatiopiste, kun sekä Aalto että Juha Sipilä raportoivat sosiaalisessa mediassa pari päivää sitten mukavasta, hyvähenkisestä juttutuokiostaan. Vaikka tällaisia puolueiden puheenjohtajien välisiä keskustelutuokioita käydään varmaan harva se viikko, nousi tästä erikseen raportoidusta puhelinbondailusta itselleni oksennus kurkkuun. Jäin pohtimaan miksi ja keksin muutamia vastauksia.
Siinä missä Aallon esittämä konkreettinen ehdotus parantaa suomalaista parlamentarismia palauttamalla komiteajärjestelmä on kannatettava ja hyvä, tämä päättymätön metalätinä yhteistyön tärkeydestä ja kaveruudesta on saatettava pikimmiten päätökseen. Syitä on kaksi.
Ensinnäkin on itsestään selvää, että politiikkaa tehdään yhteistyössä. Erityisesti Suomessa, jossa puolueiden ainoa tavoite on päästä hallitukseen (koska oppositiossa ei ”vahvojen enemmistöhallituksien” aikana voi tehdä mitään), täytyy yhteistyöhön pystyä kenen kanssa vain. Suomalaisen politiikan ongelma ei toisin sanoen ole se, että täällä ei osattaisi tehdä yhteistyötä, vaan se, että sitä tehdään periaatteiden ja omien poliittisten linjojen kustannuksella. Vaikka populistinen ja opportunistinen oppositiopolitiikka on ongelma ja sitä voi perustellusti kritisoida, en usko sen olevan läheskään niin suuri ongelma politiikan yleiselle uskottavuudelle ja kansalaisten luottamukselle kuin se, että jokainen puolue vuorotellen lampsii enemmistöhallituksiin myymään periaatteensa ja tekemään päinvastaista politiikkaa kuin minkä puolesta oppositiokautenaan saarnaa. Lisäksi opportunistisen ja populistisen oppositioretoriikan yksioikoinen ja pinnallinen arvostelu on jeesustelevaa ottaen huomioon, että poliittinen toimintakulttuurimme ei jätä oppositiopuolueille juuri mitään muuta tekemistä kuin opportunistisen ja populistisen huutelun. Jos se nähdään ongelmana, tulisi meidän luopua ”vahvojen enemmistöhallitusten” ideaalista ja tavoitella parempaa parlamentarismia – ei valittaa ”huonosta hengestä”. Tästä olen kirjoittanut pidemmin ja paremmin hallituskriisin yhteydessä.
Toisekseen – toisin kuin Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen – minä en varsinaisesti huokaile sellaisen ajan perään, jossa miehet sopivat asioista hyvässä yhteisymmärryksessä saunan lämmössä. Kävin toissaviikolla ahdistumassa SuomiAreenassa suomalaisten poliittisten piirien pienuudesta. Ne kaipaisivat ihan todella paljon etäisyyttä ja huonoa henkeä. On musertavan masentavaa millainen lauma humalaisia keski-ikäisiä ruutupaitaisia miehiä tätä maata johtaa. Kyräily ja varautuneisuus toisi Suomen kusiseen vallan ankkalampeen edes jotain toivoa siitä, että poliittinen päätöksenteko ei tarkoita pienen eliitin sulle-mulle-kauppaa.
Kirjoitan tätä raskain mielin. Vihreät on minulle läheinen puolue ja Touko Aalto hyvä ihminen. Ja kuten sanottu, minusta on itsestään selvää, että yhteistyötä pitää tehdä ja toisia kunnioittaa. Poliittisen linjan ja puheenjohtajan profiilin ytimessä ei kuitenkaan voi olla hyvän mielen halirinki vaan politiikan asiakysymykset ja se, miten näitä asiakysymyksiä voidaan mahdollisimman tehokkaasti ensi vaalikaudella ja nyt vielä oppositiossa edistää. Siksi myös julkisten ulostulojen olisi hyvä keskittyä näihin kysymyksiin yleisen yhteistyöhenkifiilistelyn sijaan. Äänestäjää ei lämmitä, miten hyvässä hengessä päätökset on tehty vaan se, millaisia päätöksiä tehdään. Tämä mielessä toivotan sekä Juhalle että Toukolle hyvää loppulomaa. Hyvässä hengessä tietenkin.