Kauppalehti uutisoi raflaavalla otsikolla Suomen hallituksen aikeista helpottaa työperäistä maahanmuuttoa. Idea ”huippuosaajien ohituskaistasta” ei sinänsä ole uusi, sillä EU:n sisällä on myös joudutettu ns. ykkösluokan ihmisten eli ”korkeaa pätevyyttä vaativan työn” tekijöiden liikkuvuutta sinisen kortin lainsäädännöllä.
Monet hallituksen ja EU:n pakolaispolitiikkaan pettyneet kavahtivat hallituksen ulostuloa, minä mukaan lukien.
Mistään näistä kavahduksista (1, 2, 3) en löytänyt vastustusta sitä kohtaan, että työperäisen maahanmuuton esteitä ja siihen liittyvää byrokratiaa vähennettäisiin. Sen sijaan hallituksen ”huippuosaaja” -panostuksen kritisoijat ovat armotta nostaneet esiin, että kun toisella kädellä edistetään korkeastikoulutettujen, linked in -profiiliaan ahkerasti päivittävien ihmisten liikkuvuutta ja huolehditaan heidän perheensä hyvinvoinnista, on aika saatanan karua, että toisella kädellä kuristetaan pakolaisten pääsyä EU:n alueelle ja käytännössä estetään perheenyhdistämiset keski- tai pienituloisilta. Maailmassa ei ole tarpeeksi isoa korjauslakkapensseliä, jolla tämän yhdistelmän saisi edes etäisesti näyttämään siltä, että kaikilla on sosioekonomiseen asemaan katsomatta yhtäläinen ihmisarvo ja oikeus perheeseen.
Ihmetyksekseni tämän asian esilletuominen teki minusta ja kaltaisistani negistelijän. Me kun emme ymmärrä, että työperäisen maahanmuuton tukeminen ei ole pakolaisilta pois!
Pakolaisilta, kuten muiltakin eläviltä ja tuntevilta ihmislajin edustajilta on mitä suurimmissa määrin pois se, että on hyväksyttävää lajitella ihmiset ”huippuosaajiin” ja ”maahantunkeutujiin”. Myös pakolaisstatuksella Eurooppaan ja Suomeen saapuvat voivat tehdä korkeaa pätevyyttä vaativaa työtä, jos annamme heille siihen mahdollisuuden. Joka tapauksessa kategorisointi – kun sillä on politiikkatoimina suoria seuraamuksia oikeille ihmisille – on vaarallista ja pelottavaa.
Hieman on myös pakko kontekstualisoida.
Jos tämä hallituksen ulostulo työperäisen maahanmuuton vauhdittamisesta olisi ilmestynyt minä tahansa muuna aikana, en olisi reagoinut tällä tavoin. Näen kuitenkin ympärilläni koko ajan enemmän ja enemmän politiikkateoiksi muuttuvaa ahdistavaa muukalaisvihamielistä puhetta, joka tekee minut huolestuneeksi ja pelokkaaksi. Olen erityisen pelokas siksi, että en tiedä, mitä ympärillä vellovalle rasismille voi tehdä.
Sosialidemokraattiset opiskelijat Sonk ry aloitti alkuvuodesta Hanna Huumosen johdolla ”loppu mv-lehdelle” -kampanjan rasistisia valheita suoltavan verkkojulkaisun sulkemiseksi. Tänään puolestaan käynnistettiin ”huominen ilman pelkoa” -kampanja, jonka tavoitteena on tehdä rasismista laitonta ja rikoslain uhalla rangaistavaa.
Molemmat kampanjat ovat sympaattisia ja niiden tavoitteet on ollut helppo allekirjoittaa. Siitä huolimatta mielessäni kytee huoli: en usko, että kielloilla ja tukahduttamisella saadaan rasismin alkulähdettä nitistettyä. Erityisesti mv-lehden palvelimien alasajon ja uudelleenjulkaisun yhteydessä oli merkillepantavaa, miten vastonkäymiset tuntuivat hitsaavan rasistista ydinporukkaa tiukemmin yhteen heidän saadessaan mielikuvitusvastustajan sijaan oikean, yhtenäisen vihollisen.
Uskon, että suurin ihmisen moraalia ohjaileva voima on sosiaalinen paine. Me huomaamme olevamme kusipäitä, kun toiset sen meille osoittavat. Kusipäisyys on relativistinen käsite. Rasismi ei enää tunnu olevan kollektiivisesti kusipäisyyttä vaan on ihmisjoukkoja, jotka sosiaalisen kontrollin sijaan validoivat toistensa muukalaisvihamieliset mielipiteet ja ennakkoluulot.
Vaikka miten toivon, että rasistinen liikehdintä palaa takaisin sysimustaan marginaaliin jonne se kuuluu, on mielestäni tuhoontuomittua yrittää tehdä rasismista laitonta. En yksinkertaisesti usko kollektiivisten moraalinormien ohjailemiseen lainsäädännöllä. Laki seuraa kollektiivisia moraalikäsityksiä, ei toisin päin.
En kuitenkaan halua väittää, että ”loppu mv-lehdelle” tai ”huominen ilman pelkoa” -kampanjat olisivat huonoja ja merkityksettömiä.
Ne yrittävät sentään järjestelmällisesti tehdä jotakin, kun itse lähinnä keskityn pelkäämään.