Facebooktwitter

Brexit oli melko selkeä indikaattori siitä, että EU vituttaa. Brexitin jälkeen myös suomalainen internet on täyttynyt analyyseista, miten on mahdollista, että yhden keskeisen EU:n jäsenmaan kansalaiset todella äänestivät unionista poistumisen puolesta.

Vasemmistossa on etsitty syytä austeritypolitiikasta eli tyytymättömyydestä leikkauspolitiikkaan. Hämmentävän moni analyysi on pelkistynyt sen ympärille, että demokratia on perseestä ja ihmiset tyhmiä. Se on monessa yhteydessä ihan validi arvio, mutta olen siinä mielessä anarkistinen demokratian puolestapuhuja, että mielestäni demokratian ytimessä on vapaus tehdä ”tyhmiä” päätöksiä, sillä ”oikeita” päätöksiä ei politiikassa ole. Tiedoksi btw Juho Romakkaniemelle: demokratialla ei ollut mitään tekemistä Jeesuksen tai Sokrateen kuolemantuomioiden kanssa. (Dude. Seriously. Skarppaa.) Toivoisin myös, että kommentaattorit kuten Antti Palola muistaisivat, että suurin osa ihmisten päätöksistä tehdään tunteella, mielikuviin perustuen. Tätä ei kannata surkutella, se kannattaa hyväksyä.

Blogistikollegani ja hyvä ystäväni Tuomas Saloniemi kirjoitti EU-uutisoinnista blogauksen, joka sai ihan asiallisesti jakoja – syystä. Tuomas etsi syytä EU-kammoon siitä, että me lopulta tiedämme aika vähän EU:sta ja sen päätöksentekojärjestelmästä. EU-uutisointi on ohkaista ja huonosti resursoitua, vaikka monet hyvin ratkaisevat päätökset tehdään unionitasolla ja huomattavasti jännittävämmin kuin kansallisessa parlamentissamme, jossa lähinnä äänestellään enemmistöhallituksen pohjia läpi.

En ole itse asiasta eri mieltä. EU:n päätöksenteosta olisi mukava lukea enemmän suomalaisista medioista. Samanmielisyydestä huolimatta kävin internetissä olemassa Tuomaksen kanssa eri mieltä hänen retorisista valinnoistaan. Nyt selitän hieman pidemmin miksi, ja laitan Brexit-analyysikolehtiin oman mututuntumaisen puupennini.

EU-eroa ja EU-kriittisyyttä ajavat populistit ovat menestyneet, koska heidän sanomansa on selvä ja helppo vastaanottaa: voit laittaa itsesi ensimmäiseksi. Sinun mummosi on tärkeä. Sinun lähikoulusi on tärkeä. Sinun alkoholistiveljesi on tärkeä. Vasta sen jälkeen tulevat muut asiat.

Ihminen on luontaisesti aivan helvetin itsekäs. Ihminen on luontaisesti myös aivan helvetin empaattinen laumaeläin. Kyse ei ole oikeastaan siitä, millainen ihminen ja äänestäjä on vaan siitä, millainen ympäristö hänelle luodaan, kun hän tekee päätöksiä solidaarisuuden ja itsekkyyden välillä. Populistien lisäksi Brexitin ja muukalaisvihamielisyyden Eurooppaa ovat olleet rakentamassa myös muut.

Keskeisessä roolissa on kaksi ainesosaa:

  1. Leikkauspolitiikkaa pohjustava kriisipuhe.
  2. Ei-kasvualueiden asukkaiden syyllistäminen ja eurooppalaisuuden ja kotiseuturakkauden vastakkainasettaminen.

Toisin kuin ystäväni vasemmalla en vilpittömästi usko, että nimenomaan taloustaantumaan lääkkeeksi runnottu leikkauspolitiikka on merkitsevä tekijä itsessään ihmisten EU-tyytymättömyyden suhteen. Mutta ne lukuisat vakavat miehet harmaissa puvuissaan kertomassa, että kaikki on menossa ihan päin vittua ja aivan täysin, jos me emme nyt tottele – heillä on ollut korvaamaton merkitys. Ihmiset nimittäin ovat rikkaissa länsimaissa täysin uskoneet, että taannumme muutamassa vuodessa madonsyömiä sokerijuurikkaita ja vanhusten paskaa lapioivaksi kehitysmaaksi. Ihmiset ovat uskoneet, että koska rahaa on niin vähän, koska vaurautta on niin vähän, on annettava omille ensin. Happinaamari ensin itselle, sitten autetaan muita.

Tätä kriisipuhetta ovat pitäneet yllä nimenomaan oikeistopuolueet, mutta Suomessa kukaan muu kuin vasemmisto ei voi pestä käsiään. Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja ihan kaikki vasemmistoa lukuunottamatta olivat valmiita leikkaamaan. Suurin osa vaaleja edeltävistä puheenvuoroista käytettiin analysoimaan kurjuuttamme ja sitä, miten päin vittua aivan kaikki on ihan justiinsa nyt menossa.

Puheilla saatiin leikkaukset lävitse, mutta puheiden hinta – pelon ja niukkuuden ilmapiiri – on kallis.

Toinen sopan aines on (pää)kaupunkien ja maaseutujen usuttaminen toisiaan vastaan. Juuri tähän Tuomaksen kirjoituksessa tartuin: YLEn monimomenttisesta budjetista hän valitsee tarkoituksella kaksi osa-aluetta – maakunnat tai EU – näistä on valittava. Koska maakunnatkin ovat lokaatioita, vertaus on ehkä ymmärrettävä. Siitä huolimatta se on strategisesti vahingollinen.

Jos laitamme haja-asutusalueen ihmisen valitsemaan oman kotiseutunsa arvostuksen ja EU-uutisoinnin välillä, ei lopputulos miellytä ketään. On aivan ensisijaisen tärkeä poliittinen viesti, että maaseudulla ja pienillä kaupungeilla voi olla mahdollisuus olla olemassa rinnakkain eurooppalaisen ja globaalin solidaarisuuden ja politiikan kanssa. Vaikka Tuomaksen tarkoitus ei ole sanoa, että maaseudut ovat perseestä ja kuppaavat rahaa kaupungeista ja ”tärkeistä asioista” kuten EU:sta ja niiden uutisoinnista, tällaisilla vastakkainasettelulla niin tulee eksplisiittisesti tehtyä. Kuten keskustan puoluekokouksen jälkimainingeissa kirjoitin: vain keskusta on ymmärtänyt olla syyllistämättä ihmisiä kotiseuturakkaudesta ja elämäntavastaan, vain keskusta antaa ei-suurkaupunkilaisuudelle itseisarvon ja paikan globaalissa maailmassa. Ehkä se, että Suomessa ei ole toistaiseksi suurta kannatusta EU:sta eroamiselle on nimenomaan sen ansiota, että keskusta on erästä nimeltämainitsematonta näytelmäkirjailija/näyttelijää lukuunottamatta kokolailla EU-myönteinen puolue.

Tarkoitukseni ei ole kiistää faktoja (kaupungit ovat kasvun vetureita) vaan tuoda esiin, että näiden faktojen jatkuva alleviivaaminen ja asioiden kuten EU-uutisoinnin ja maakuntatoimituksien vastakkainasettaminen vain käperryttää kasvukeskusten ulkopuolella asuvat tiukemmin itseensä. Ja kun populisti siihen väliin huikkaa, että se on hei ihan ok, rajat kiinni, kusipaskasoppa on valmis.