Facebooktwitter

Toimittaja Seppo Varjus kirjoitti muutama päivä sitten kommentaarin, jossa tituleerasi vihreiden tulevaa puheenjohtajaa ja Rinteen hallituksen vastavalittua sisäministeriä Maria Ohisaloa ”jääprinsessaksi” ja kaikenmoista muuta väsynyttä. Tekstin sisältö on sinällään melko tavanomaista politiikantoimittajien näppäryyttä uhkuvaa näkemyksellisyyttä siitä, millaiset poliittiset tahdonvoimat ja olosuhteet vaikuttavat uuden hallituksen ministerien toimintaan ja oppositiopolitiikkaan. Varjuksen todennäköisesti leikkimieliseksi tarkoitetut sanavalinnat kirvoittivat useita kriittisiä puheenvuoroja siitä, miten naispoliitikoista kirjoitetaan ja miten heitä kohdellaan. Nämä kriittiset puheenvuorot puolestaan herättivät reaktioita, joiden mukaan naisia pitäisi voida nimitellä kujeilevasti siinä missä miehiäkin. Viimeisimpänä käänteenä olen törmännyt näkökulmiin, joiden mukaan Varjuksen tekstistä kummunnut kriittinen keskustelu on johtanut tilanteeseen, jossa Ohisalon tai muiden naispoliitikkojen kokemattomuudesta ja kyvykkyydestä ei voi käydä keskustelua leimaantumatta seksistiksi, ja että koko keskustelu on muuttunut puhtaaksi identiteettipoliittiseksi syyttelyksi.

Aloitetaan ilmiselvimmästä: Varjuksen kirjoituksen sanavalinnat olivat typeriä. Hänen verbaalinen iloittelunsa ei millään tavoin vahvistanut hänen analyysinsa todistusvoimaa.

Jatketaan toiseksi ilmiselvimpään: Alle 40-vuotiaan naispoliitikon ”leikkimielinen” alentaminen typerillä lempinimillä ja fantasiakuninkaallisvertauksilla ei ole sama asia kuin myöhäiskeski-ikäisen toimitusjohtaja-Juhan leikkimielinen alentaminen typerillä lempinimillä. Siitä huolimatta, että Rinteen hallituksessa on poikkeuksellisen paljon naisia, politiikan kenttä on edelleen paitsi sukupuolittunutta myös tymäkästi myöhäiskeski-ikäisten käsissä. Valtiovarainministerinä on Suomen yli satavuotisen historian aikana ollut yksi (1) nainen, samoin ulkoministerinä. Yleisesti voi toki olla sitä mieltä, että kaikkien sukupuolten ja ikäluokkien poliitikkojen nimittely on typerää. Itse nautin poliittisesta huumorista ja satiirista, mutta myös huumorin kentällä käytetään valtaa, josta tulee olla tietoinen.

Syvällisin ja mielenkiintoisin oppi kätkeytyykin aiheeni kolmanteen, ihan vain semisti banaaliin kysymykseen: Saako naispoliitikkoja arvostella?

Lyhyt vastaukseni on: Saa, mutta ei miten vain, eikä kannata ihan hirvittävästi järkyttyä, jos joku kyseenalaistaa näkemyksesi feministisestä näkökulmasta.

Tapaus Ohisalo on siinä mielessä kiinnostava, että hän kiistatta on haastavassa paikassa. Puolueen puheenjohtaminen ja ministerinä toimiminen ensimmäisen kauden kansanedustajana on valtavan suuri ja paineistettu vastuu. Erityisen sähköisen tilanteesta tekee, että vihreiden edellisen puoluekokouksen valitseman puheenjohtajan Touko Aallon valintaa on jälkiviisasteltu juuri siitä näkökulmasta, että hän ei ehkä ollut valmis eikä tarpeeksi kokenut hoitamaan raskasta tehtävää. Kun ministereiksi yhä useammin valitaan ensimmäisen kauden kansanedustajia, on ihan perusteltua kysyä, kestävätkö heidän eduskuntatyöhön tottumattomat hartiansa ministerinsalkun raskaan painon.

Itse uskon, että Maria Ohisalo tulee selviämään uusista vastuistaan juuri siksi, että hän on se kuka on – (kohtuullisen) nuori nainen. Perustelen näkemykseni vertaamalla Ohisaloa toiseen melko kokemattomaan puheenjohtajaan ja pääministeriin, Juha Sipilään. Monet politiikan asiantuntijat ja toimittajat ovat arvioineet Sipilän suurimmaksi haasteeksi juuri sen, ettei hän täysin tiedostanut omaa kokemattomuuttaan vaan paahtoi sekä puoluejohtajan että pääministerin tehtävässä myöhäiskeski-ikäisen toimitusjohtajamiehen määrätietoisuudella ja itseluottamuksella (1, 2, 3). En toki tiedä, mutta voisin kuvitella Ohisalon olevan hyvin tietoinen omasta kokemattomuudestaan ja tuen sekä avun tarpeistaan. Huijarisyndrooma on erityisesti nuorten naisten vitsaus, mutta se voi olla myös itsereflektion ja terveen itse-epäilyksen lähde.

Tuen kaikesta sydämestäni kaikenmoista feminististä kehtaamis- ja röyhkeystoimintaa, mutta silti odottelen sydän pamppaillen, koska ensimmäinen nöyryys- ja itse-epäilykoulu perustetaan keski-ikäisille miehille. Koen, että askeleet kohti tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa koostuvat sekä siitä, että patriarkaatin ja muiden valtarakenteiden kyykyttämät pitävät suurempaa ääntä, mutta myös siitä, että ne jotka ovat etuoikeuksien siunaamia ja siksi kyvyttömiä näkemään toisten vastoinkäymisiä, oppivat olemaan hiukan enemmän hissukseen ja miettimään hiukan enemmän, onko sittenkään se oma näkemys objektiivinen ja oikea.

Itselleni intensiivinen kestovitutuksen aihe on myös se, että feministinen kritiikki nähdään jotenkin erityisenä, poikkeuksellisena somekohuna tai pöyristymisenä. Kun joku erehtyy huomauttamaan vaikka sitten kärkkäästikin, että käsillä olevaan asiaan kuten poliitikkojen arvosteluun liittyy feministinen tulokulma, se koetaan hiljentämisenä ja vaientamisena tai identiteettipolitiikkana.

Feministinen kritiikki on aivan tavanomaista kritiikkiä. Kun esität jonkin arviolausekkeen naispuolisesta poliitikosta, ja joku kysyy, vaikuttaako arvioosi se, että sen kohde on nainen, ainoa järkevän ihmisen vastaus on ”todennäköisesti, mutta en ihan hahmota miten”. Meillä on läjäpäin empiiristä todistusaineistoa siitä, että arvioimme naiseksi olettamiamme ihmisiä eri tavoin kuin mieheksi oletettuja. Jokainen tiedettä millään tavoin arvostava ihminen painaa tämän opetuksen sydämeensä ja on valmis ainakin vakavasti pohtimaan, missä määrin tämä bias omiin arvioihin kussakin tilanteessa vaikuttaa. Tällaisen pohdinnan vaatimus ei ole hiljentämistä eikä vaientamista vaan normaalia yhteiskunnalliseen keskusteluun kuuluvaa toimintaa.