Facebooktwitter

Mietin ensimmäisen kerran tämän kirjoituksen kirjoittamista, kun istuin palaverissa kuuntelemassa, miten jotkut tahot kuulemma vastustavat tunnustuksettoman hiljaisen tilan järjestämistä yliopistolle, koska Isis. Oli melko vaikea pysyä korrektina. Pidin puheenvuoron siitä, miten uskonnollisuus ja uskon harjoittaminen muiden arkirutiinien lomassa on joillekin yhtä normaalia ja kiihkotonta kuin hampaiden harjaaminen. Jos haluamme lisää kansainvälisiä opiskelijoita Aalto-yliopistoon, lienee loogista, että tarjoamme myös palveluja ja tiloja, joita he tarvitsevat. On aivan absurdia väittää, että joku valitsisi opiskelupaikakseen Aalto-yliopiston, koska siellä on ilmeisesti niin kiva hiljainen tila, että sinne voi kätevästi perustaa jihadistijärjestön solun. On aivan absurdia, että joku edes ehdottelee tällaista, ja että tämä harhainen hysteria käytännössä todella hidastaa tunnustuksettoman tilan valmistumista.

Uskonnollisuus ja se mihin se johtaa on sattuneesta syystä ollut otsikoissa viime päivinä. En halua kommentoida Charlie Hebdo -lehden toimituksessa tapahtunutta väkivaltaista iskua muutoin kuin rakkauden ja oikeudenmukaisuuden sanomalla: otan osaa menehtyneiden omaisten suruun ja toivon, että näistä kuolemista vastuussa olevat henkilöt tuomitaan kuten oikeusvaltiossa kuuluu.

Monilla on tietenkin ollut paljon enemmän sanottavaa surullisesta välikohtauksesta. Muun muassa eräs hyvä ystäväni pohdiskeli facebook-seinällään, onko kyseessä todella hyökkäys sananvapautta kohtaan:

Tätä olen tänään pohtinut. Millä tavoin oikeutta julkaista paskaa voi puolustaa? Siinä missä tiedotusväline voi perustella paskan uudelleenjulkaisua aina informaationvälityksellä, yksityishenkilöllä on vaikeampaa. Charlie Hebdo on epäilemättä jossain määrin rasistinen ja suurissa määrin mauton, joten JeSuisCharlie tuntuu… epämiellyttävältä. Kuitenkin, onhan se sananvapaus erittäin tärkeä juttu ja täytyy myöntää, että erityisesti räävitön satiiri lämmittää. Toisaalta, pitääkö sananvapautta juuri nyt puolustaa? Lehdistöllä on vankka taipumus tehdä kaikesta sananvapauskysymys, eikä analyysi usein ole mitenkään vakuuttavaa tasoa. (Ja medialle on tietenkin eduksi esittää itsensä sananvapauden airueena, jos se samalla positioi median elimellisesti länsimaiseen identiteettiin.) Oliko tämä hyökkäys juuri sananvapautta vastaan vai onko tässä kyse jostain muusta? Miksi tämä pitäisi nähdä juuri hyökkäyksenä sananvapautta vastaan?”

Keskustelu polveili kiinnostavasti ja pian esiin nostettiin itsesensuurin käsite:

“— [S]ananvapauden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä, oliko isku tarkoitettu sananvapautta vastaan. Isku uhkaa sananvapautta, koska se on esim omiaan kasvattamaan itsesensuuria. Eli on vaarana, että asia X jossain lehdessä jätetään sanomatta, koska pelätään, miten jokin ääriaines reagoi siihen. Sananvapauden olemus on yllättävän vaikea hahmottaa ihmisille. Tähän törmää usein, kuten nyt taas. Suomalaiset ei hahmota sananvapautta, koska se on meille niin itsestäänselvä asia.”

Aloin miettiä uskonnollisuutta ja sananvapautta. Aivan kuten keskustelija kaverini statuksessa ilmaisee, on totta että uskonnollisen ääriliikkeen tekemä väkivallanteko saattaa tuottaa itsesensuuria – uskontoja ei uskalleta kritisoida sen pelossa, että kosto seuraa perästä. Kuitenkin tavallaan tämän tyyppiset väkivallanteot tuottavat myös toisenlaista itsesensuuria: kuka haluaa myöntää uskovansa jumalaan, kun sen kautta assosioituu väkivaltaiseksi vajakiksi?

Kun aloitin folkloristiikan opinnot Turun yliopistossa vuonna 2007, muistan lukuisia tilanteita, joissa sorruin itsesensuuriin. Opiskelutoverit intoilivat vuoroin muinaisuskosta ja ateismista ja näkivät kristinuskon paitsi harhaisena myös jonakin, joka pilasi suomalaisen “aidon” kulttuurin. Muistan miettineeni, miten paljon haluaisin kertoa, että minä itse asiassa uskon jumalaan, hellään rakkauden jumaluuteen, jonka me kaikki kuulemme omatunnossamme. Ja miten olen ylpeä kristillisestä juonteesta kansanperinteessämme, joka on tuottanut paljon myös kulttuurista hyvää. En sanonut mitään, tuijotin lasiin, vaikka en yleensä ole hiljainen lasiintuijottelija. Siihen oli varmaan syy, eivätkä Charlie Hebdon tragedian tyyppisten tapauksien jälkeiset mediamyllyt varmaankaan lievennä niitä syitä.

Vaikka uskonnollisin motiivein aiheutetaan läjäpäin inhimillistä kärsimystä, on tekijä aina harkintakyvyltään horjahtanut ihminen, ei usko. Koen, että Suomessa uskonnollisuus koetaan yhä vahvemmin negatiiviseksi ja pelottavaksi, vaikka se joillekin on yhtä normaali osa elämää kuin mikä tahansa arkirutiini. Koen, että myös minun hyvin yksityisesti ja maltillisesti uskonasioihin suhtautuvana tunnustuksellisena kristittynä pitää hävetä uskoani. Ja se, hyvät ystävät, tekee minut hirvittävän surulliseksi.