Facebooktwittergoogle_plus

Uusimmassa Acatiimin numerossa ilmestyi provokatiivisesti otsikoitu teksti ”Onko yliopistoilla tappiokammo?”, jonka aloittamaa keskustelua myös Helsingin Sanomat popularisoi ja taustoittaa omassa artikkelissaan. Molempia artikkeleita lukiessani ilahduin, sillä yliopistojen talous on asia, josta ei kaikessa sen täysivoipaisessa seksikkyydessä juurikaan puhuta.

Yritystä on ollut. Otin tismalleen saman aiheen puheeksi Turun yliopiston hallituksen kokouksessa 23.8. kysyessäni Turun yliopiston dekaaneilta, miksi Turun yliopiston tiedekunnat – tai ainakin osa niistä – tekevät parempaa tulosta kuin mitä budjetti edellyttää. Onko yliopistossamme tarpeeton sniiduilukulttuuri? Kysymykseni laukaisema keskustelu oli mielenkiintoinen ja asiaan liittyy enemmän nyansseja kuin Acatiimin ja Hesarin artikkelit antavat ymmärtää. Yritän tässä puheenvuorossa hahmottaa ja jäsentää näitä nyansseja ja toivon, että keskustelu asiasta jatkuu.

Ensinnä on tavallaan toissijaista tarkastella yliopistojen tulosta ilman, että tehdyn tuloksen eli tilinpäätöksen rinnalla kuljetetaan tietoa siitä, millaiseksi taloudenpito on suunniteltu. Esimerkiksi Turun yliopiston kohdalla voi perustellusti sanoa, ettei kyseessä ole yliopiston tappiokammo. Sekä vuoden 2016 että vuoden 2017 budjetit on nimittäin laadittu miinusmerkkisiksi. Tämä oli Turun yliopiston hallituksen strateginen valinta, kun se koulutusleikkauksien jälkimainingeissa päätti sopeuttaa toimintaansa pitkällä aikavälillä ja niin, ettei yhteistoimintamenettelyiden kautta tapahtuviin suoriin irtisanomisiin ryhdytä.

Monessa yliopistossa toimittiin toisin. Se on strateginen päätös taseeseen kajoamisen ja sopeuttamisen välisestä suhteesta, josta on viimekädessä vastuussa kunkin yliopiston hallitus. Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä arvostella hallituskollegoitani muissa suomalaisissa yliopistoissa. Tarkoitukseni on osoittaa, että jos taloudenpidon strategiset linjat eivät miellytä yliopistoyhteisöä, niistä on keskusteltava hallituksen kanssa pitkin hallituskautta ja erityisesti uutta hallitusta valittaessa.

Tiedustelin dekaanien kantaa taloudenpitoon siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka Turun yliopiston hallitus on kahtena vuonna tehnyt operatiivisen johdon valmistelun pohjalta päätöksen tehdä negatiivista tulosta, emme ole onnistuneet samaan sitä aikaan. Kun sekä Acatiimin että Helsingin Sanomien artikkeleissa esitellään Turun yliopiston positiivista tulosta, on siis hyvä pitää mielessä, että se ei ole ollut suunniteltu lopputulema. Kuten artikkeleissakin on todettu, osittain tulokseen on vaikuttanut sijoitusomaisuuden suunniteltua parempi tuotto. Osittain kyse on kuitenkin ihan puhtaasti siitä, että joissakin yksiköissä on tehty parempaa tulosta kuin suunnitelmien mukaan olisi pitänyt.

Talousseuranta ja rahan muuttaminen toiminnaksi ovat kaltaiselleni humanistille kiehtovia asioita. Meillä on tapana ajatella, että luvut excelissä ovat rationaalisia ja ne skaalautuvat johdonmukaisesti hallintorakenteissa alaspäin ja muuttuvat toiminnaksi kauniilla kausaliteetilla. Todellisuudessa se, miten budjetissa oleva liikkumavara saadaan käytettyä yksittäisten professorien, lehtorien ja opiskelijoiden hyvien ideoiden toteuttamiseen, on monimutkainen inhimillinen prosessi. Liikkumavaraa ei voi tässä rehellisyyden nimissä liioitella: yliopistojen talousrakenteen – eli sen että suurin osa tuloista on enemmän tai vähemmän ennustettavaa julkista rahoitusta ja että suurin osa kustannuksista on henkilöstökuluja – vuoksi yksikköjen mahdollisuus rahoittaa perustoimintojen lisäksi muita tutkimusta, koulutusta ja yliopistojen kolmatta tehtävää edistäviä asioita on kyseenalainen. Liikkumavaraa kuitenkin on, ja suuri huoleni yliopiston hallituksen jäsenenä on, että tuota liikkumavaraa ei käytetä.

Miksi sitten ei käytetä? Selityksiä on useita reaaliaikaisen taloudenseurannan vaikeuksista talousjohtamisen ongelmiin. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että juuri johtajilla – dekaaneilla ja laitosjohtajilla ja heidän taidoillaan suunnitella yksiköidensä taloutta suhteessa strategiseen toiminnan ylitilikautiseen kehittämiseen sekä kyvyillään viestiä niihin liittyvistä asioista yksiköissä – on iso merkitys ratkaisun löytämisessä.

Se, mistä olen perustavanlaatuisesti eri mieltä Acatiimin artikkelin kirjoittajan ja Hesarin juttuunkin haastatellun Antti Fredrikssonin kanssa on, millaisten organisaatioiden talousmuotoon yliopistojen taloutta tulisi verrata. Osuuskunta tai ylipäätään mikään yritysmuoto ei ole relevantti vertauskohta yliopistoille eikä siten myöskään niiden taloudelle. Syy on yksinkertainen: yliopistojen tuotto ei ole se, mitä viivan alle jää. Yliopistojen tehtävä ei ole tuottaa voittoa ja tulouttaa sitä takaisin jäsenilleen kuten osuuskunnassa. Yliopistojen tehtävä ja siten todellinen ”tuotto” löytyy yliopistolaista: tutkimus, koulutus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus ovat yliopistojen tulosta. Näin ollen kaikki se, mitä viivan alle suunnittelemattomasti jää, on itse asiassa tappiota yliopiston todelliselle tulokselle. Kun yliopisto tekee parempaa rahallista tulosta kuin mitä sen hallitus on taloussuunnittelussaan strategisesti linjannut, se on käyttänyt vähemmän resursseja koulutuksen ja tutkimuksen tuottamiseen kuin mitä olisi pitänyt. Tämä ja ennen kaikea tämä on suurin yliopistojen taloudenpitoon liittyvä yksittäinen huoleni.

Lopuksi haluan todeta, että olen kokenut erittäin hankalaksi keskustella yliopistojen taloudesta tästä tappiokammonäkökulmasta. Kenties joidenkin ominaisuuksieni (olen muijja, hallituksen opiskelijajäsen ja kaiken lisäksi humanisti!) vuoksi puheet siitä, että rahaa pitäisi kuluttaa enemmän, nähdään helposti vastuuttomina. Vaikka huolellinen ja vastuullinen taloudenpito on tärkeää, voi budjetin alittaminen olla yliopiston ydintoimintojen kannalta hengenvaarallista. Toisin kuin pääministeri Juha Sipilä taannoin sanoi, niukkuus ei lisää luovuutta. Sen sijaan päättymätön niukkuuden diskurssi tuottaa yleisen sniiduiluilmapiirin, jonka tuloksena mihinkään ei uskalleta laittaa rahaa, sillä on jo etukäteen sisäistety se ajatus, että rahaa mihinkään ei ole. Tällaista viestiä en yliopiston hallituksen jäsenenä missään nimessä halua yliopistollemme antaa. Ajattelen, että niukkuusvirren laulaminen on pitkällä tähtäimellä yliopistoillemme vaarallista, eikä tämän pointin esiintuomisen pitäisi tulla tulkituksi vastuuttomuuden tai huikentelevaisuuden viestinä.

Yhteenvetona voin siis sanoa, että yliopiston taloudenpito on monimuotoinen inhimillinen prosessi, jossa on strategisen ja kestävän talouden suunnittelun lisäksi myös pienempiä, reaaliajassa hyvinkin vaihtelevia elementtejä, joita hallitsemaan tarvitaan motivoituneita, avoimia ja näkemyksellisiä johtajia. Siksi toivon, että keskustelu yliopistojen taloudenpidosta jatkuu vireänä sekä suhteessa yliopistojen hallituksiin että niiden operatiiviseen johtoon hallinnon eri tasoilla.