Facebooktwittergoogle_plus

Juhana Vartiainen kirjoitti eilettäin blogiinsa tekstin, jossa käsitteli ulkoministeri Soinin luottamusäänestystä ja sen ympärillä käytyä keskustelua. Koko jupakka oli itselleni henkilökohtaisesti erittäin raskas, enkä oikein jaksaisi enää palata asiaan. Vartiaisen kirjoituksessa oli kuitenkin muutamia seikkoja, joihin haluan vielä tarttua.

Vartiainen aloittaa selvittämällä, että äänesti Soinin luottamuksen puolesta, sillä hänelle oli selvää, että hallitus kaatuu, jos Soini kaatuu. Tämän argumentin saimme kuulla äänestyksen ympärillä monesta suunnasta. En toki itse ole oikeassa poikain tilataksissa tai saunassa ymmärtääkseni hallituksen sisäistä dynamiikkaa. Sen perusteella, mitä politiikasta ymmärrän, tuntuu minusta erittäin epätodennäköiseltä, että alle prosentin kannatuslukuihin painunut Sininen tulevaisuus olisi todella jättänyt hallituksen vaalien alla. Se olisi tarkoittanut ryhmälle lopullista näkyvyyskatoa. Olen vilpittömän yllättynyt, että siniset onnistuivat viemään kokoomusta ja keskustaa kuin litran mittaa.

Vartiainen jatkaa:

”En oikein ymmärrä sitä, että sanotaan, että näin tekemällä äänestin arvojani vastaan ja että vain Soinin (ja Soinin) epäluottamuksen puolesta äänestäneet olisivat äänestäneet arvojensa puolesta. (—) Arvostamiini asioihin kuuluvat hallituksen tukeminen kun on hallitusyhteistyöhön lähtenyt, hallitusohjelman keskeneräisten reformien toteuttaminen ja ryhmäsolidaarisuus.”

Vartiaisen kuvailemat asiat eivät ole mielestäni arvoja sanan varsinaisessa merkityksessä. Pragmatismi puolestaan noin yleisesti ottaen voi olla arvo, ja luulen, että sitä Vartiainen tällä oudolla arvopuheellaan tarkoittaa. Mutta tästähän julkisessa reaktiossa oli juuri kyse: useat ihmiset ahdistuivat siitä, miten monelle poliitikolle pragmaattinen asiainhoito ajoi ruumiillisen itsemääräämisoikeuden puolustamisen ylitse.

Seuraavaksi Vartiainen siirtyy selittämään, ettei Soinin toiminnassa ollut kyse mistään oikeasta politiikasta. Hän tuo esille viime hallituskauden aborttioikeuden kiristämisen selvittämisen ja toteaa, että se on paljon enemmän itsemääräämisoikeuden riistoon tähtäävää ”oikeaa hallituspolitiikkaa” kuin Soinin sooloilu.

Tästä olen Juhanan kanssa eri mieltä. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että Soini ei poliitikkona ole pystynyt karistamaan populistikeisarin roolia. Ulkoministerinä hän on myös fillarikommunistien ministeri, halusi tai ei. Toimiessaan Suomen ulkoministerinä hän edustaa ihan kaikkia suomalaisia ja Suomen linjaa. Juuri tämän vuoksi Soinin toiminta oli niin tuomittavaa.

Olen hyvin tietoinen, että parlamentissamme on muitakin aborttioikeuksien kaventamiseen tähtääviä poliitikkoja. Mutta he eivät heilu tuolla kylillä Suomen valtion nimissä, vaan itsensä tahi puolueensa nimissä. Tämä on ensisijaisen tärkeää muistaa. Soinin toiminta ei siis ole symbolista identiteettipolitiikkaa. Se on konkreettista politiikkaa, jossa hän katsoi oikeudekseen Suomen nimissä kampanjoida sellaisten asioiden puolesta, jotka eivät ole suomalaisten mielestä hyväksyttäviä. Se, että hallituskumppanit ohittavat toiminnan olankohautuksella viestii minulle suomalaisena, että hallitus on valmis unohtamaan minun ja miljoonien muiden potentiaalisesti raskaaksi tulevien oikeudet, kunhan pysyvät vallassa.

Vartiainen tekee kirjoituksessaan Soinin aborttijupakasta hallitus vs. oppositio -kysymyksen. Tässä hän mielestäni tekee suurimman virheen. Tottakai oppositio politikoi. Mutta se Juhanankin yllättänyt kansalaisreaktio ei kilpisty hallitus- ja oppositiopolitiikkaan.

Vartiainen kirjoittaa:

”Oppositiolla on oikeus yrittää kaataa hallitus, mutta on rumaa koettaa maalata hallituspuolueen edustajat naisten oikeuksien vihollisiksi, jos he yrittävät pitää hallitusta pystyssä.”

Varmasti oppositiokin heilui pensselinvarressa, mutta totuudenmukaisempi analyysi tilanteesta on (myös Vartiaisen itsensä mukaan?) että hallituspuolueiden kansanedustajat tekivät arvovalinnan: he valitsivat hallituksen pystyssä pysymisen, eivät potentiaalisesti raskaaksi tulevien itsemäärämisoikeuden yksiselitteistä puolustamista. Puolustellessaan ratkaisuaan he vähättelivät Soinin toimia ja lausuntoja. Sen he ovat tehneet ihan itse ja juuri siihen ihmiset ovat reagoineet. Ei siihen mitään oppositiota tarvittu.

Myös Vartiainen itse tunnustaa huomanneensa ihmisten reaktion:

”Tämä oppi pitää ottaa vakavasti. Tasa-arvokysymykset ja naisten oikeudet koetaan väkevänä periaatekysymyksenä, vaikkei naisten oikeuksien konkreettisesta oikeudellisesta sisällöstä edes olisi kysymys. Tämä on itselleni terveellinen muistutus, koska katselen entisenä virkamiehenä politiikkaa varmaan äärimmäisen rationaalisen realismin näkökulmasta: politiikka on lakien säätämistä ja julkisten menojen ja verojen kohdentamista.”

Olen hämmentynyt Vartiaisen epäjohdonmukaisuudesta. Kirjoituksen alussa hän kertoi ärsyyntyneensä siitä, miten hänen ratkaisuaan äänestää hallituksen puolesta ei nähdä arvovalintana. Nyt hän positioi itsensä täysin arvoista vapaaksi pragmaatikoksi. Lisäksi Vartiainen toteaa, etteivät Soinin toimet olleet konkreettinen oikeudellinen sisältö. Hän on siinä mielessä oikeassa, että mikään laki ei Soinin toimien johdosta muutu. Mutta on mielestäni hämmentävän yksisilmäistä nähdä politiikka lakeina. Se on paljon enemmän tekoja ja puhetta. Se, että Soini Suomen ulkomisterin asemassa puhuu ja toimii aborttioikeuksia vastaan, on painava ja erittäin konkreettinen poliittinen teko – ihan todellinen asia. Eivät ihmiset siihen muuten olisi reagoineet.

Tämän Vartiainenkin ilmeisesti ymmärtää, vaikka sanoi ensin toista:

”Sanat ja mielipiteet ovat nykymaailmassa isoja tekoja.”

Sanat ja mielipiteet ovat aina olleet isoja tekoja, erityisesti politiikassa.

Olen erityisen ilahtunut, että Vartiainen tunnistaa ja ainakin jollain tavalla tunnustaa manspleinaamisen käsitteen. Se nimittäin on ollut koko jupakan keskeinen tekijä. Peilailen hieman omia tuntojani.

Kun Soinin epäluottamuslause tuli julki, en hetkeäkään epäillyt, että Soini kaatuisi epäluottamusäänestyksessä. Vaikka keskustan ja kokoomuksen ryhmäkuri olisikin herjennyt, oli selvää, että perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit eivät äänestä opposition kanssa. Sydäntäni ei siis särkenyt se, ettei Soini menettänyt asemaansa ulkoministerinä – se oli itsestään selvää.

Koko Soini-jupakan kivuliaimmat, ahdistavimmat ja turhauttavimmat osa-alueet ovat liittyneet sen ympärillä käytävään poliittiseen keskusteluun. Annan esimerkkejä:

  1. Medissa asiasta kysyttiin mielipidettä vain hallituksen naiskansanedustajilta (tai vain heitä kiinnosti sanoa asiasta jotain).
  2. Eduskunnan täysistunnossa Simon Elo ja Matti Vanhanen vertasivat Soinin abortinvastaisia toimia kokoomuspoliitikkojen Nato-lausuntoihin.
  3. Useat miespoliitikot – myös oppositiopuolueiden – vähättelivät kysymystä ja painottivat, että päätettävänä olisi ”tärkeitäkin asioita” (twitteristä löytyy miljoona esimerkkiä, en jaksa linkata koska vituttaa niin paljon).
  4. Hallitusryhmäkurista livenneitä naisia tytöteltiin ja uhkailtiin.

Olen itse feministinä sellainen, että ajattelen kaikkien ihmisten puolustavan kaikkien ihmisten oikeuksia. Soini-jupakka osoitti minulle, että toisinaan kohduttomien – useimmiten miesten – on hämmentävän vaikea ymmärtää kohdullisten kokemusta. Olen pyöritellyt päässäni ajatusleikkiä, jossa Soini ulkoministerin roolissa olisi osallistunut vaikkapa ylipainoisten miesten pakkosteriloinnin kannatusmarssiin. Millainen reaktio siitä olisi seurannut? Vertaus tuntuu banaalilta, koska se on sitä. Ei ole mitään miehistä vertauskohtaa, jolla voisi hyvin ja uskottavasti kuvata kehollisen itsemääräämisoikeuden menettämistä ja laittomien aborttien aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä, sairautta, kipua ja kuolemaa. Jokainen kohdullinen tuntee sen helpommin luuytimessään. Juuri siksi asia on iso ja merkittävä.

Vartiainen jatkaa ja lyttää lupaavan alkunsa spleinaamisen käsitteen sisäistämisestä ja alkaa horista ”identiteettipolitiikasta”:

”Mielipiteen oikeellisuus ei riipu siitä, kuka sen sanoo”, hän kirjoittaa.

Kommentti saa minut ajattelemaan, että Vartiainen ei ole todella ole ymmärtänyt (intersektionaalisen) feminismin perusajatusta. Meidän ihmisten kokemukset todellisuudesta ovat erilaisia ja asemamme yhteiskunnan valtarakenteissa eri. Siksi mielipiteemmekin ovat. Kun on kyse erityistä kansanosaa koskevasta ihmisoikeuskysymyksestä, viisainta on olla hiljaa, kuunnella ja ymmärtää. Toivon sydämessäni, että Vartiainen on kuunnellut puoluetovereitaan, kun he ovat kertoneet vähättelystä ja uhkailusta, jota kohtasivat ennen Soini-äänestystä.

Vartiaisen otsikossaankin käyttämä ”identiteettipolitiikka” on muodostunut poliittisten keskustelujen kirosanaksi. En ymmärrä miksi. Kaikki poliittinen toimintamme lähtee siitä, keitä olemme: mitkä ovat arvojamme ja millaisen maailman haluamme nähdä. Näin ajateltuna voi sanoa, että kaikki politiikka on identiteettipolitiikkaa. Ei siinä ole mitään pahaa.

Itse ajattelen, että tilan antamisen ja Vartiaisen (mielestäni virheellisesti) kuvaileman ”identiteettipolitiikan” välissä on paljon, mitä voi tehdä ennen ”savupirttiin vetäytymistä tai kuulan ampumista omaan kalloon”. Aloittaisin kuuntelemisesta ja kohdullisten ihmisten puheiden vakavasti ottamisesta.