Facebooktwitter

Rasismi ja feminismi. Maahanmuutto ja sukupuolisensitiivisyys. Siinä kahden teeman kaksi eri puolta, joista kirjoittamalla saa aina, poikeuksetta, enemmän huomiota kuin kuvittelikaan, tämän huomion ollessa suurelta osalta suhteettoman aggressiivista ja henkilökohtaisuuksiin menevää.

Olen kirjoittanut rasismista kerran ja feministisistä teemoista muutamaan otteeseen (1, 2, 3, 4). Enimmäkseen tässä blogissa kuitenkin olen käsitellyt yliopistoja ja politiikkaa. Blogini 57 kirjoitukseen tulleista noin kolmesta sadasta kommentista – ihan kourallista lukuunottamatta – ovat tulleet yllä mainitsemiini viiteen kirjoitukseen.

Männäviikolla eräs toinen bloggari Emmi Nuorgam kirjoitteli omaan blogiinsa Anttilan nettisivujen leluosastojen kuvausteksteistä. Bongasin kuvakaappauksen sivujen kuvausteksteistä somessa jo aikaisemmin: ihmiset jakoivat kuvaa ahkerasti. Emmi sanoitti lyhyehköllä blogauksellaan monen ajatukset: Miksi leluja täytyy näin naurettavasti sukupuolittaa – eikö lapsien pitäisi antaa leikkiä millä he haluavat?

Yksittäisen blogauksen osakseen saama huomio ja palaute yllätti kirjoittajan kuin Otaniemi-kohu Aarikan Lotan viime huhtikuussa. Nuorgamin kirjoittama jälkiblogaus alkuperäisen lelukirjoituksen saamasta vastaanotosta oli osuva. Nuorgam oli saanut niskaansa aivan järkyttävän määrän paskaa ja paska oli ollut intensiteetiltään melkoista: pelkät “tyhmä kirjoitus olet ruma” -palautteet eivät olleet riittäneet. Tämä muutaman tuhannen merkin kannanotto lasten lelujen sukupuolettamisesta oli saanut jonkun toivomaan Emmille kuolemaa. Kuole-vitun-maa.

Mitä täällä oikein tapahtuu? Miksi nämä kaksi teemaa nostattavat muista maailman miljardeista asioista poiketen niin suuria tunteita?

Aluksi todettakoon, että en millään tavalla hyväksy vihapuhetta – sitä visvaista henkilökohtauksiin menevää tappo- ja raiskausuhkausten tulvaa, jonka nämä teemat nostattavat.

Toiminnan täydellisestä tuomitsemisesta huolimatta uskon, että iso osa näistä vihapuhepalautteen antajista on ihan normaaleja ihmisiä, eivät mitään äitiensä kellareissa asuvia sadistipsykopaatteja. Koska pidän tätä porukkaa perstuntumalta ihan tavallisina ihmisinä, olen hämmennyksen vallassa. Miksi kukaan voi saada kuvailemani reaktion jutusta, joka käsittelee lasten leluja? Miten he voivat oikeuttaa toimintansa ja palautteensa aggressiivisuuden? Pelkkää internettiä ja sen mahdollistamaa palautteenannon nopeutta ja anonymiteettiä ei tästä voi syyttää. Monet viestittelevät omilla nimillään ja esimerkiksi sähköpostitse, joka vaatii kuitenkin edes hieman keskittymistä ja siten rauhoittumista ja harkintaa.

Intuitioni sanoo, että kysymys on (kuvitteelliseen) uhkaukseen reagoimisesta. Valkoinen, homogeenisyyttä turvallisena pitävä ja sukupuoliseen binaarisyyteen nojaava elämäntapa on todennäköisesti näillä ihmisillä niin oman identiteetin ytimessä, että kun joku kyseenalaistaa nämä peruspremissit ja niiden rakentumisen oikeudenmukaisuuden, systeemiin tulee oikosulku ja tilanne vaatii raivokasta, epärationaalisen aggressiivista puolustautumista.

Tällainen punnitseminen johtaa mielenkiintoiseen itsereflektioon: Mikäköhän on minun rasismini tai feminismini? Mihin minua pitäisi sohaista, että kirjoittaisin jollekin toivovani hänen kuolemaansa? En tiedä, mutta se ei tarkoita, etteikö sellaista kohtaa identiteetistä löytyisi.

Koska intuitioni ei ole kovin korkea auktoriteetti, pohdin: Onkohan tätä tutkittu, varmasti on. Jos ja kun on, kertokaa minulle missä ja kuka. Tai älkää kertoko minulle, vaan journalisteille ja dokumentaristeille, jotka voivat popularisoida tiedon laajemmin kuin itse tällä kusisella blogillani kykenen.

Meidän on mahdollista parantaa maailmaa. Jos ymmärrämme mistä ja millaisin mekanismein tämä viha syntyy, voimme liennyttää sitä ja tehdä yhteiskunnastamme vakaamman, turvallisemman ja paremman paikan elää meille kaikille.

Sitä se Olli Rehnkin varmaan yritti tarkoittaa, kun puhui tutkimuksen kaupallisuuden parantamisesta.