Facebooktwitter

Aivan aluksi haluan yksiselitteisesti todeta, että yliopistojen pääomittaminen on iloinen asia. Vaikka toistaiseksi on hieman epäselvää, mitkä “sadat miljoonat” kanavoidaan lihottamaan yliopistojen pääomia ja miten, on se ehdottomasti hyvä asia ja iloinen uutinen. Tämä iloinen uutinen on niitä harvoja puhtaasti iloisia yliopistoihin liittyviä kirjauksia, joita Sipilän hallituksen hallitusohjelmasta löytyy. Tavallaan vanha juttu, siis.

Poliitikkona on vaikea olla. Pitäisi pystyä viestimään melkolailla tylsistä pienistä onnistumisista pitkin hallituskautta. Siksi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen kabinetti valitsi hieman erikoisemman tavan viestiä suunniteltu yliopistojen pääomittamispäätös, jonka media nieli pureksimatta. Useat lehdet otsikoivat nyt olevan luvassa “satoja miljoonia lisärahaa yliopistoille”, vaikka pääomittamisesta perustoiminnan pyörittämiseen kanavoituu hyvällä mäihällä joitakin miljoonia per yliopisto, jos sitäkään. Pääomatuottojen käyttäminen perustoiminnan pyörittämiseen ei nimittäin ole yksiselitteinen juttu. Meillä Turun yliopistossa taseeseen kajottiin ja tuottoja päätettiin käyttää koulutusleikkauksien vaikutuksen loiventamiseksi, Helsingin yliopistossa toimittiin toisin.

Mutta palataan takaisin ministeriöön ja pääomittamispäätöksen tiedottamiseen. Viestinnälliseksi kärjeksi on valittu ajankohtainen ankkuri: talous-Nobelilla palkitun Bengt Holmströmin ja kahden muun talousviisaan kanssa käydyt keskustelut ja suositukset ovat tiedotteen mukaan vaikuttaneet pääomituspäätöksen valmisteluun. Opetusministeri jakoikin Aamulehden uutista “satojen miljoonien koulutuspanostuksesta” iloisin mielin Facebookissa.

Koulutusleikkaukset ovat kuntavaalien lähestyessä itseään sivistyspuolueena ahkerasti markkinoivalle kokoomukselle kova pala. On varmasti kierolla logiikalla vastuullista ja perusteltua yrittää spinnata leikkaukset parhain päin tällaisella suoraan sanottuna valheellisella ja harhaanjohtavalla viestinnällä hallitusohjelmaan kirjatuista pääomituspäätöksistä.

Yliopistoissa viesti otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Toiset toistivat kritiikittömästi sanoman suunnan muuttamisesta, kun taas toiset muistuttelivat ministeriötä tai kenties oikeammin suurta yleisöä siitä, että kyseessä ei oikeastaan ole korkeakoulujen rahoittaminen sadoilla miljoonilla vaan – kuten aiemmin summasin – hyvin erilainen tapa kanavoida yliopistoille rahaa kuin perusrahoitus, jolla toimintaa käytännössä pyöritetään.

Pääomituspäätöksen viestinnän, uutisoinnin ja siihen reagoimisen aikana minua masensivat eniten ne lukuisat kokoomuksen puoluesoturit, jotka kipittelivät pitkin somea muistuttelemassa meitä alati valittavia akateemikkoja siitä, että tämä pääomitus on nyt hyvä juttu ja tästä pitäisi ymmärtää olla iloinen ja kiitollinen. Että miksi me valitamme, kun koulutukseen nyt kerran panostetaan.

Minäpä kerron.

Pääomituksen vuoksi hallituksen kutsumista “koulutukseen panostavaksi hallitukseksi” on sama kuin kutsuisi puolisolle kukkien ostamista pano- ja ryyppyreissujen välissä parisuhteeseen panostamiseksi. Onhan se teknisesti totta, mutta kokonaisuuden kannalta surkuhupaisa tapa nähdä asia.

Minä, yliopistoja rakastavana tutkijana ja tämän yhteiskunnan tulevaisuudesta kiinnostuneena ihmisenä en voi olla pääomitusmurusista kiitollinen hallitukselle, joka leikkaa korkeakoulutuksen perusrahoitusta satoja miljoonia euroja.

Tämä leikkauksien muokkaama irtisanomisten ja “resurssien uudelleenjärjestelyn” karu todellisuus yliopistoilla ei ole muuttunut miksikään hallituksen ensimmäisen toimintavuoden aikana. On velvollisuuteni olla unohtamatta. On velvollisuuteni olla epärakentava.

Tällä hallituskaudella on todistettu aukottomasti, että kokoomus, keskusta ja perussuomalaiset ovat koulutus- ja tutkimusvihamielisiä puolueita. Mitään muuta johtopäätöstä hallituksen tekemistä koulutusleikkauspäätöksistä ei voi vetää.

Jos kokoomus todella haluaa muuttaa yliopistolaisten ja muiden tutkimuksesta ja koulutuksesta kiinnostuneiden mielikuvan toiseksi, heidän on saatava koulutusleikkaukset perutuksi. Politiikan sisältö syntyy teoista, ei pelkistä puheista.