Facebooktwitter

Melkein meni viikonloppu pilalle.

Perjantaina sain korvanappiini tiedon, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston School of Business and Management ryhtyy palkitsemaan opiskelijoita, jotka saavat lukuvuodessa opiskeltua 60 opintopistettä.

Opiskelijat tervehtivät ajatusta ilolla. Tämä ei ole mikään uutinen. Vastaavaa ehdoteltiin muutamalta taholta myös Aalto-yliopistossa, kun työskentelin sen ylioppilaskunnassa.

Ymmärrän ohjausvaikutusajattelun: heitetään kolikolla ja karkilla opiskelijaa niin se tahkoaa kursseja, puristaa vielä hiukan enemmän pienellä kannustimella. Opiskeluajat lyhenee, yliopisto saa massia, sekä Pavlov että koira voittaa, eikös niin?

Tilanteesta on otettava askel taaksepäin, jotta tajuaa logiikan kieroutuneisuuden.

Ymmärtääkseni yliopistojen on kuitenkin tänä putkitutkintoideaalin aikana panostettava myös koulutuksen laatuun. Koko yliopistojen, tieteen ja siten yhteiskunnan tulevaisuus riippuu siitä, että yliopistoista koulutetut ihmiset ovat aina vähän fiksumpia kuin edeltäjänsä. Sitä kutsutaan edistykseksi, sivistykseksi, oppimiseksi, innovaatioiksi, miksi nyt sitten haluaakin. Joka tapauksessa ajatus on ollut sama antiikin Kreikasta tähän päivään: akatemian on tarkoitus sivistää meitä, tehdä meistä viisaampia.

60 satunnaisen opintopisteen kasaanmättäminen millä tahansa arvosanoilla annetussa ajanjaksossa ei tee kenestäkään viisaampaa. Tiedon ja sivistyksen laatua ei paranna se, miten nopeasti se saadaan omaksuttua. Päinvastoin, suurin osa oppimistutkimuksesta ymmärtääkseni on sitä mieltä, että nopea pänttääminen on pinnallisempaa ja siten laaduttomampaa.

Miten voi olla mahdollista, että nyt tehdään sillälailla tymästi?

Vastatakseni tähän kysymykseen, minun on kirjoitettava yliopistojen rahoitusmallista.

Olin puhumassa rahoitusmallista viime syksynä sosialidemokraattien Kättä päälle -tilaisuudessa, joka käsitteli koulutusta. Ajatuksenjuoksuni oli yksinkertainen: Tällä hetkellä yliopistoja ohjaa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmalli. Samoin myös sisäiset rahoitusmallit ohjaavat yliopistojen yksikköjä, kuten tiedekuntia, korkeakouluja, tieteenalayksikköjä, laitoksia, koulutusohjelmia ja oppiaineita. Tämä on sisäänrakennettu valuvika, joka tuottaa jatkuvasti ongelmia.

Ensinnäkin: rahoitusmallin tulisi jo ihan määritelmällisesti mitata sitä, miten tavoitteissa on onnistuttu, ei asettaa tavoitteita ja ohjata toimintaa.

rahoitusmalli ohjaa

Miksi sitten rahoitusmallin ohjausvaikutus on mielestäni huono juttu? Olenko nyt vain humanistisinsinöörimäisesti liian keskittynyt prosessin oikeellisuuteen, vaikka oleellista on se, mitä jää käteen?

Rahoitusmallin ohjaavuus on ongelma siksi, että rahoitusmalli on parhaimmillaankin ihan tosi paska. Se on sitä aina ja määritelmällisesti, sillä rahoitusmalli-indikaattorit ovat aina paskoja.

Avaan hiukan.

Sinulla on entiteetti nimeltä ”kuusi”, tiettekö, havupuu, josta jouluna lauletaan. Mittausapuna sinulla on viivotin ja tehtäväsi on viivottimen ja itsesi kanssa mallintaa kuusi mahdollisimman täydellisesti. Tietenkin kuusessa on laskennallisia piirteitä. Voit laskea neulaset, oksat, oksien haarat, juuret. Voit mitata oksat ja juuret, pituutta ja leveyttä. Kun katsot yksittäistä mittaa tai lukua, esim. neulasten määrää, se kuvaa helvetin huonosti kokonaisuutta. Mutta usean luvun sarjana sinulla on jonkinmoinen – kiero ja vajavainen mutta kuitenkin – kuva siitä, mitä kuusi on.

Näiden mittojen avulla kuuset on mahdollista laittaa kauneus- ja hyvyysjärjestykseen, kunhan ensin määritellään, mitä halutaan enemmän kuin toista. (On myös ihan relevantti kysymys, voiko entiteettejä kuten yliopisto tai kuusi laittaa kauneus- ja hyvyysjärjestykseen, mutta sitä ei jaksa kukaan edes esittää.) Mutta miten voit estää, että kuusitrimmerit eivät ala sekoilla ja tehdä tyhmiä? Jos paljastat, että enemmän rahaa saa tuuheammista kuusista, niin siellä ne leikkaavat juuria ja liimailevat neulasia. Lopulta on metsä täynnä keloa.

Mieltäni on jäänyt askarruttamaan, että miksi yliopistoissa on itse asiassa toimittu niin vähän tyhmästi, vaikka rahoitusmalli-indikaattorit typeryyksiin kannustavat. Erityistä pelkoa herättänyt 55op suorittaneiden opiskelijoiden -indikaattori ei toistaiseksi ole johtanut ihan hirvittävään torspoiluun ja opintopisteiden ilmaiseksi jakelemiseen. Sen sijaan, oman arkikokemukseni mukaan, mittari on pääasiassa kannustanut yliopistoja tekemään sitä, mitä mittarin oli kai tarkoituskin kannustaa tekemään: sujuvoittamaan opintoja ja parantamaan ohjausta. En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että  tyhmän luvun ja todellisuuden välissä on huseerannut viisas ihminen.

Kuten jo mainitsin, tieteentekijöille – jota akateeminen johtokin on – on todella suuri kynnys laskea tietoisesti opetuksen tasoa. Koko yliopistomaailma ja tiede nojaa ajatukseen ihmisen rehellisyydestä ja tieteen sisäisestä integriteetistä. Siksi esimerkiksi tieteellisten tulosten väärentämisen uutiset ovat aina pöyristyksen aihe. Akateemikoihin luotetaan.

Demareiden tilaisuuden lopussa sanoin ääneen, että koulutusleikkauksien aikana pelottaa, että yliopistoväellä ei enää yksinkertaisesti ole varaa olla fiksuja ihmisiä maailman ja rahoitusmallin välissä.

Lappeenrannan esimerkki osoittaa, että tieteen ja koulutuksen ihanteet romukoppaan heittävä osaoptimointi on alkanut.