Facebooktwittergoogle_plus

Susanna Koski kävi televisiossa ja viraalivideossa olemassa Susanna Koski. Pieni kyynel vierähtää kaikkien niiden sosiaalireformistihyviskokkareiden puolesta (vinkki: vaihtakaa puoluetta).

Vaikka Kosken röhönaurun säestelemä löräytys on räikeydessään irvokas, ei Suski ole mitenkään yksin. Ylipäätään etuoikeutettujen ihmisten on ihan tutkitusti vaikeampi asettua toisten asemaan. Mitä paremmin yksilö on elämässä ns. menestynyt, sitä todennäköisemmin hän pitää saavutuksia omana ansionaan. Toisin sanoen: mitä enemmän etuoikeuksia, sitä sokeampi niille on.

Nämä etuoikeussokeuteen liittyvät päänhakkuut ovat minulle tuskallisen tuttuja feministisistä keskusteluista. Aina, kun otetaan puheeksi sukupuolten edustus esimerkiksi politiikassa ja johtopaikoilla, paikalle ilmestyy valkoinen keski-ikäinen heteromies sanomaan, ettei hänen objektiivisuuteensa vaikuta mikään ja että hän on saavuttanut kaiken itse (”reipastukaa naiset!”).

Miksi etuoikeuksien tunnistaminen ja tunnustaminen on sitten niin saatanan hankalaa? Meillä on läjäpäin tietoa siitä, että me ihmiset emme ole objektiivisia yksilöitä, vaan erinäiset taustatekijät vaikuttavat menestykseemme ja siihen, miten arvioimme muita ihmisiä. Nämä puolueellisuudet ja esteet voivat liittyä koulutustasoon, terveydentilaan, ihonväriin, sukupuoleen ja niin edelleen. Kaikki tämä on tiedossa ja moneen kertaan osoitettu. Miksi emme usko sitä?

Minulla on kaksi ehdotusta.

Ensimmäinen on syyllistyminen. Kun joku pointtaa etuoikeutemme hän samalla tulee vihjanneeksi, että kuulumme sortajiin, että meihin liitetty etuoikeusmääre – ja siten me – on jotenkin paha. Tämä syyllistyminen johtaa esimerkiksi ”eivät kaikki miehet” -tyyppisiin keskusteluihin. On vaikea puhua valkoisuudesta tai patriarkaatista rakenteena, sillä ihonväri ja sukupuoli ovat myös henkilökohtaisia ominaisuuksia. Jokaisen etuoikeutetun ensimmäinen haaste onkin päästä syyllisyydentunnosta ja loukkaantumisesta yli. Etuoikeuksissa ei ole kyse meistä yksilöinä. Toki sedittely saattaa tuntua pahalta ja sitä pahaa mieltä saa ihan rauhassa itkeä oman kodin rauhassa ja purnata setäkavereilleen. Mutta sen jälkeen on hyvä muistaa, että on todella fakta, että valkoinen keski-ikäinen heteromies noin niinQ tilastollisesti omistaa koko maailman. Ottaa askel taaksepäin, nähdä rakenne rakenteena ja keskittyä yksilönä toimimaan sitä vastaan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Toinen ehdotukseni on, että meidät on aivopesty uusliberalistiseen yksilöpystyvyysuskontoon. Koko kulttuurinen ja poliittinen diskurssimme puhuu yksilöistä ja yksilöiden vapauksista perustuen sille ajatukselle, että olemme jokainen erityinen lumihiutale, joka on itse vastuussa omasta menestyksestään.

Fakta on, että kenenkään menestys ei ole omaa. Ihminen on lajina menestynyt juuri toisten ihmisten ansiosta. Tutkimushistorian tutkijana minut on toistuvasti pysäyttänyt tutkimushistorian esittämistavan yksilökeskeisyys: puhutaan neroista, käänteentekijöistä ja guruista. Tiede ja tieteen historia on kuitenkin verkostomainen jatkumo, jossa mitään uutta ei olisi ilman vanhaa, eikä mitään ajatusta voi täysin kiistatta ankkuroida yhteen ihmiseen. Juuri näin rakenteet toimivat – me olemme osa ihmispopulaatiota, luokkaa, sukupuolta, ihonväriä ja niin edelleen – halusimme sitä tai emme. Se ei riisu meitä erityisestä lumihiutaleisuudestamme, mutta muodostaa paljon suuremman osan voimavaroistamme, kyvyistämme ja menestystekijöistämme kuin ehkä haluaisimme uskoa ja ajatella.

Alkoiko ahdistaa? Tuntuuko kammottavalta ajatella, että mikään saavutus ei oikeastaan ole omaa ansiota vaan etuoikeuksien tuotos?

Toistan: Tottakai yksilöillä on merkitystä. Yksilöllisyys ja populaatioajattelu eivät sulje toisiaan pois. Kaikille tieteenaloilla, jotka käsittelevät jotenkin ihmistä tai muita eläimiä, sovitetaan melko saumattomasti yhteen olemassaolomme molemmat puolet. Voimme samaan aikaan olla sekä tunteva ja pyrkivä yksilöllinen entiteetti että osa suurempaa kokonaisuutta. Hyvä esimerkki tästä on ihmisen suhde työhön, josta nykyisin kirjoitetaan vain lähinnä yksilön näkökulmasta urapolkuina, yksilön tekeminä koulutus- ja uravalintoina. Tosiasiassa työmarkkinat ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallinen rakenne, jota voidaan muokata politiikalla. Minun yksilölliseen urapolkuuni vaikuttaa tällä hetkellä ratkaisevasti se sosiaalinen todellisuus, että olen synnyttämisen kannalta työnantajan näkökulmasta riski-iässä oleva nainen ja siksi epähaluttava palkattava. Asia on niin, vaikka en yksilönä haluaisi lapsia.

Tärkeintä on muistaa, että omien etuoikeuksien tunnistaminen ja tunnustaminen ei vähennä arvoamme tai mitätöi yhtään mitään. Se vain auttaa meitä toimimaan reilummin ja oikeudenmukaisemmin ja suhteuttamaan omat touhumme suurempaan kokonaisuuteen. Niin että siitä sitten vaan avoimin mielin testaamaan ja syleilemään omia etuoikeuksia!