Facebooktwittergoogle_plus

Aina välillä kun tuolla sosiaalisessa elämässä minglaa menemään, käy nolosti. Petaa tosi pitkään jotain hyvää juttua, jonka punch line lässähtää tai on vain paska. Ketään ei naurata, itseä hävettää.

Huumori on vaikea laji.

Sini Korpinen kävi eilen sanomassa Koffille twitterissä, että yhtiön FB:ssa jakama kuva oli paska läppä. Kuva esitti venäläisen jääkiekkoilijan  tutuhameessa ja sisälsi saatesanat “tervetuloa tytöt”. Sinin ja monen muun mielestä kuva implikoi, että tytöt ovat heikkoja ja huonoja, eikä hän pitänyt siitä, että tällaista vihjaillaan. Nämä negsut asiat johtivat siis siihen, että läppä ei ollut Sinin mielestä hyvä vaan paska. Kun Sini huomautti asiasta Koffille, yhtiö poisti kuvan ja pyysi anteeksi.

Mutta anonyymit ihmiset internetissä olivat eri mieltä: Sini on HIEKKAPILLU ja HUORA, jolla ei ole huumorintajua.

En ole ikinä ymmärtänyt, et miksi suurin feministien rikos tuntuu olevan “huumorin” kritisointi. Eikö paska läppä ole paska läppä, jos sen paskaksi kokee, ts. ei naurata?

Huumori ei ole objektiivisesti todettava asia, se mikä on hauskaa riippuu aina asioista kuten asiayhteys ja seura, eli kontekstista. Ihmiset kokevat mauttomaksi ja asiattomaksi eri asioita. Se juuri tekee huumorista kiinnostavaa – sen jatkuva rajankäynti asiattomuuden ja traagisuuden pinnoilla on epäonnistuessaan järkyttävää mutta onnistuessaan, no, hillittömän hauskaa.

Kun Aku Hirviniemi talloi televisiossa Suomen lippua, ei ketään läppää paskaksi todennutta ymmärtääkseni avoimesti huoriteltu. Miksei? Jos menisin avautumaan jollekin kuollut vauva -vitsiä kauhistelevalle keski-ikäiselle miehelle että HIEKKAPILLUHUORAAAAAAA, olisin kategoriassa “avohoitopotilas” välittömästi. Miksi?

Huumori on vaikea laji, sen asiallisuus lähes aina debatoitavissa. Mutta sitruunapilluus, se on varattu vain meille feministeille. “Jee.”